Kun ihminen halusi käyttää hyväksi vastasaatua sukelluskykyään, hän joutui taas vastatusten luonnon todellisuuden kanssa tutkiessaan keinoja päästä syvemmälle mereen. Nykyinen tiede ja teknologia lähentelevät kaasuseosten avulla suoritettavien syvänmerensukelluksen rajoja. Ennen kuin me voimme edes harkita uusien valtateiden tutkimista, meidän täytyy vielä sulatella menneisyyden ja viime vuosien antamia opetuksia. Ihminen tarvitsi vuosisatoja siirtyäkseen ilmakehästä mereen ja liikkuakseen siinä edes vaatimattomasti. Paineilmalaitteiden kehitystä edelsivät satojen vuosien yritykset ja erehdykset, teoriat ja mielikuvituksen tuotteet.

Meriveden tiheys ja paine olivat aikoinaan muodostaneet esteen ihmiselle. Nyt sukeltajan edessä oli uusi este: kaasujen käyttäytymistä säätelevät fysikaaliset lait. Henryn muotoilema kaasujen osapaineen laki merkitsi sukeltajille kysymystä elämästä ja kuolemasta. Sukeltajan-tauti tunnettiin jo ennestään. Nyt tutustuttiin typpihuumaukseen ja happimyrkytykseen. Tieto hapen myrkyllisyydestä tuli melkoisena yllätyksenä. Miksi tämä ihmiselämälle välttämätön kaasu osoittautui niin vaaralliseksi, kun sitä hengitettiin suuressa paineessa? Täydellistä vastausta kysymykseen etsitään vieläkin.

Koska puhdasta happea hengittäen ei voi sukeltaa kovin syvälle ja koska paineilman typpi oli osoittautunut vaaralliseksi, oli keksittävä tilalle jokin uusi seos, ennen kuin voitiin sukeltaa syvälle. Elimistö kestää happea rajattomasti paineessa, joka alittaa 40 prosenttia yhden ilmakehän paineesta. Niinpä yksinkertainen kaksivaihejärjestelmä vaikutti oikealta ratkaisulta.

Hengityskaasun täytyi sisältää tarpeeksi happea elämän ylläpitämiseen, mutta ei kuitenkaan yli sallitun osapainetason. Typpi oli korvattava jollakin reagoimattomalla tai neutraalilla kaasulla, jolla ei olisi huumaavaa vaikutusta elimistöön. Teorian keksiminen oli kuitenkin paljon helpompaa kuin sen toteutus käytännössä.

Helium- ja happisukelluksen aikakauden avasi kapteeni A. R. Behnke, Yhdysvaltojen laivaston lääkäri. Käytännössä se alkoi Max Nohlin sukelluksesta 156 metrin syvyyteen vuonna 1925. Pian kekseliäs ja lahjakas Arne Zetterström osoitti, että vetyä ja happea voitiin käyttää syväsukelluksessa. Myöhemmät tutkimukset keskittyivät heliumiin. Laivastot kiinnostuivat siitä ensimmäisinä, koska heliumsukellus antoi mahdollisuuden sotilaallisiin nosto-operaatioihin ja uponneiden sukellusveneiden miehistön pelastustöihin. Laivasto perusti omia tutkimusyksikköjään ja teki sopimuksia yliopistojen kanssa. Rannikoilla tehtyihin öljynporauksiin tarvittiin syväsukelluksen asiantuntijoita, ja teollisuuskin ryhtyi rahoittamaan kokeiluja. Joissakin tapauksissa lääkärit rupesivat itse sukeltajiksi, kuten tekivät patologi Guido Majno ja fysiologi Jacques Chouteau. Monilla sukeltajilla oli vankka yliopisto- ja laivastotausta. Tällainen sukeltaja on muun muassa Jean Alinat, joka todennäköisesti tietää enemmän sukeltamisesta ja sen vaikutuksista ihmisruumiiseen kuin kukaan muu koko maailmassa.

Näiden miesten ponnistelut lisäsivät tietoa, joka takasi entistä suuremman turvallisuuden. Saattaakseen merten ihmeet yhä useampien ulottuville he vaaransivat usein oman henkensä. Siksi onkin moraalitonta, että teollisuus pitää paineenalennusta koskevat tutkimustulokset omana salaisuutenaan.

Sukeltajat menossa vedenalaiseen paineenalennus kammioon. Kammio suljetaan tiiviisti ja hinataan aluksen kannelle, jossa jatketaan paineentasausta.