Merten salaisuudet 1977 nro: 38

Tuhansia vuosia toimintamalli on pysynyt muuttumattomana: karaistuneet merimiehet lähtevät päivittäin merelle pyytääkseen kalaa. He korjaavat saaliinsa ja palaavat kotiin. Saalis saattaa olla runsas, mutta yhtä hyvin se voi olla niukka, jolloin syytetään onnea tai jumalia. Kummassakin tapauksessa kalastajat kuitenkin palaavat seuraavana päivänä merelle etsiäkseen uutta saalista. Jopa nykypäivän kalastajat noudattavat suurin piirtein tätä samaa rutiinia, vaikka heidän työpäivänsä voivat kestää pikemminkin viikkoja tai kuukausia kuin auringonnoususta auringonlaskuun.

Yksikään kalastaja — muinainen ja alkukantainen tai nykyinen ja koneistettu — ei varmaankaan ole lähtenyt merelle uskoen, että meressä ei ole saalista. Yksinkertaisesti on oletettu, että Neptunuksen runsaudensarvesta ei merenvilja loppuisi; sitä on aina ollut ja on aina oleva.

Uskomus on kuitenkin väärä. Merenantimia ei ole aina ollut kaikkialla samalla tavalla. Luonnononnettomuudet, kuten panssarisiimaeliöiden aiheuttama »punainen vuoksi», saattavat tehdä äyriäiset ihmisille kuolettavan myrkyllisiksi. Hurrikaanit kykenevät repimään osterinviljelylavat ja kuljettamaan lahtiin niin runsaasti makeaa vettä ja sadevettä, että kokonainen eliösukupolvi tuhoutuu.

Suuret geofysikaaliset voimat, jotka aiheuttavat maanjäristyksiä, tulivuorenpurkauksia ja jopa liikuttelevat manteria, voivat muuttaa merivirtojen kulkureittejä. Kaupalliset kalastusalueet ja ravintovarat muuttuvat vastaavasti.

Näiden luonnonvoimien lisäksi ihminen on jouduttanut joidenkin kalakantojen vähenemistä. Jos yksille ja samoille vesille lähetetään yhä enemmän kalastusaluksia, ylikalastuksen vaara on suuri. Uhkaava tilanne syntyy, kun kaloja pyydetään nopeammin, kuin ne pystyvät lisääntymään. Näin käy helposti ainakin niille kaloille, joilla on kaupallista arvoa.

On mahdollista, että ihminen kalastaa enemmän, kuin kalat pystyvät lisääntymään.

Nykyisin on monia kalalajeja, jotka kalastajien puheissa ovat »käyttämättömiä» tai »alihyödynnettyjä». Samaan hengenvetoon kalastajat kuitenkin selittävät, että nämä kalalajit eivät ole suosittuja; ihmiset eivät esimerkiksi halua syödä mustalihaista boniittia, koska se maistuu »liikaa kalalle». Tai sitten kalastajat sanovat, että kala on raadonsyöjä tai että se on ulkomuodoltaan outo. Tällaisen suhtautumisen seurauksena eräitä kaloja pyydetään suuria määriä samaan aikaan, kun toisista ei välitetä vähääkään ja niiden annetaan lisääntyä liikaa jopa niin, että lisääntyminen tapahtuu kaupallisten kalalajien kustannuksella. Sitä paitsi itse kalastusmenetelmät voivat myös olla osasyyllisiä: suuret ja raskaat laahusnuotat ovat tehokkaita esimerkiksi sillinpyynnissä, mutta samalla ne tuhoavat kaikki pohjaeliöt, jotka ovat välttämättömiä merielämän tasapainolle.

Ylikalastus ei ole ainoa tapa, jolla ihminen alentaa meren ravinnontuotantokykyä. Ihminen voi tehdä sen saasteilla, jotka tappavat kalat heti, tai nostamalla veden lämpötilaa käyttämällä sitä teollisten prosessien lauhdevetenä. Valtamerien suojaiset alueet, kuten lahdet, suistot ja muut kosteikot, ovat erityisen haavoittuvaisia saasteille, koska ne ovat tärkeitä lisääntymisalueita, joilla elää herkkiä toukka-asteita.

Merenviljelyä on jonkin verran yritetty. Useimpien kokeiden kohteina on kuitenkin ollut lähinnä alustaansa kiinnittyneitä nilviäisiä. Ravintokalojen tulevan saannin varmistamiseksi on tehty vain vähän.

Kalastus on ollut monien ihmisten elinkeino. Perun kaupallinen kalastus kehittyi merkittäväksi vasta 1960-luvun puolivälissä.