Esa Pakarinen oli hämmästyttävä ja poikkeuksellinen mies. Hän oli hiljainen tarkkaileva kansantaiteilija, joka päästi estradilla itsestään piilevät lahjakkuusreservit irti Kun jätkäpolkana ja ovelana kylähulluna Severinä, hyväluontoisena vilkkusilmäisenä
koomikkona ja Puupaäänä mekastanut mies oli lopettanut esiintymisensä, olivat katsojat aina haltioissaan.

Hyvän olon tunne tuntui yleisössä kestävän. Ihmiset jaksoivat taas elää vähän pitempään nautittuaan aidon suomalaisen kansantaiteilijan, kylävätkylän ja loitsijan seurasta.
Pakarinen Esa Kertoi jotain olennaista suomalaisuudesta, meistä kaikista taitoa olla tavallinen pidettiin itsestään selvänä. Esa Senior tapasi sanoa pojalleen teatterikoulun käyneelle ammattinayttelijä Esa Junlorlle että helppoa se on näytellä kaksi
tuntia 20 näyttelijän kanssa. Mutta ota poika 500 henkeä yksinäsi, se vasta kysyy sinulla todellisia taitoja.

Suurin osa katselijoista luuli, että Esa Pakarinen olisi samanlainen myös lavan takana. Näin monta kertaa tilanteen, jossa lavalta tuleva pakarinen oli pukenut siviilivaatteet päälle ja teki lähtöä. Ihmiset, Miehet, naiset, ympäröivät häntä toisinaan tuuppien ja nimikirjoituksia pyytäen.

Välillä Esa jaksoi naureskella katsoa tarkasti yleisöään silmästä silmäänja tehdä lähtöä. Välillä hän oli vetäytynyt kuoreensa, oli hiljainen tarkkailija, pohtija, mumisi jotain epäselvästi ja raivasi tietään pois pettyneestä ihmisvilinästä.

Estradin luoman illuusion ja lavantakaisen todellisuuden ero oli kansantaiteilija Pakarisen salaisuus, arvoitus, joka kertoi myös koko suomalaisen viihteen populaari, kulltuurin asemasta, sen tekijöiden syvästä ihmistuntemuksesta ja heidän elämän pituisesta työstään.
Tämä on tarina Esasta, Feeliks Esaias Pakarisesta jonka maalaiskoomisten hahmojen kautta Suomi eli vielä tiellä kävelevinä, elävinä ja outona tyyppinä 1910 ja - 20 luvulla, hätkähdyttävinä vastaantulijoina,

sellaisina kun he olivat jääneet kylän raitilla nuoren pohjoiskarjalaisen pojan mieleen. Tarvittiin historiallinen poikkeustila, toista maailmansotaa käyvä ja siitä toipuva Suomi, jotta Esa Pakannen to humoristina vihdoin esiin nämä hahmot, kansakunnan eteen, ihmisiä naurattamaan.

Feeliks Esaias Pakarinen syntyi 11. helmikuuta, 1911 Hernevaaran kyIässä, Rääkkylässä, Pohjois-Karjalassa. Äiti oli maalaispiika Angeliina Pakarinen os, Hirvonen. Heinävedeltä, isä oli Paavo Pakarinen, kiertävä kyläsuutari ja myöhemmin itseoppinut kelloseppä Liperistä. Katso, sukua sittien mihin suuntaan lahansa, he olivat Esan sanojen mukaan itäsuomalaista maalalsköyhälistöä.

Pakarisen perhe asui lautamökissä varistaipaleen kanavalla. Perheeseen syntyi yhteensä kuusi lasta, joista kolme jäi eloon. Esa s 1911 oli vanhin, seuraava oli Ilmari s 1915 ja nuorion sisko Ebba s 1918.

Vanhemmat oli yli 20 vuotta naimisissa, mutta mutta tuosta aiasta, isä oli, kotona noin viisi vuotta. Hän kiersi ympäri karjalaa kengäntekomatkoillaan talosta taloon soitti haitaria ja keitti viinat. Isää vaivasi myös hurja pelihimo, ja ollessaan kotona hän saattoi yökaudet pelata yksinään paholaista vasten. Myös perheen asuminen oli vaakalaudalla isän pelivelkojen vuoksi. Perhe muutti 5-6 kertaa, kun isä oli pelannut heiltä talon alta.

Feeliks Esaias eli lapsuutensa kovassa nälässä ja puutteessa. Perhe söi pettuleipää, Esa sairasti riisitaudin ja hampaat tippuivat pois jo varhain. Tsaarinajan Suomeen syntynyt Esa muistaa maamme itsenäistymisen, kansalaissotaan liittyvät ammuskelut ja pelkotilansa. Siskokin syntyi odotettua aiemmin, kun äiti kuuli laukauksia ja pelästyi.

Isä teki taloissa kengät käsityönä kaikille isännästä renkeihin asti, ja hänen veljensä Antti Jussi kertoi mainioita juttuja ja keitti viinaa. Setä teki Esaan aikamoisen vaikutuksen, ja Severin tyypissä voi nähdä vaikutteita tästä pohjoiskarjalaisesta oman tiensä kulkijasta ja taitavasta suunsoittajasta. Jo varhain Esa oli isänsä ja setänsä mukana taloissa kenkiä tekemässä. Näistä matkoista tulivat hänen elämänsä ensimmäiset keikkareissut. Taloissa oltiin viikko kaksi ja alustalaisten ja isäntäväen koko hierarkia kävi tutuksi varpaitaan myöten. Esa kammosi isänsä pelihimoja, ihaili tämän suuta-rintaitoja, toisaalta hän suojeli vanhimpana lapsena äitiä viimeiseen asti isän juopottelulta ja väkivallalta.

Esan lapsuutta varjosti äidin raadanta, isän jatkuva poissaolo, pelko ja köyhyys. Hän piti itseään surkeana reppanana, rapana. Vanhimpana poikana hän joutui ottamaan jo varhain osan isän tehtävistä itselleen. Perheessä asui vieraita ruokamiehiä äidin ansioiden lisäämiseksi. Varistaipaleella perhe menetti talonsa isän pelivelkoihin, toinen talo hankittiin ja sekin meni ennen kuin sinne ehdittiin edes muuttaa.

Lopulta perhe muutti Joensuuhun, 5000 hengen pikkukaupunkiin vuonna 1921. Äiti tuli vähitellen uskoon ja rupesi 25 vuodeksi torikauppiaaksi myymään flanellisia esi-liinoja. Myöhemmin hän avasi myös maitokaupan ja sen jälkeen sekatavarakaupan. Esa Pakarinen joutui aloittamaan kymmenvuotiaana kansakoulun sen kolmannelta luokalta. Lääkärin hän näki elämänsä ensimmäistä kertaa vasta silloin. Aloittaessaan koulun Esa osasi lukea mutta ei laskea. Kadut, naapurin talot ja koulun luokat olivat täynnä samanikäisiä poikia, jotka kiusasivat maalta tullutta. "Köyhä on aina yksin", oli Esa Pakarisen mielipide.

Tulevan kansantaiteilijan vanhemmat erosivat, kun perhe oli muuttanut Joensuuhun. Esa oli yli kaiken kiintynyt äitiinsä ja puhutteli häntä vanhan maalaistavan mukaan teititellen. 14-vuotiaana, vuonna 1925, hän oli lähtenyt keväällä koulusta mennäkseen Puijo-laivalle töihin yövahdiksi. Kansakouluun Esa Pakarinen palasi vähäksi aikaa, sen jälkeen hän ei mennyt enää koskaan takaisin. Erilaiset hommat ja hätäaputyöt seurasivat toisiaan. Esa neuloi äidilleen essuja myytäväksi. Hän oli laivalla lämmittä-jänä, juoksupoikana Karjalaisen kirjapainossa, Rinkeli-Kotilaisella tiilenlyöjänä, Enon kirkolla töissä ja Joensuussa tekemässä tapettihommia. Joensuun Singerille hän pääsi apulaismekaanikoksi ja piti sitä hienoimpana hommana, missä Pakarisen kuikelopoi-ka oli koskaan ollut.

Kieltolaki, Suomeen tuleva lama ja jatkuva köyhyys sävyttivät hänen varusmiespalvelu-aan Karjalan kannaksella. Armeijasta tullessaan Pakarinen ei syönyt neljään päivään ja osti jo hirttoköyden valmiiksi. Elämä ei hymyillyt 20-vuotiaalle köyhälle nuorukaiselle.