Merten salaisuudet 1976 nro: 07

 
Kotisivuille / Merten salaisuudet lehden arkistoon
Suvullinen lisääntyminen Seuraava

Maapallon eliöiden historian varhaisvaiheessa kehittyi lisääntymismenetelmä, joka oli joissakin suhteissa yksinkertaista suvutonta lisääntymistä parempi. Sen ansiosta perintöaines eli ns. geneettinen tieto jakautui niin, että arvokkaat ominaisuudet saattoivat levitä laajempaan eliökantaan, ja saattoi myös muodostua uusia perinnöllisiä 1. geneettisiä yhdistelmiä. Näissä suvullisissa lisääntymistavoissa eri yksilöistä peräisin olevat solut yhtyivät ja muodostivat tumia, jotka eivät muistuttaneet mitään aikaisempaa. Suvullinen lisääntyminen aiheuttaa kuitenkin omat pulmansa: jotta hedelmöitys olisi mahdollinen, kahden eri yksilöistä peräisin olevan solun, koiraan siittiön ja naaraan munasolun, täytyy päästä toistensa yhteyteen. Joko fyysiset viestintäkeinot tai vaistot, joista meillä ei vielä ole täydellisiä tietoja, ohjaavat monien eläinlajien eri sukupuolet laskemaan sukusolunsa samanaikaisesti samaan paikkaan. Kun munasoluja ja siittiöitä on runsain määrin lähekkäin, hedelmöitys yleensä onnistuu. Jonkin lajin koiras saattaa ensin valita hedelmöityspaikan ja pakottaa naaraan sinne. Koiras ei päästä naarasta pois ennen, kuin tämä on laskenut munansa. Sitten koiras hedelmöittää munat ja ottaa ne vartioitavikseen. Joidenkin lajien koiraat eivät jätä mitään sattuman varaan, vaan kiinnittyvät pysyvästi naaraan ruumiiseen. Eräät lajit puolestaan ovat kaksineuvoisia, toisin sanoen samassa yksilössä on sekä siittiöitä että munasoluja. Tavallisesti kaksineuvoistenkin lajien yksilöt hedelmöittävät toisensa. Monet kehittyneemmät lajit suorittavat hedelmöityksen sisäisesti, mikä takaa varmimmin munasolun ja siittiön yhtymisen ja suojaa sikiötä.

Kehittyneiden suvullisten lisääntymistapojen myötä eläimet ovat alkaneet huolehtia paremmin jälkeläisistään, hankkia niille parempaa ravintoa ja suojella niitä entistä kauemmin. Jotkut vesinisäkkäät opettavat kehittyneen älynsä avulla poikasiaan uimaan, saalistamaan,
etsimään ravintoa ja jopa hengittämään oikein.
Kahden kalmarin paritellessa koiras tarttuu yhdellä lonkerollaan siittiöpusseihinsa ja siirtää ne naaraan munajohtimeen. Se hedelmöittää siis munat sisäisesti. Naaraskalmari ei huolehdi yhtä tunnollisesti äidinvelvollisuuksistaan kuin kahdeksanlonkeroinen serkkunsa tavallinen mustekala, vaikka kuuluukin samaan heimoon. (Molemmat lajit ovat nilviäisiä, kuten myös simpukat ja kotilot. Tämäkin osoittaa kuinka runsaasti luonto pystyy kehittämään muunnelmia saadessaan pari sataa miljoonaa vuotta aikaa.) Naaraskalmari laskee pienet munansa pohjaan sikarin muotoisina hyytelömäisinä kasoina. Näitä munamuodostelmia nimitetään »kuolleen miehen sormiksi». Lajin jättiläisen, syvänmerenkalmarin, ruumiin pituus voi olla lähes 6 metriä ja lonkeroiden pituus 9 metriä. Tarunomaiset jättiläiskalmarit kasvavat vieläkin isommiksi, kuten voi päätellä kaskelottien vatsoista löytyneistä jättiläiskalmarien osista. Nämä syvyyksien hirviöt jättävät kaskelottien päähän ja ruumiiseen arpia muistoiksi jättiläisten taisteluista, joiden näkemisestä olisimme valmiit antamaan paljon.

 


Joko fyysiset viestintäkeinot tai vaistot, joista meillä ei vielä ole täydellisiä tietoja, ohjaavat monien eläinlajien eri sukupuolet laskemaan sukusolunsa samanaikaisesti samaan paikkaan.

Kalmarit ovat voimakkaita, aiheuttamansa vesisuihkun työntövoimalla liikkuvia ja suvullisesti lisääntyviä nilviäisiä. Kuvassa kolme koiraskalmaria yrittää paritella naaraan kanssa. Hedelmöityksen jälkeen naaraat laskevat merenpohjaan suuria hyytelömäisiä munarykelmiä.

 

 

 

 

 

 

 

©2020 Merten Salaisuudet Jacques-Yves Cousteau Editio Service S.A. 1976 Oy Concert Hall Society Ab
Taitto: ja web julkaisu: Jari Saarinen
ylös