Marsooni|Cottam|Philips ja Bride|Ismey|Wilde|Lowe|Murdoch|Orkesteri|Pitman|Moody|Kapteeni_Smith|Boxhall|Fleet|Joughin|Hichens|George Rowe|Thomas Andrews Jr|Jessop|Jago Smith|Lightoller|William Francis Norman O'Loughlin|Hugh Walter McElroy|Joseph Bell|George Kemish|John Edward Hart|Sidney Edward Daniels
Tällä sivulla on koottuna henkilökuvaan kaikki Titaniciin liittyvät henkilöt. Yllä olevasta linkistä pääset helposti kyseisen henkilön profiiliin, jutun lopussa on ns. hyppylinkki takaisin alkuun, joka helpottaa huomattavasti henkilöiden selaamista. Jutun lopussa on lähde, missä ko henkilöstä on kerrottu.
Langattoman lennättimen keksijä Guglielmo Marconi syntyi Italiassa, Bolognassa 25 huhtikuuta 1874. Hänen isänsä Joseph Marconi oli voimakastahtoinen liikemies, jolta poika epäilemättä peri loistavat liikemiehen taitonsa; hänen äitinsä puolestaan oli englantilainen protestantti Annie Jameson, Guglielmon isän toinen vaimo, joka piti huolen siitä, että poika oppi jo nuorena puhumaan lähes virheetöntä englantia. On olemassa tarina, jonka mukaan perheen ystävät ihastelivat pikkuisen Guglielmon synnyttyä hänen suuria korviaan - jonkun kerrotaan sanoneen, että näillä korvilla poika voi kuulla hiljaisimmatkin äänet, jotka liikkuvat ilmassa. Jos tämä on totta, täytyi sukulaisen olla melkoinen ennustaja.
Nuori Guglielmo epäonnistui niin Bolognan yliopiston kuin meriakatemiankin pääsykokeissa, mutta hänen kiinnostuksensa fysiikkaa ja viestintää kohtaan oli suurta jo varhaisella iällä, ja hän opetti itseään mm. tutustumalla Hertzin kokeisiin, jotka liittyivät sähkömagneettisiin aaltoihin. Guglielmo pohti mielessään, kuinka sähkömagnetismia voitaisiin käyttää viestinnässä. Hän vietti syksyn 1894 ja talven 1895 tiiviisti kotitilallaan Villa Griffonessa tehden omia kokeilujaan, ja lopulta heikon signaalin lähettäminen huoneen laidasta laitaan onnistui. Tästä innostuneena Marconi lisäsi lähettimiensä etäisyyttä: kerrotaan hänen ajaneen veljensä kauas kukkulan taakse toisen laitteen kanssa, ja kun signaali vastaanotettiin, ampui veli pyssyllä ilmaan kertoakseen kokeen onnistumisesta. Syksyllä 1895 Marconi tiesi jo, kuinka pidentää kantomatkaa kahden laitteen välillä ja kuinka läpäistä suurimassaisia esteitä kuten rakennuksia ja vuoria - siinäkin tapauksessa, että esteet olisivat metallia. Hän havaitsi, että pidempiä yhteyksiä luotiin käyttämällä suurempia aallonpituuksia.
Tietoisena keksintönsä mahdollisuuksista Marconi tarjosi laitettaan Italian hallitukselle, mutta viranomaiset eivät olleetkaan valmiita uskomaan hänen puheitaan langattomista kommunikointimahdollisuuksista. Äitinsä kannustamana Marconi lähti heti seuraavana vuonna Lontooseen, missä hän sai ensimmäisen patenttinsa 2 kesäkuuta 1896 - tosin tämä tapahtui vasta erinäisten kommellusten jälkeen, luulivathan esimerkiksi maan tullimiehet lennätinlaitetta ensin pommiksi! Vain vuosi lisää, ja oli jo oman yhtiön perustamisen vuoro: syntyi Marconi Wireless Telegraph Ltd, jonka varsinainen tarkoitus oli luoda hyvä rahoituspohja langattoman lennättimen kehitystyölle. Vuonna 1897 Marconi onnistui lähettämään signaalin 18 kilometrin päähän omasta lähettimestään.
Ensimmäisen kerran Marconin keksintö pelasti ihmishenkiä vuonna 1899, kun lennättimellä varustettu alus nimeltä East Goodwin törmäsi höyrylaivan kanssa. Ilmoille kiiri hätäkutsu, ja koko miehistö saatiin ajoissa turvaan. Viimeisetkin Marconin keksinnön epäilijät, heidän joukossaan mm. puhelimen keksijä Alexander Graham Bell (joka oli jopa julistanut, ettei langaton viestintä ollut mahdollista), alkoivat vakuuttua hänen neroudestaan. Vuoden 1900 lopulla alkoi kaikki olla valmista todellista maailmanvalloitusta varten: nyt signaali olisi saatava lentämään yli Atlantin valtameren, aina Englannista Amerikkaan saakka. Marconin väite siitä, että hän pystyisi moiseen tekoon, oli varsin rohkea, sillä lähes kaikki uskoivat maapallon kuperuuden olevan ohittamaton este. Tuolloin ei vielä tiedetty mitään siitä, radioaallot heijastuivat ionosfääristä uudestaan kohti maata. Päättäväinen Marconi matkusti omin neuvoin Amerikkaan rakentamaan tarpeeksi voimakasta lennätinasemaa.
|
Keskiyön jälkeen, 12 päivä joulukuuta 1901, istui Marconi avustajansa George Kempin kanssa Signal Hillin asemalla Poldhussa, Englannin lounaiskärjessä. He vastaanottivat kolme lyhyttä piippausta - Morsen aakkosilla S-kirjain - jotka lähetettiin heille St. Johnin maa-asemalta Newfoundlandin rannikolta. Välimatkaa oli huikeat 3684 kilometriä - ja lähetys meren ylitse oli onnistunut. Mikään ei enää estänyt langattoman lennättimen voittokulkua.
Seuraavat vuodet Marconi kamppaili uudenlaisen ongelman kimpussa: kaikki sujui hyvin niin kauan, kun useat lennättimet eivät toimineet samoilla taajuuksilla, mutta jos näin kävi, ne häiritsivät toisiaan sekoittaen viestejä ja heikentäen kuuluvuutta. Kaupallisen radioliikenteen kannalta oli elintärkeää, että kahden laitteen välille saatettiin luoda häiriötekijöistä vapaa yhteys. Ensimmäisen kerran Marconi onnistui uuden tavoitteensa toteuttamisessa vuonna 1908 ollessaan Irlannissa Clifdenin maa-asemalla, kun Clifdenin ja Clace Bayn, Nova Scotian välille muodostui tiivis keskusteluyhteys.
Lennätin paransi laivaliikenteen turvallisuutta ennennäkemättömällä tavalla. Kun hätäkutsun lähetysmahdollisuus pelasti vuonna 1909 yli 1500 ihmisen henget karille ajaneelta Republic-laivalta, ylistivät eri tahot kilpaa Marconia ja hänen keksintöään. Kolme vuotta myöhemmin Titanicin tuhosta pelastui, kiitos parhaimman mahdollisen lennätinlaitteen, 705 ihmistä. Katastrofia seuranneissa tutkimuksissa Marconi kertoili itse lennättimensä toiminnasta ja vastasi kaikkeen, mitä häneltä vain kysyttiin. Yhdessä yössä lennätinyhtiön osakkeiden arvo ampaisi pilviin.
Marconi jatkoi hellittämättä kokeitaan ja teki jatkuvasti parannuksia laitteistoon. Hänet palkittiin arvostetulla Nobelin fysiikanpalkinnolla vuonna 1909 yhdessä erään toisen saman alan uranuurtajan kanssa. Vuonna 1916 hän osti itselleen Elettra-nimisen laivan, josta tuli hänen uusi tutkimustukikohtansa. Marconi keskittyi mm. lyhyiden radioaaltojen ominaisuuksien tarkempaan tutkimiseen, sillä hän oli aina vain vakuuttuneempi niiden hyödyntämismahdollisuuksien laajuudesta. Vuonna 1924 Marconi rakensi useita matalia taajuuksia käyttäviä maa-asemia. Itse paavi oli paikalla vuonna 1931, kun Marconi asetti käyttöön Vatikaanin uuden radioaseman. Tutkimustyö vei hänen aikaansa siinä määrin, että hänen molemmat avioliittonsa päättyivät eroon. Tytär Gioia Marconi sanoi myöhemmin, että hänen isänsä oli ollut hyvä mies, joskin hieman etäinen. Marconin toisesta tyttärestä Elettrasta tuli avioliiton kautta Italian prinsessa.
Masentuneisuus uhkasi lennätinalan suurinta uranuurtajaa hänen viimeisinä vuosinaan. Kun Guglielmo Marconi kuoli sydänkohtaukseen Roomassa 20 kesäkuuta 1937, kaikki maailman radiot hiljenivät hetkeksi hänen muistonsa kunniaksi. Hänet muistetaan tiedemiehenä, joka keskittyi tieteen soveltamiseen käytännön asioissa - hän oli kokeilunhaluinen ja uskomattoman kekseliäs. Marconin laitteiden ainoa perimmäinen tarkoitus oli yhteiskunnan palveleminen.
lähde: Marcooni
Harold Thomas Cottam syntyi Southwellissa, Nottinghamshiressä, Englannissa 27. tammikuuta 1891. Päästyään peruskoulusta hän lähti samantien Lontooseen opiskelemaan sähkötystä. Hän valmistui vuonna 1908 ollessaan vasta 17-vuotias ja samalla kaikista nuorin koulusta koskaan valmistunut mies. Cottamista olisi ollut mukava lähetä merille harjoittamaan ammattiaan, mutta siihen hän oli vielä useita vuosia liian nuori. Hän muutti Liverpooliin, missä hän saattoi hyödyntää taitojaan askartelemalla lennätinlaitteita kantavien venäläislaivojen parissa - tuohon aikaan vain harvat maat olivat saaneet käyttöönsä langattoman lennättimen suomat mahdollisuudet, ja englantilaiset alan taitajat olivat taatusti parhaista parhaita.
Harold Cottam sai ensimmäisen kosketuksensa laivatyöskentelyyn jo paljon nuorempana kuin useimmat kollegansa. Työskenneltyään pari kuukautta Empress of Ireland -aluksen juniorisähköttäjänä palasi hän kuitenkin maihin saaden työpaikan Liverpoolissa sijainneesta postitoimistosta. Hän vietti Liverpoolissa aikaa yhteensä 16 kuukautta ja tapasi tuolloin ensimmäistä kertaa Jack Phillipsin, Titanicin vanhemman lennätinoperaattorin, josta tuli pian yksi hänen parhaista ystävistään. Jack, jolla oli kokemusta lennätinmaailmasta jo ties kuinka monen vuoden ajalta, auttoi Cottamia parhaansa mukaan tämän tutustuessa ammattinsa saloihin.
 |
Ennen vuotta 1910 ehti Cottam palvella vielä Medic-laivalla, sitten hän siirtyi taas maalle, tällä kertaa lontoolaiseen postiin. Eräänä päivänä hänen puheilleen saapui nuori mies, joka oli kovin kiinnostunut kuulemaan, mitä hänen täytyisi tehdä tullakseen lennätinoperaattoriksi. Cottam laski kuulokkeet lepäämään kaulansa ympärille ja vastaili nuorukaisen kysymyksiin annettuaan tälle myös jonkin verran aihetta koskevia kirjoja luettavaksi. Nuorukainen, nimeltään Harold Bride, lähti kiitollisena ja palasi uudelle visiitille noin viikkoa myöhemmin: Cottam, joka oli juuri lähdössä lounastauolle, pyysi kiinnostunutta nuorukaista liittymään seuraan. He ystävystyivät nopeasti. Myöhemmin, vuonna 1911, Cottam esitteli tulevat työkumppanukset, Jack Phillipsin ja Harold Briden, toisilleen.
Huhtikuun 14. ja 15. päivän välisensä yönä vuonna 1912 istui Cottam väsyneenä lennättimensä äärellä Carpathia-laivan sähkötyshytissä. Hän oli laivansa ainoa sähköttäjä, joka oli kahtena edellisenä yönä valvonut useita tunteja yli puolenyön ja ollut tehtävissä koko päivän aamuseitsemästä lähtien. Kellon ollessa noin 0.17 Cottam odotteli Parisian-laivan vastausta viestiin, jonka hän oli lähettänyt aikaisemmin, ja odotellessaan päätti hän kutsua Cape Codin maa-asemaa. Cape Cod kertoi hänelle, että sillä oli useita viestejä toimitettavanaan Titanicille. Koska Cottam saattoi kuulla Titanicin lähettävän parasta aikaa omaa matkustajapostiaan Cape Raceen, päätti hän vastaanottaa Cape Codin postit itselleen ja lähettää ne sitten Jack Phillipsille, kun tämä olisi valmis Cape Racen suhteen. "Kuulin, kuinka hän yritti selvittää liikennettä. Hän lähetti viestejä tehdäkseen järjestelyjä suuria illallisjuhlia varten ja tilatakseen kaikenlaisia luksustuotteita. Tiesin, että Jack oli yhä yhteydessä, joten ajattelin ottaa vastaan hänen viestinsä ja laittaa ne sitten eteenpäin", Cottam kertoi haastattelussa vuonna 1976.
Cape Cod lähetti Cottamille noin kahdeksan viestiä, sitten työvuoronsa lopettamista suunnitteleva nuorukainen laski kuulokkeensa alas riisuakseen kenkänsä ja takkinsa. Tällä välin Titanic lähetti ensimmäisen hätäkutsun, mutta siitä Cottam ei tiennyt mitään. Kun hän asetti kuulokkeensa taas korvilleen, ei naputusta kuulunut sen enempää Cape Racesta kuin Titaniciltakaan. Cottam päätti kutsua Titanicia sanoen: "Kuule, vanha kaveri, tiedätkö että sinulle on tulossa läjä viestejä Cape Codista?" Jack Phillips malttoi tuskin odottaa, että Cottam oli lopettanut lauseensa. Hänen vastauksensa oli epätoivoisen kuuloinen avunpyyntö: "Tulkaa heti! Me uppoamme!" Cottamin oli vaikea uskoa kuulemaansa. "Mikä hätänä? Pitäisikö minun kertoa kapteenilleni?" Vastaus: "Kyllä. Tämä on CQD, vanha kaveri! Olemme osuneet jäävuoreen ja uppoamme!" Tätä viestiä seurasivat Titanicin sijaintikoordinaatit.
Cottam tiesi, että nyt oli tosi kyseessä. Hän ryntäsi komentosillalle huutaen, että heidän oli heti mentävä auttamaan Titanicia. Carpathian ensimmäinen perämies Dean, jonka komennossa laiva sillä hetkellä oli, yritti rauhoitella sähköttäjää ehdottamalla, että CQD-kutsu saattaisi olla virheellinen. Tuskastuneena perämiehen vitkastelusta Cottam hihkaisi menevänsä suoraan kapteenin puheille. Dean, joka ei vieläkään käsittänyt sähköttäjän kiihtyneisyyttä, juoksi hänen peräänsä, muttei pystynyt estämään Cottamia kiiruhtamasta suoraan kapteenin hytin ovesta sisään. Kapteeni Rostron ei saattanut ymmärtää, miksi hänen hyttiinsä törmättiin sisään koputtamatta, mutta hänen suuttumuksensa vaihtui pohjattomaksi hämmennykseksi, kun hän kuuli Cottamin asian. "Oletko aivan varma tästä?" Kapteeni tiedusteli. "Kyllä olen, sir," Cottam vastasi. Kapteeni Rostron määräsi perämies Deanin muuttamaan laivan kurssia ja Cottamin palaamaan lennättimen ääreen. "Käännymme ympäri ja olemme tulossa," hän sähkötti Titanicille. "Kiitos, kaveri," kuului huojentunut vastaus.
Cottam pysyi jatkuvassa yhteydessä Titaniciin aina siihen saakka, kunnes Phillips ja Bride saattoivat vain todeta virran loppuneen. Cottam mm. kertoi Titanicille, että Baltic yritti saada siihen yhteyttä - Titanic ei kuullut yhteydenottoa itse, sillä ulos purkautuvan höyryn meteli sekoitti heidän kuuluvuuttaan - sekä välitti Titanicille sellaisten laivojen viestejä, jotka olivat liian kaukana puhuakseen Titanicille suoraan. Cottam kuunteli Titanicin lähetystä tuntien ikävää puristusta vatsassaan: "Naiset jättävät laivan veneessä... konehuone on veden vallassa kattiloita myöten... en tiedä, kuinka kauan enää kestämme." Kello 3.30 Cottam ei enää ollut kuullut Titanicista mitään yli tuntiin, mutta hän yritti yhä sitkeästi: "Jos olette yhä siellä, me ammumme nyt raketteja."
Kun ensimmäiset pelastusveneet alkoivat saapua Carpathian kylkeen kiinni, Cottam käväisi nopeasti kannella katsastamassa tilannetta. Sitten hän palasi lennättimensä luokse. Kellon ollessa 8.30 alkoi ilma täyttyä huolestuneista "mitä tapahtui" -kyselyistä. Cottam, joka alkoi olla täydellisen yliväsynyt, lähetti asiasta tiedotteen Titanicin sisarlaivalle ja vetosi muihin kutsujiin: "En voi tehdä kaikkea samaan aikaan! Kärsivällisyyttä, kiitos..." Hän lähetti eteenpäin kaiken sen, minkä tiesi - 20 pelastusvenettä nostettu merestä, 705 pelastunutta laivassa, tilanne oli Carpathian hallinnassa. Hän neuvoi muita aluksia palaamaan takaisin normaaleille reiteilleen. Kun joku tiedusteli, oliko pelastuneista olemassa listaa, Cottam vastasi kärsivällisesti "Ei. Lähetän sen pian." Seuraavaksi Baltic kysyi, haluaisiko Cottam saada jotakin tärkeää lähetettyä New Yorkiin. Tässä vaiheessa väsyneen nuorukaisen hermot alkoivat tosissaan pettämään: "En ole syönyt mitään eilisen kello 17.30 jälkeen."
Koska Carpathian lennätin ei ollut kantomatkaltaan kovinkaan hyvä, alkoi Cottam lähettää pelastuneiden nimiä käyttäen Titanicin sisarlaivaa Olympicia releasemana. Jo lähetyksensä alussa Cottam antoi varoituksen: "Anteeksi lähetyksen laatu. Olen puoliksi unessa." New Yorkissa lehdistön edustajat eivät voineet käsittää, miksei Carpathia vastannut heidän tiedusteluihinsa Titanicin kohtaloa koskien: tietämättöminä Cottamin laitteen heikkoudesta ja hänen väsymyksestään he kirjoittelivat suivaantuneina lehtiin, että tietoja pimitettiin tahallaan.
Yön saapuessa Carpathian kapteeni Rostron alkoi huolestua nuoren lennätinmiehensä jaksamisesta. Hän tiedusteli jonkun matkustajan hytissä kovasta kokemustaan toipuvalta Harold Bridelta, voisiko tämä mitenkään mennä auttamaan sähkeiden lähettämisessä - kapteeni sanoi, että Cottam käyttäytyi "kummallisesti" (engl. queer). Bride suostui, ja niin hänet kannettiin lennättimen luokse ystävänsä avuksi. Laivan edetessä kohti New Yorkia kaksi Haroldia lähettivät maihin ainoastaan pelastuneiden nimiä - he jättivät huomiotta kaikki yksittäiset tiedustelut, jopa sen, jonka lähettäjänä oli Yhdysvaltain presidentti Taft. Heidän ohjeenaan oli lähettää maihin ainoastaan virallisia tiedotteita Titanicin tuhoa koskien.
Kun laiva saapui New Yorkiin, Haroldit kertoivat herra Marconin hyväksynnällä tarinansa yksinoikeudella The New York Times -lehden edustajille. Heille maksettiin tarinasta hyvin, mikä ymmärrettävästi merkitsi paljon miehille, joiden normaali kuukausipalkka oli mitättömän pieni. Koska Harold Bride oli menettänyt kaikki tavaransa ja vaatteensa onnettomuudessa, lainasi Cottam hänelle omiaan. Tässä on syy siihen, miksi onnettomuuden jälkeen otetuissa kuvissa Briden vaatteet näyttävät liian isoilta, Cottam kun oli häntä pidempi.
Cottam antoi US:n tutkimuskomission edessä todistuksen 19. ja 20. huhtikuuta. Hän sai kuulla, ettei kukaan todistajista palaisi kotiin, ennen kuin asia olisi loppuunkäsitelty - tämä merkitsi hänelle palkallista lomaa. Tutkimusten päämaja siirrettiin 21. huhtikuuta Washingtoniin, ja Cottamin olisi tullut matkustaa muiden mukana kaupunkiin 20. päivänä, mutta hän sai luvan odottaa New Yorkissa Harold Briden luona niin kauan, kunnes tämä olisi tarpeeksi hyvässä kunnossa matkustaakseen. He tukivat toisiaan koko sen ajan, minkä he joutuivat Amerikassa viettämään, ja jakoivat Washingtonissa hotellihuoneen.
Ihmiset Washingtonissa kohtelivat Titanicilta pelastuneita ja laivan uhreja auttaneita sankareiden tavoin. Cottam ystävystyi Washingtonissa erään senaattorin kanssa ja pääsi tutustumaan nähtävyyksiin sekä kuuluisiin paikkoihin. Kaikki olivat niin ystävällisiä häntä kohtaan, että aika kaupungissa tuntui huvilomalta. Carpathia seilasi uudelleen ilman häntä, mutta se ei Cottamia haitannut - järjestely oli vain väliaikainen, ja Amerikassa oli hauskaa. Harold Briden Cottam sai houkuteltua mukaansa ainoastaan kierrokselle Valkoiseen Taloon. Todistettuaan yhteensä kahdeksaan eri otteeseen tutkimuskomission edessä sai Cottam lopultakin luvan palata Englantiin. Hän matkasi kotiin Caronia-laivan kolmannen lennätinmiehen ominaisuudessa. Kun Cottam ensimmäistä kertaa tapauksen jälkeen kävi kotikaupungissaan, harhautti hän lehdistön edustajia ja kyläläisiä nousemalla junasta jo yhtä asemaa ennen Southwellia. Cottam ei tahtonut joutua keskelle ihmisten luomaa hälinää.
Ensimmäisessä maailmansodassa Cottam oli kolmen vuoden ajan Skotlannissa lennätinasemalla, jonka tehtävänä oli välittää eteenpäin sellaisten asemien tietoja, jotka tarkkailivat saksalaisten liikkeitä ja vakoilivat heitä. 1920-luvulla Cottam lopetti työskentelynsä merillä ja meni vuonna 1922 naimisiin Elsie Sheppersonin (synt. 1901) kanssa. Pariskunnalle syntyi yhteensä neljä lasta - William "Bill" Thomas vuonna 1922, Jean vuonna 1924, Sybil Brenda vuonna 1926 ja Angus Harold vuonna 1928. 1920- ja 30-luvuilla Cottam työskenteli kiertelevänä myyntimiehenä Mini Max -yhtiön piikkiin. Hänen vaimonsa kuolema vuonna 1950 oli kova isku Cottamille, joka kaipasi häntä mielettömästi. Hän myönsi Harold Bridelle kirjoittamissaan kirjeissä, että joskus yksin ollessaan hän puhui edelleenkin samaan tapaan kuin jos Elsie olisi yhä hänen luonaan - mutta sitä hän ei koskaan tehnyt lastensa kuullen, etteivät he olisi turhaan huolestuneet. Vaimonsa kuoleman jälkeen Cottam asui yksin Nottinghamissa, missä perhe oli asunut jo 1920-luvulta lähtien.
Harold Thomas Cottam kuoli vuonna 1984 elettyään hyvin pitkän ja tapahtumarikkaan elämän. Hän oli kuollessaan 93-vuotias.
lähde: Cottam
Ammattina laivalennättimen hoito ei ollut mitenkään helppo. Vastuu oli suuri, ja työpäivä saattoi usein venyä yli kaksitoistatuntiseksi. Varsinaisen sähkeiden lähettämisen ja vastaanottamisen lisäksi oli vielä huolehdittava lokikirjan päivittämisestä, tilitietojen tarkastamisesta sekä sähkeiden toimittamisesta komentosillalle. Titanicilla tilanne oli siksi parempi, että toisin kuin valtaosassa laivoista, oli sillä palveluksessaan kaksi lennätinoperaattoria. Tämä mahdollisti tehtävien jakamisen, työtaakan helpottamisen sekä läpi vuorokauden kestävän päivystyksen ylläpitämisen. Lisäksi Titanic oli laivana aivan eri luokkaa kuin monet muut aikansa seilaajat - työ laivalla oli mielenkiintoista ja erilaista, vaikkakin silti raskasta jopa kahdelle miehelle.
 |
 |
Vas. John "Jack" George Phillips, oik. Harold Sidney Bride
Maaliskuussa 1912 Titanicin vanhempi lennätinoperaattori John "Jack" George Phillips sai esimieheltään Guglielmo Marconilta kutsun Belfastiin - kaupunkiin, jonka telakalla Titanic oli rakennettu. Ennen maaliskuuta White Star Linen omistamalla Oceanic-laivalla palvellut Phillips kuuli Marconin suunnitelmista siirtää hänet vastavalmistuneen Titanicin sähköttäjäksi. On olemassa moniakin hyviä arvauksenvaraisia syitä sille, miksi Marconi valitsi kaikkien sähköttäjien joukosta nimenomaan Jack Phillipsin. Ensinnäkin hänellä oli pienen eliniän mittainen kokemus lennättimistä ja hän oli palvellut White Staria jo kuusi vuotta, toisenakin hän pystyi lähettämään upeat 39 sanaa minuutissa lennättimellään, ja kolmanneksi oli hän ollut vuonna 1908 Irlannin Clifdenissä todistamassa Marconin henkilökohtaista riemuvoittoa - ensimmäistä häiriötekijöistä piittaamatonta, kestävää yhteyttä Atlantin toiselle rannikolle. On enemmän kuin todennäköistä, että Phillips vakuutti Marconin taidoistaan tuona nimenomaisena aikana Irlannissa.
John George Phillips, tunnetummalta lempinimeltään Jack, syntyi 11 huhtikuuta 1887 Goldalmingin kaupungissa Surreyssa, Englannissa. Hän asui vanhempiensa John ja Ann Phillipsin sekä kahden sisarensa kanssa Farncome High Streetillä, samassa talossa oli hänen vanhempiensa omistama kangaskauppa. Vanhemmat majailivat kaupan takahuoneessa, Jack sisarineen puolestaan rakennuksen yläkerrassa. Hänen siskonsa Elsie ja Ethel olivat häntä kolmetoista vuotta vanhemmat kaksoset, joista toinen oli osittain kehitysvammainen, toinen opetti myöhemmin musiikkia koulussa. Jackin tiedetään laulaneen nuorena oman kotikirkkonsa kuorossa. Hänen isänsä oli kangaskauppiaana suhteellisen tunnettu liikemies.
Päästyään peruskoulusta Jack pääsi harjoittelijaksi paikalliseen postitoimistoon. Tuolloin hän oppi lennätinammatin alkeet ja Morsen aakkoset. Maaliskuussa 1906 hän lähti kotikaupungistaan Liverpooliin liittyäkseen Marconin lennätinyhtiön sähköttäjäkouluun. Saman vuoden syyskuussa hän lopetti opintonsa yhtenä luokkansa parhaista. Kuten huomata saattaa, ei lennätinalan oppiminen ollut kovinkaan monen vuoden prosessi, mutta vasta harjoitus teki mestarin: vuoteen 1912 mennessä oli Jackista kehittynyt lennätinmies, jonka nimi oli sisäpiireissä tuttu ja johon luotettiin varauksetta. Häntä kutsuttiin sisäpiireissä leikkisästi Kipinäksi hänen uskomattoman sähkötysnopeutensa ansiosta, ja hänen tiedettiin aina tekevän kaikkensa, kun kyse oli oman ammatin harjoittamisesta. Aivan samaa ei voitu sanoa hänen muista taipumuksistaan - Jack tunnettiin rauhattomana ja kapinallisena rämäpäänä, joka joi silloin tällöin, poltti tupakkaa ja viihtyi tyttöjen seurassa. Hän eli varsin huoletonta elämää, minkä ansiosta häntä syytettiin välinpitämättömyydestä ja huonotapaisuudesta. Hänen maineensa ammattimaailman ulkopuolella oli vähintäänkin kyseenalainen.
Heti koulun päättymisen jälkeen Jack lähti merille, ensin juniorisähköttäjän ominaisuudessa White Star Linen omistamalla Teutonic -laivalla. Seuraavien vuosien aikana Jack hyppi kirjaimellisesti niin laivasta kuin varustamostakin toiseen palvellen mm. Lusitanialla, Mauretanialla, Campanialla ja Oceanicilla.
Vuonna 1908, 21-vuotiaana, Jack siirrettiin meriltä Irlantiin Clifdenin maa-asemalle, missä hän sai kunnian auttaa itseään herra Marconia tämän kokeiden suorittamisessa. On luultavaa, että Marconi painoi tuolloin mieleensä nuoren rämäpään kyvyt ja maineen ja muisti ne sitten, kun Titanicille haettiin kunnostautunutta kaksikkoa. Samana vuonna, pitäessään hieman lomaa Clifdenistä, tapasi hän Liverpoolissa vasta 17-vuotiaan sähköttäjänalun nimeltä Harold Cottam. Heidän tavatessaan oli Cottam melkoisen hämmentynyt rasittavista työpäivistä, uusista kokemuksista sekä tuntemuksista, joita kotipaikalta poissa oleminen aiheutti. Huomattuaan, ettei Cottamilla ollut apunaan ketään toistakaan kokeneempaa sähköttäjää, jonka kanssa tuntemuksia olisi voinut jakaa, teki Jack jotakin maineensa huomioon ottaen ennenkuulumatonta: hän astui esille ja otti nuoren Cottamin suojelukseensa. Kaksikon välille kehittyi lähestulkoon veljellinen suhde - olipa Jack sitten muuten minkälainen tahansa, osasi hän halutessaan olla myös kullanarvoisen lojaali ystävä. Kukaan ei takuulla päässyt huijaamaan tai syrjimään nuorempia ja kokemusta vailla olevia lennätinmiehiä, siitä Jack piti huolen.
Myöskin tuona samaisena vuonna 1908 sai Jackin isä tarpeekseen poikansa kyseenalaisesta maineesta. Hän päätteli, että pojan olisi rauhoittumisen nimissä mentävä naimisiin. Hän myöskin katsoi asiakseen päättää sopivasta vaimosta, ja niin sovittiin liitosta Jackin sekä perhetuttu Kathleen Rexin välillä. Kummaltakaan osapuolelta ei kysytty, mitä he itse halusivat - eikä kumpikaan tahtonut mennä toisen kanssa naimisiin. Titanicin tuhon aikaan kaksikon kihlaus oli yhä voimassa, mutta alttarille saakka ei ehditty koskaan. Lisämaustetta tilanteeseen toi nuori nainen nimeltä Beatrice Fallon (synt. 1890), Jackin hyvän ystävän Henry Teskeyn käly, jonka kanssa Jackille kehkeytyi salainen suhde Clifdenin aikoina. Kun Jack lähti Clifdenistä 1911, olivat hän ja Beatrice toisilleen kaikki kaikessa. Jack tiesi, kuka oli hänelle se oikea - ikävää vain, etteivät hänen vanhempansa nähneet asioita samasta näkökulmasta.
Vuonna 1911 Jack palasi merille Adriaticin lennätinoperaattorina. Ennen maaliskuussa 1912 tapahtunutta kutsua Titanicin miehistöön ehti hän palvella vielä ainakin Oceanicilla. Ollessaan vuoden 1911 puolella tapaamassa Harold Cottamia liverpoolilaisessa postitoimistossa, missä tämä oli tuolloin töissä, tutustui Jack ensimmäistä kertaa tulevaan juniorisähköttäjäänsä Harold Brideen, joka tunsi jo Harold Cottamin vallan hyvin. Sanotaan, ettei Jackin ja Briden ystävystyminen sujunut sekunnissa, niin erilaisia he olivat luonteiltaan, mutta Titanicin neitsytmatkan koittaessa tilanne oli jo toinen*.
Huhtikuussa 1912 Jack nousi Harold Briden kanssa Titanicille vanhemman lennätinoperaattorin ominaisuudessa. He aloittivat matkansa Belfastista, missä he testasivat laivan lennätinlaitteistoa matkalla Southamptonin satamaan. Ennen seilaamista kohti New Yorkia kaksikolle jäi noin seitsemän päivän mittainen vapaa-aika, ja tiedetään Jackin vierailleen ainakin Cowesin kaupungissa Isle of Wightilla, mistä hän lähetti sisarelleen Elsielle kortin. Jack myöskin kävi kesken vapaan tarkistamassa, että Titanicilla oli tarvittavat varaosat, jos lennätin alkaisi oikkuilla.
Luultavaa on, ettei Jack olisi enää palvellut kovinkaan montaa vuotta merillä, olihan hän jo sentään 25-vuotias ja näin ollen laivasähköttäjien ikäjakaumassa todellinen vanhus. Neitsytmatkan ensimmäisinä päivinä lähetettiin ja vastaanotettiin yli 200 sähkettä ja tapeltiin kesken kaiken hajonneen lennättimen kanssa 7 tunnin ajan. Laivan törmätessä jäävuoreen alkoivat sen molemmat lennätinoperaattorit olla kaikesta sähellyksestä niin uupuneita, että se kostautui hätäkutsuja lähetettäessä.
14 huhtikuuta 1912 kello 24.00 oli Jack juuri lopettanut viestienvaihdon Cape Racen maa-aseman kanssa ja päättänyt luovuttaa kuulokkeet kahta tuntia liian aikaisin vuoroon tahtovalle juniorilleen. Kun kapteeni Smith saapui ilmoittamaan laivaa kohdanneesta onnettomuudesta, otti Jack kuulokkeet takaisin itselleen ja lähetti hätäkutsuja katkeraan loppuun saakka. Kello 2.05 kapteeni vapautti miehet tehtävistään, mutta Jack ei suostunut lähtemään ennen kuin oli aivan pakko - Harold sai kolmea minuuttia ennen laivan vajoamista herättää hänet todellisuuteen ja muistuttaa, ettei virtaakaan enää ollut.
Aivan varmaa tietoa ei ole siitä, mitä Jack Phillipsille loppujen lopuksi tapahtui, mutta tiedetään hänen menehtyneen hypotermian ja pohjattoman väsymyksen kuolettavaan yhdistelmään jossakin laskosvene B:n päällä tai sen lähettyvillä. Hänen ruumistaan ei koskaan löydetty.
Jack Phillipsin kuolemaa ympäröivät monet kiistanaiheet sekä arvoitukset. Kuten sanottu, varmaa on vain se, että hän menehtyi hypotermiaan jossakin laskosvene B:n päällä tai sen lähettyvillä.
Jackille on rakennettu muistomerkki hänen kotikaupunkiinsa Godalmingiin. Kyseinen rakennelma on kaikista Titaniciin liittyvistä muistomerkeistä suurin: siihen kuuluvat kokonainen luostari, luonnonkukkia kasvava niitty sekä kävelytie River Wyen varrella. Muiden mukana paikan rakentamisesta vastannutta muistorahastoa tuki kollegansa ja opettajansa menettänyt Harold Bride, joka antoi 12. toukokuuta 1912 punnan ja viisi pennyä sankarina kuolleen ystävänsä muistolle. Jack muistetaan myöskin New Yorkissa tehtävissään kuolleiden lennätinmiesten yhteisessä muistokivessä. Hänen suojattinsa ja ystävänsä muistivat hänet miehenä, joka oli valmis antamaan kaikkensa niiden puolesta, joihin hän todella oli kiintynyt.
Jack Phillips oli juhlinut 25:ttä syntymäpäiväänsä vain neljä päivää ennen kuolemaansa huhtikuun 15 päivän aikaisina tunteina vuonna 1912.
Muuta mielenkiintoista lisätietoa
* Joissakin lähteissä - jopa Harold Briden itsensä sanomana - on joskus kerrottu, etteivät Jack Phillips ja Harold Bride olisi koskaan edes tavanneet toisiaan ennen kuin he nousivat yhdessä laivaan Belfastissa. Itse en tähän usko, sillä olen keskustellut useiden asiantuntijoiden kanssa, jotka ovat mm. olleet yhteydessä Briden perheeseen ja kumonneet tämän väitteen. Miksi Harold sitten kuulusteluissa sanoi tavanneensa Jackin ensimmäistä kertaa vasta Belfastissa, sitä on mahdotonta tietää.
Titanicin nuoremmaksi lennätinoperaattoriksi palkattiin Harold Sidney Bride, joka oli palvellut merillä vasta heinäkuusta 1911 lähtien. Kuten kaikki nuoret operaattorit yleensä, sai hänkin aloittaa uransa kokeneemman kollegan apulaisena. Maaliskuussa 1912 Bride sai sähkeen, jossa hänelle ilmoitettiin hänen seuraavan laivansa nimi ja jossa häntä komennettiin saapumaan väliittömästi Belfastiin Titanicin testejä varten. Koska Jack Phillips sai kutsun Belfastiin ensin, on epäilty hänen ehdottaneen herra Marconille Briden valitsemista juniorisähköttäjäksi. Tästä ei kuitenkaan ole olemassa minkäänlaisia todisteita, joten luultavaa on, että kaikki oli vain onnekasta sattumaa. Harold Briden sähkötysnopeus oli 26 sanaa minuutissa, eli yhden sanan verran sen vaaditun 25 sanan yläpuolella.
Harold Sidney Bride syntyi Arthur ja Mary (os. Lowe) Briden perheeseen 11. tammikuuta 1890 Nunheadissa, Lontoossa, Englannissa. Hänen vanhemmillaan oli jo ennestään kolme poikaa - Arthur, Frank ja Edwin - sekä yksi tytär, Marie Celeste. Kaikki neljä sisarusta olivat huomattavasti perheen kuopuksena syntynyttä Haroldia vanhempia. Perhe muutti pian Haroldin syntymän jälkeen Bromleyhyn, yhteen Lontoon lähiöistä.
Tunnetuin Harold Bridesta julkaistu valokuva on otettu pojan ollessa 16-vuotias juuri peruskoulun päättänyt nuorukainen. Kertoman mukaan Bride viihtyi lapsena paljon yksin ja oli hyvin ujo. Hän ei kovinkaan helposti ystävystynyt vieraiden ihmisten kanssa, mutta jos joku pääsi näkemään hänen sisälleen, löysi hän sieltä uskomattoman huumorintajuisen ja hauskan nuorukaisen. Haroldia on aina kuvailtu hyvin fiksuksi pojaksi, jonka terävä äly edesauttoi hänen matkaansa polulla kohti haaveammatin toteuttamista: Bride oli jo nuorena julistanut tahtovansa tulla lennätinoperaattoriksi, mutta koulutus ja varusteet maksoivat, eikä hänen vanhemmillaan ollut varaa auttaa poikaansa. Koskaan he eivät yrittäneet saada Haroldia luopumaan unelmastaan, mutta he eivät myöskään pystyneet auttamaan tätä millään tavalla.
Luja tahto vie läpi vaikka harmaan kiven: Harold säästi jokaisen pennyn, jonka hän ansaitsi työskennellessään isänsä yrityksessä 16-20 -vuotiaana. Vuonna 1910 hän aiheutti hämmennystä naapurustossaan väsäämällä kotinsa takapihalle omatekoisen, useita metrejä korkean radioantennin voidakseen harjoitella morsetusta. Samana vuonna hän myöskin marssi lontoolaiseen postitoimistoon kyselläkseen lennätinalan tarkoista koulutuskustannuksista: postissa työvuorossa sattui olemaan nuori mies nimeltä Harold Cottam, joka kertoi kiinnostuneelle Bridelle kaiken tarvittavan. Kun Bride hieman myöhemmin palasi takaisin tiedustellakseen vielä lisää, pyysi Cottam häntä kanssaan ruokatunnille. Kahden Haroldin luja ystävyys oli saanut alkunsa - kukapa olisi vielä tuolloin arvannut, että eräänä kauniina päivänä toinen heistä olisi uppoavassa laivassa ja toinen apuun rientäneessä pelastusaluksessa.
Harold oli vakaasti päättänyt runnoa itsensä läpi Liverpoolissa sijaitsevasta Marconi-koulusta, ja niin hän myöskin teki: viiden kuukauden mittainen koulutus päättyi heinäkuussa 1911. Samana vuonna ollessaan tapaamassa ystäväänsä Cottamia hän tutustui ensimmäisen kerran myöskin tulevaan työpariinsa Jack Phillipsiin, joka oli niin ikään Cottamin hyvä kaveri jo vuosien takaa. Harold tuijotti suu auki jatkuvasti äänessä olevaa Jackia, joka oli luonteeltaan hänen täydellinen vastakohtansa. Ystävystyminen ei tapahtunut sekunnissa, mutta Jack oli vakaasti päättänyt puhkaista Haroldin ujon kuoren. Kun se tapahtui, ei mikään estänyt heidän toveruutensa lujittumista samalle tasolle kuin mitä se oli kahden Haroldin välillä.
Ensimmäinen laiva, jolla Bride palveli, oli nimeltään Haverford. Seuraavana vuorossa ennen Titanicia olivat Lusitania, La France ja Anselm. Bride ei ehtinyt seilata Atlantin ylitse Amerikkaan kuin vain muutaman kerran ennen kutsuntaa Titanicin miehistöön. Ensimmäisten matkapäivien aikana Bride ja Phillips lähettivät ja vastaanottivat yli 200 sähkettä sekä taistelivat 7 tunnin ajan hajonneen laitteen kanssa päivää ennen uppoamista. Onnettomuuden aikaan molemmat olivat melkoisen väsyneitä kasautuneen postin lähettämisestä.
14 huhtikuuta 1912 Phillips huomasi puoli kahdeksan maissa illalla, kuinka lopussa Harold oli, ja komensi tämän nukkumaan. Kiitollinen Bride totteli ilman vastaväitteitä ja lupasi puolestaan päästää Jackin nukkumaan aikaisemmin kuin normaalisti. Lupauksen mukaisesti Harold heräsi keskiyön maissa - 20 minuuttia jäävuoreen osumisen jälkeen - joten hän onnistui nukkumaan onnellisesti koko törmäyksen ohi. Hieman yli kello kahteen saakka hän auttoi Jackia parhaansa mukaan juoksuttamalla hätäkutsun kuulleiden laivojen vastauksia kapteenille ja huolehtimalla lähettämisestä jonkin aikaa sillä välin, kun hänen kollegansa kävi kannella katsastamassa tilannetta.
Pian sen jälkeen, kun kapteeni oli vapauttanut lennätinmiehet tehtävistään, poistui kaksikko juosten kannelle. Bride näki Jackin juoksevan heidän majoitustilojensa katolta perään päin ja ajatteli seuraamista, mutta hän näki myöskin, kuinka liuta miehiä yritti epätoivoisesti laskea laskosvene A:ta ja B:tä veteen. Päätös jäädä auttamaan miehiä luultavasti pelasti Haroldin hengen. Kun suuri aalto pyyhkäisi mereen laskosveneet ja kaikki niiden irrottamista yrittäneet, Harold onnistui tarrautumaan B-veneen airojen kiinnikkeisiin. Hän ei laskenut irti, ei vaikka löikin päätään jatkuvassa keinunnassa tuskallisesti ylösalaisin olevan veneen laitoihin ja penkkeihin.
Kelluttuaan aikansa veneen alla Harold veti kunnolla henkeä ja sukelsi kaiteen toiselle puolelle. Kölillä taiteili jo useita ihmisiä, mutta Harold onnistui kiipeämään veneen perän päälle. Seuraavien hyisten tuntien aikana hän loi muihin toivoa kertomalla aluksista, jotka olivat saapumassa paikalle. Hän ja hänen vieressään istunut nuori ensi luokan matkustaja Jack Thayer pitivät toistensa takeista kiinni estääkseen toisiaan liukumasta veteen. Joku istui puoliksi Haroldin jalkojen päällä, mutta hän ei hennonut pyytää istujaa siirtymään. Yön aikana toinen perämies Lightoller komensi miehiä seisomaan tasapainon säilyttämiseksi, mutta Harold ei pystynyt nousemaan ylös. Kun pelastus lopultakin saapui, olivat hänen jalkansa kylmästä täysin tunnottomat. Harold tiesi olevansa henkensä velkaa hänestä kiinni pitäneelle Jack Thayerille.
Kun Harold vihdoin pääsi Carpathian tukevalle kannelle, pyörtyi hän saman tien jonkun auttamaan tulleen syliin. Hänet kannettiin erään matkustajan hyttiin, missä hän sitten myöhemmin palasi tajuihinsa. Ensimmäinen muistikuva oli nainen, joka oli kumartuneena hänen ylitseen hieroen hänen kasvojaan. Hän sai jalkoihinsa parasta mahdollista hoitoa, mutta kesti vielä viikkoja, ennen kuin hän pystyi seuraavan kerran kävelemään. Loppumatkan Harold auttoi hyvää ystäväänsä Cottamia Carpathian lennätinhytissä lähettämällä maihin pelastuneiden nimiä. New Yorkiin saapumisen jälkeen hän vietti ensimmäiset päivänsä sairaalahoidossa.
Lisää Titanicin tapahtumista Haroldin kertomana
Seuraavat kuukaudet eivät olleet nuorelle sähköttäjälle helppoja. Hän joutui pyörätuolipotilaana vastaamaan senaattori William Alden Smithin kysymyksiin amerikkalaisen tutkimuskomission edessä, eikä Smithillä ollut aikomustakaan päästää häntä helpolla: hän jankkasi samoja asioita kerrasta toiseen ja grillasi nuorukaista kysymyksillään niin armottomasti, että ilman herra Marconin apua olisi Harold jo moneen otteeseen ollut hätää kärsimässä. Senaattori Smith jopa syytti Bridea tietojen pimittämisestä oman etunsa nimessä, mutta yhdessä herra Marconin kanssa Harold sai senaattorin uskomaan, että he olivat tehneet kaiken täysin annettujen määräysten mukaan. Harold Cottam lainasi ystävälleen vaatteita ja auttoi tätä kaikessa koko tutkimuksen ajan, mutta ei edes hän onnistunut pahemmin piristämään nuorukaisen mielialaa. Palattuaan Englantiin joutui Bride vielä vastailemaan Brittiläisen Kauppakamarin tutkimuskuulustelussa esitettyihin kysymyksiin.
Harold Bride oli mennyt 16 maaliskuuta 1912 kihloihin Mabel Ludlow -nimisen nuoren naisen kanssa. Jo seuraavana päivänä oli hän miettinyt kosintapäätöksensä järkevyyttä uudelleen, mutta ei kuitenkaan ollut purkanut kihlaustaan. Kertoman mukaan Mabel oli jo jonkin aikaa toivonut itselleen hieman kuuluisuutta, ja nythän hänellä oli kihlattuna Titanicilta pelastunut mies. Bride ei kihlattunsa tavoin tahtonut laisinkaan paistatella kuuluisuudessa, pikemminkin hän olisi halunnut unohtaa koko laivan ja kaiken siihen liittyvän. Harold ei voinut sanoa olevansa onnellinen suhteessaan, muttei tehnyt heti elettäkään sen purkaakseen: hän ei ajatellut sillä hetkellä itsestään kovinkaan suuria ja pohti, ettei koskaan löytäisi ketään toistakaan. Kenties hän oli parantunut Titanicin uppoamisesta fyysisesti, mutta samaa ei voinut sanoa psyykkisestä puolesta - hän ei koskaan päässyt täysin yli kollegansa kuolemasta ja ei voinut olla muistamatta katastrofia, joka oli muuttanut aivan kaiken.
25. syyskuuta Bride vihdoinkin erosi Mabelista. Hänen elämäänsä oli astunut uusi nainen nimeltä Lucy Downie (s. 1889). Lucy tiesi kyllä hyvin, että Harold oli Titanicilta pelastunut, mutta hän kunnioitti Haroldin tahtoa olla mieluummin puhumatta asiasta. Vuoden 1912 lopulla pariskunta kävi Jack Phillipsin kotikaupungissa Godalmingissa hänen muistonsa kunniaksi. Samoihin aikoihin Bride itse työskenteli lontoolaisessa postitoimistossa eikä millään muotoa tahtonut palata heti merille. Paluu tapahtui ensimmäisen maailmansodan syttyessä vuonna 1914, kun Harold palveli Mona's Isle -nimisen aluksen sähköttäjänä. Vuonna 1920, 10. huhtikuuta, hän ja Lucy Downie menivät naimisiin.
Vuonna 1922 Bride asui perheineen noin 70 kilometrin päässä Lontoosta. Hänen ja Lucyn ensimmäinen lapsi Lucy "Lulu" Bride oli syntynyt vuotta aikaisemmin, ja Harold työskenteli kanaalin ylitse kulkevalla lautalla lennätinmiehenä. Myöhemmin samana vuonna perhe muutti Ayrshireen, Skotlantiin pitämään hyvin matalaa profiilia. Tärkein syy äkilliseen katoamiseen oli lähestyvä Titanicin uppoamisen 10-vuotispäivä - Harold ei missään nimessä tahtonut joutua taas haastateltavaksi yleisön eteen. Hän alkoi työskennellä matkustelevana myyntimiehenä. Perheeseen syntyi Skotlannissa kaksi lasta lisää, John "Jack" Phillip William vuonna 1924 ja Jeanette vuonna 1929. Perhe oli myöskin edelleen tiiviisti yhteydessä Harold Cottamin ja tämän perheen kanssa. Bride ei koskaan täysin luopunut lennättimistä vaan puuhasteli vapaa-aikanaan oman lähettimensä kanssa.
Titanicin liittyvien tutkimuskuulustelujen jälkeen ei Harold puhunut Titanicista juuri koskaan. Kaikki tiesivät, mutta kukaan ei kysynyt. Hänen lapsensa tiesivät hyvin, että isällä oli jotakin tekemistä laivan kanssa, mutta hekin aistivat aiheen kipeyden eivätkä koskaan tuoneet sitä esille.
Harold Sidney Bride kuoli 29. huhtikuuta 1956 keuhkosyöpään, hän oli tuolloin 66-vuotias. Hänen vaimonsa Lucy kuoli vuonna 1973.
Matkan aikana lennätinoperaattorit jakoivat työvuoronsa niin, että kokeneempi Jack Phillips hoiti yksin kiireisen iltavuoron kello 20.00-2.00. Kahden maissa Harold Bride päästi kumppaninsa nukkumaan ja otti hoitaakseen seuraavan kuuden tunnin huomattavasti hiljaisemman yöliikenteen kello 2.00-8.00. Päivällä molemmat hoitivat lennätintä vuorotellen, minkäänlaista kellonmukaista aikataulua ei ollut olemassa. 24 tunnin päivystyksestä pidettiin tarkasti kiinni. Tuloksena oli 18 tuntia tiivistä työntekoa, josta voidaan vähentää ruokatauot sekä muut lyhyemmät lepohetket.
12.12.1862 - 17.10.1937
 |
J. Bruce Ismay syntyi Crosbyssa, Englannissa Thomas Henry Ismayn ja Margaret Brucen vanhimpana poikana. Hänen isänsä Thomas oli yksi White Star Linen laivayhtiön perustajista, ja Bruce seurasi isänsä jalanjäljissä firman palvelukseen. Käytyään koulua Harrowissa Ismay toimi neljä vuotta White Starilla harjoittelijana ja lähti sitten vuodeksi Ranskaan. Kierrettyään seuraavan vuoden ajan maita ja mantuja Bruce saapui New Yorkiin, missä hänestä tehtiin White Starin yhtiön virkailija.
Vuonna 1888 Ismay meni naimisiin Julia Florence Schieffelin kanssa, ja pariskunnalle syntyi yhteensä neljä lasta. Vuonna 1891 perhe palasi Englantiin, missä Brucesta tehtiin virallisesti yksi perheyhtiön osakkaista. Kun Brucen isä kuoli vuonna 1899, tuli pojasta yhtiön johtaja. Amerikkalaiset sijoittajat osoittivat kiinnostustaan menestyvää White Staria kohtaan, ja vuonna 1901 Bruce Ismay solmi miljonääri John Pierpoint Morganin kanssa sopimuksen, joka liitti White Star Linen osaksi kansainvälistä International Mercantile Marine Companya (IMM). Ismay toimi IMM:n johdossa vuodet 1904-1913.
Bruce Ismayn meriittilista on hyvin pitkä: White Star Linen lisäksi hän kuului useisiin muihin yhtiöihin ja yhdistyksiin kuten Asiatic Steam -navigointiyhtiöön, Liverpoolin höyrylaivanomistajien suojeluyhdistykseen, lontoolaiseen sotariskien yhdistykseen, Delta -vakuutusyhtiöön, merivakuutusyhtiöön, Birmingham Canal - navigointiyhtiöön sekä Lontoo, Midland & Skotlanti -rautatieyhtiöön. Useissa näistä firmoista ja yhdistyksistä Ismay toimi johtajana tai johtokunnan jäsenenä. Vapaa-aikanaan hänen on sanottu pitäneen paljon metsästyksestä ja kalastuksesta sekä tenniksestä ja jalkapallosta - Ismay oli siis melkoisen monen alan mies.
Vuonna 1907, eräänä kesäisenä iltana, oli Ismay vaimoineen illallistamassa yhtiökumppaninsa lordi Pirrien kotona Lontoossa. Pirrie kuuli irlantilaisen Harland & Wolffin telakan johtohahmoihin, ja varustamo oli tehnyt jo useita vuosia hedelmällistä yhteistyötä White Star Linen kanssa. Kilpaileva Cunard oli juuri rakentanut kaksi uutta ylpeydenaihetta: Lusitanian (1907) ja Mauretanian (1908), jotka kilpailivat ennen kaikkea nopeudella. Ismay ja Pirrie päättelivät iskeä takaisin tyylikkäästi: Titanicista ja sen sisaruksista ei koskaan tahdottu tehdä maailman nopeimpia aluksia. Nopeuden sijaan ne tulisivat lyömään kaikki muut ylellisyydellä sekä ennen näkemättömällä siirtolaismatkustajakapasiteetillä. Ismayn tapana oli matkustaa uusilla aluksillaan niiden neitsytmatkalla, eikä Titanicista aikanaan tullut poikkeusta.
10.4.1912 Ismay nousi laivaan palvelijansa Richard Fryn sekä sihteerinsä William Henryn kanssa. Ismay ei millään muotoa kuulunut laivan miehistöön, vaikka hän osasikin halutessaan ottaa täysivaltaisen miehistönjäsenen roolin. Kanssamatkustajilleen Ismay oli aina valmis kehumaan Titanicin ihmeellisyyttä. Toisin kuin voisi luulla, ei Ismay kuitenkaan missään vaiheessa painattanut sanaa "uppoamaton" yhteenkään Titanicia mainostaneeseen julisteeseen.
Yksi suurimmista Titaniciin liittyvistä kiistelynaiheista on, tahtoiko Bruce Ismay lisätä laivansa vauhtia matkan aikana. Esimerkiksi useissa elokuvissa Ismayn esitetään vaatineen ennätysnopeata Atlantin ylitystä, mikä on kuitenkin todellisuudessa lähes mahdotonta, sillä Titanicia ei koskaan rakennettu kilpailemaan nopeudella - se ei olisi pystynyt lyömään Mauretanian ennätystä. On mahdollista, että Ismay tahtoi kokeilla Titanicin omaa huippunopeutta, ja kokeilu olisi tällöin luultavasti ajoittunut uppoamismaanantaiksi. Kenties Ismay halusi alittaa Titanicin sisarlaiva Olympicin parhaan matka-ajan.
Ismayn käytöstä uppoamisen aikana on pidetty varsin kiistanalaisena. Hän ei aluksi saattanut millään uskoa, että Titanic todella oli vajoamassa pohjaan. Ismay tiesi hyvin pelastusveneiden vähyyden ja hosuikin niiden lastaamista niin, että aluksen viides perämies Lowe käski lopulta Ismayta painumaan helvettiin hänen tieltään: paniikinomaisesti käyttäytyneestä varustamonjohtajasta ei ollut veneiden lastaamisessa kerta kaikkiaan mitään hyötyä. Vielä enemmän kohua herätti Ismayn pelastautuminen oman laivansa tuhosta: hän jätti aluksen laskosveneessä C, kun kukaan ei enää vastannut kyselyihin enemmistä naisista ja lapsista. Carpathialla Ismay oli jonkinlaisessa shokissa ja selitti suostuvansa kaikkeen, mitä aluksen kapteeni tahtoi tehtäväksi. Pelastuneita laivaan auttaneen merimiehen hämmästys oli suunnaton, kun hänen kaiteen ylitse auttamansa mies oli vain hokenut tyhjästi: "Minä olen Ismay... minä olen Ismay." Hän vietti koko matkan New Yorkiin laivalääkäri McGheen hytissä.
Ismaysta tehtiin Titanicin tarinan pelkuri: hän oli pelastunut sillä välin, kun yli 1500 ihmistä oli kuollut hänen omistamallaan laivalla. Lehdet väänsivät kirjoituksissaan Ismayn nimen muotoon J. Brute (= raakalainen, elukka) Ismay. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, etteikö Ismay olisi ollut pahoillaan tapahtuneesta ja etteikö hän olisi katunut omaa pelastumistaan. Hän mm. lahjoitti vuonna 1919 yksitoista tuhatta dollaria kuolleiden merimiesten leskiä varten perustetulle rahastolle.
Ismayn elämä ei onnettomuuden jälkeen palautunut enää koskaan normaaliksi. Jonkin ajan kuluttua hän erosi White Star Linen pääjohtajan virasta ja muuttui puolittain erakoksi. Viimeiset elinvuotensa Ismay eleli kaikessa hiljaisuudessa sekä Lontoossa että Irlannissa.
Lähde Ismey
21.9.1872 - 15.4.1912
"Henry Tingle Wildeä ei pidetty miehenä, joka olisi elänyt unelmaa. Hän oli pitkä, vahvarakenteinen mies, vain kolmekymmentäkahdeksan vuotta vanha, joka oli itse raivannut tiensä portaiden askelmalta toiselle. Alimmainen porras oli ollut oppipojan pesti, ylimmäinen puolestaan nimitys Olympicin yliperämieheksi toukokuussa 1911. White Star Linen johto kunnioitti häntä suuresti, ja kapteeni Smith piti arvossa hänen taitojaan sekä kokemustaan."
- Daniel Allen Butler, "Unsinkable" The Full Story of the RMS Titanic
 |
Henry Wilde syntyi ja kasvoi Waltonissa, Liverpoolissa, Englannissa. Hänen vanhemmistaan, lapsuudestaan tai kasvatuksestaan ei ole paljoakaan tiedossa, mutta hän piti kotiaan Liverpoolissa vielä saadessaan kiinnityksen Titanicin miehistöönkin. Jo nuorena Wilde lähti merille aloittaen uransa oppipoikana James Chambers -yhtiön aluksilla. Toinen yhtiö, jonka palveluksessa hän oli ennen White Star Linelle siirtymistä, oli nimeltään Maranhan. White Starin palveluksessa - ansaittuaan jo päällikkyyssertifikaattinsa - Wilde kiipesi laivapäällystön hierarkian portaita vakaasti ylöspäin ja seilasi lähinnä pohjoisen Atlantin sekä Australian reiteillä useilla eri aluksilla: hänen laivoihinsa kuuluivat Arabic (kesäkuu-elokuu 1905), Celtic (joulukuu 1905-huhtikuu 1906), Medic (syyskuu 1906-huhtikuu 1908) sekä Cymric (kesäkuu-syyskuu 1908).
Jo ennen vuotta 1900 oli Wilde mennyt naimisiin itseään muutamaa vuotta vanhemman Mary Catherine Jonesin kanssa. Pariskunnalle syntyi yhteensä kuusi lasta. Tragedia iski perheeseen joulun 1910 alla, kun kaksospojat Archie ja Richard kuolivat melkein heti syntymänsä jälkeen, joidenkin lähteiden mukaan tulirokkoon. Jouluaattona Mary kuoli synnytystä seuranneisiin komplikaatioihin, ja Wilde jäi yksin neljän vanhemman lapsensa kanssa. Lapset Jane, Harry, Arnold ja Nancy muuttivat myöhemmin Wilden sisaren rouva Williamsin luokse Irlantiin.
Vuoteen 1911 tultaessa oli Wilde ansainnut erikoispäällikkyyssertifikaatin sekä luutnantin arvon merivoimissa. Hänestä tehtiin Olympicin, aikansa suurimman ja hieman ennen Titanicia valmistuneen sisarlaivan yliperämies. Hän oli mukana - mutta ei komennossa - sillä matkalla syyskuussa 1911, kun Olympic törmäili merellä HMS Hawken kanssa. Osuman syyksi arveltiin voimaa, jolla Olympicin suuri runko oli vetänyt pienempää alusta puoleensa laivan jouduttua liian lähelle sitä. Sama voima nähtiin Titanicin lähtiessä satamasta, kun se melkein törmäsi kiinnikkeistään irronneeseen New York -alukseen.
Kun Titanic aikanaan valmistui, ei Wilde kuulunut sen alkuperäisen miehistön kokoonpanoon. Yllätys oli suuri Wildelle itselleenkin, kun hän sai kutsun Southamptoniin odottamaan lisäohjeita - hän oli luullut pysyvänsä Olympicin miehistössä sen uuden kapteenin James Haddockin kokeneena työkumppanina. Myöskin se päivä, jona Wilde olisi saanut ensimmäistä kertaa oman laivansa komennon, alkoi olla hyvin lähellä Titanicin neitsytmatkan tullessa ajankohtaiseksi. Wilde oli ehdottomasti yksi varustamon luotetuimmista, kokeneimmista sekä taitavimmista merimiehistä, mikä lopulta johtikin siihen, että kapteeni Smith tahtoi Wilden Titanicin yliperämieheksi laivan ensimmäisen matkan ajaksi. Miehiä, jotka osasivat käsitellä varauksetta Titanicin kokoisia aluksia, oli vähän, joten Wilde oli varustamolleen lähes korvaamaton.
Wildestä tehtiin väliaikaisesti Titanicin yliperämies, ja näin kapteeni Smith sai kaksi kokenutta, tuttua miestä - Wilden ja William Murdochin - alaisikseen kohutulle neitsytmatkalle. Hätäisesti tehty muutos komentosillan miehistöön kenties varusti Titanicin mitä hienoimmalla päällystöllä, mutta täysin kivuttomasti kaikki ei sujunut: joitakin kuukausia myöhemmin sisarlaiva Olympic oli ajaa karille kokemattoman kapteeni Haddockin komennossa, ja Titanicin alkuperäinen toinen perämies David Blair - joka ei sitten astunutkaan laivaan laisinkaan, kun Murdochista tuli ensimmäinen ja Lightollerista toinen perämies - jätti sataman muuassaan tieto siitä, missä tähystäjien kiikareita säilytettiin. Kiikareiden puute oli syynä siihen, mikseivät tähystäjät nähneet jäävuorta aikaisemmin. On myös huhuttu, että muut perämiehet olisivat suhtautuneet hieman nuivasti Wilden tuloon, pudottihan tämä heitä osittain arvoasteikossa alemmaksi, ja että päällystön välit olisivat olleet hieman jännittyneet.
Henry Wilde kirjoittautui sisään Titanicille 9.4.1912. Hän raportoi kapteenille yleisten tilojen, hyttien, kauppojen sekä varusteiden kunnosta ja otti sitten hoitaakseen tavallisen yliperämiehen työvuoronsa. Kun Titanic pysähtyi toisen matkapäivän aamuna Queenstownissa, lähetti Wilde sisarelleen kirjeen, jossa luki mm. seuraavaa: "En vieläkään pidä tästä laivasta... minulla on pahaenteinen olo, mitä siihen tulee." Pahoista aavistuksista huolimatta neljä ensimmäistä matkapäivää osoittautuivat kuitenkin kaikin puolin tavallisiksi.
Huhtikuun 14. päivän iltana Wilde hoiti vuoroaan tavallisesti kello kuuteen saakka. Perämies Lightollerin tullessa vapauttamaan häntä Wilde totesi, että ilma oli käymässä hyytävän kylmäksi. Siitä, missä Wilde vietti kello kuuden ja varttia vaille kahdentoista välisen ajan ei ole tietoa, mutta pian törmäyksen jälkeen hänet nähtiin lähellä laivan keulaa. Tuolloin lyhdynpuhdistaja Samuel Hemming totesi yliperämiehelle, että hän saattoi kuulla purkautuvan ilman äänen ja että laivaan pääsi vettä. Wilde kiipesi komentosillalle ja meni pian kapteeni Smithin sekä suunnittelija Andrewsin kanssa tarkastamaan laivan saamia vaurioita. Tältä reissulta palatessaan Wilden kerrotaan törmänneen venekannella laumaan lämmittäjiä, jotka olivat enemmän tai vähemmän paniikissa. "Mitä helvettiä te täällä ylhäällä teette?" Wilde tiukkasi ja lähetti miehet takaisin alas.
Wilden vastuulla oli paapuurin puoleisten pelastusveneiden laskeminen. Ensin, kun veneet oli paljastettu suojapeitteiden alta, ei Wilde vielä antanut lupaa niiden nostamiseen kaiteen vierelle. Toinen perämies Lightoller sai tähän luvan itseltään kapteenilta. Jonkin ajan kuluttua Lightoller halusi alkaa täyttää veneitä, mutta Wilde ei vielä antanut lupaa siihenkään. Taas Lightoller sai määräyksensä suoraan kapteeni Smithiltä. Kello 0.55 Wilde lähetti matkaan veneen numero 6, kello 1.20 veneen numero 10, hieman myöhemmin oli veneen numero 12 vuoro, kello 1.45 puolestaan laskeutui vene numero 2. Kun Wilde yritti saada Lightolleria nousemaan veneen numero 2 komentoon, vastasi nuorempi perämies "en hitossa mene!" Se, mitä Wilde tähän vastasi, ei ole tiedossa, mutta Lightoller ei tahtonsa mukaisesti jättänyt uppoavaa Titanicia. Noin kello 1.30 maissa oli Wilde halunnut Lightollerin näyttävän hänelle, missä laivan ampuma-aseita pidettiin. Yhden pistoolin Wilde oli nakannut Lightollerin käteen sanoen, että sille saattaisi vielä tulla käyttöä.
Henry Wilde muistetaan miehenä, joka pystyi estämään paniikin leviämisen jo pelkän voimakkaan olemuksensa avulla. Hänen ohitseen oli mahdotonta päästä ryntäämään pelastusveneisiin. Tyyrpuurin puolella hän auttoi laskosvene C:n lastaamisessa sen jälkeen, kun kaikki varsinaiset veneet oli jo lähetetty matkaan. Sen jälkeen hän ja Lightoller laskivat vielä laskosvene D:n, ja tässä vaiheessa Lightoller viimeistään tajusi, miksi Wilde oli vaatinut tätä ottamaan aseen itselleen: ihmisten paniikki oli käsinkosketeltavaa. Wilde oli luultavasti vapauttamassa A- ja B-laskosveneitä perämiesten majoitustilojen katolta, kun suuri aalto pyyhkäisi kannen ylitse ja vei mukanaan lähes kaikki veneiden laskemista yrittäneet. Tämän jälkeen kukaan ei enää nähnyt Wildeä missään.
Titanicista puhuttaessa liikkuu tarinoita, joiden mukaan joku perämiehistä olisi tehnyt itsemurhan hieman ennen laivan uppoamista. Tämän perämiehen on arveltu olleen joko Wilde tai sitten Murdoch. Wildestä puhuttaessa on epäilty hänen olleen stressaantunut ja tuntenut olonsa laivalla epämukavaksi. Hänen on myöskin sanottu olleen henkisesti sekaisin vaimonsa ja kaksospoikiensa kuoleman jälkeen. Silminnäkijä George Rheims - joka ei edes osannut sanoa, kuka väitetyn itsemurhan tekijä oli - ehdottaa tapauksen olleen "jalo merimiehen itsemurha", mikä sellainen nyt sitten onkaan. Sama mies todisti myös kyseisen perämiehen ampuneen ensin myös matkustajan, mitä ei ainakaan ole tapahtunut. Sitä vastoin perämies Charles Lightoller ja matkustaja Archibald Gracie todistivat molemmat sen puolesta, ettei mitään itsemurhaa koskaan tehty. Gracie kuvasi Wilden viimeisiä hetkiä näin: "Clinch Smith ja minä pääsimme pois alta juuri sillä hetkellä, kun vesi saavutti kannen ja hukutti niin yliperämies Wilden kun ensimmäisen perämiehen Murdochinkin sekä kaikki muut, jotka eivät saaneet otetta veneistä, kun ne huuhtoutuivat mereen." Kovinkaan moni ei usko Wilden itsemurhaan, sillä hänellä oli useita syitä elää - hän oli nousemassa oman laivansa kapteeniksi päivänä minä hyvänsä. Lisäksi on vaikeata kuvitella, että hän olisi tieten tahtoen tehnyt neljästä alle 13-vuotiaasta lapsestaan orpoja.
Wilden hauta, vaikkakin se on tyhjä, on sijoitettu nimellisesti hänen vaimonsa viereen. Hän on saanut maineen Titanicin tuhon unohdettuna sankarina. Totta on, että jostakin kumman syystä on Wilde unohdettu esimerkiksi joistakin Titanic-elokuvista kokonaan pois - millään ei ole selitetty sitä, että kultaiset raidat takinhihoissa loikkaavat suoraan Murdochin kahdesta kapteenin neljään, tai sitten Murdochia on virheellisesti nimitetty yliperämieheksi. James Cameronin uusimmassa elokuvaversiossa Henry Wilde sen sijaan esiintyy, ja hän todistaa hyödyllisyytensä vielä kuolemansa jälkeenkin: pilli, jolla Rose herättää veneellä alueella seilaavan perämies Lowen huomion, on peräisin jäätyneen Wilden kädestä.
Lähde Wilde
21.11.1884 - 12.5.1944
"Tämä poikamaisen näköinen nuori mies oli innokas merimies sekä suorapuheinen individualisti, jolla ei ollut virallista koulutusta laisinkaan. Jotkut yksityiskohtaiset tapahtumat, jotka sattuivat huhtikuun 14. päivän iltana, antavat olettaa, että Harold Godfrey Lowe oli kenties tunnollisin perämies ja paras jokaisen alan tunteva seilori koko laivassa."
- Wyn C. Wade, The Titanic: End of a Dream
 |
Harold Lowe syntyi Eglwys Rhosissa, Conwyssa, Walesissa George Edward Lowen (1848-1928) ja Harriet Quickin toisena poikana ja kolmantena lapsena. Yhteensä Haroldilla oli seitsemän sisarusta, joista kaksi loi hänen tapaansa uran merillä. Perheen koti sijaitsi meren rannalla, ja niin nuori Lowe oppi jo varhain purjehtimisen ja veneenkäsittelyn alkeita. 12-vuotiaana Lowe oli isänsä kanssa merellä pienellä veneellä, kun vene äkillisesti kaatui. Siitäkin huolimatta, että hänellä oli yllään raskas vaatetus ja saappaat, ui Harold vaivattomasti koko puolen mailin matkan rantaan. Hieman myöhemmin Harold ja ryhmä muita poikia matkasivat pienellä veneellä niin kauas rannasta, että rannalla olijat alkoivat pelätä heidän turvallisuutensa puolesta ja kutsuivat apuun pelastusveneen. Kun pelastusvene saapui poikien veneen vierelle, tiedusteli Lowe rauhallisesti miehistöltä, minne he oikein olivat matkalla.
Vuonna 1895 Lowen perheen vuonna 1878 syntynyt vanhin poika George hukkui traagisessa onnettomuudessa, ja luonnollisesti perheen isä olisi tahtonut Haroldin astuvan Georgen sijasta hänen seuraajakseen liike-elämässä: Harold ei ollut asiasta täysin samaa mieltä, ja hänen ja hänen isänsä väliset suhteet viilenivät hieman. Lowen ollessa 14 vuoden ikäinen yritti hänen isänsä saada häntä ryhtymään harjoittelijaksi erään liverpoolilaisen liikemiehen toimistoon, mutta Lowe vastasi tiukasti, ettei hän ryhtyisi tyhjästä kenenkään rengiksi. Hänet tunnettiin ennen kaikkea lujasta sekä helposti kuohahtelevasta luonteenlaadusta, joka toisinaan aiheutti hänelle ongelman toisensa jälkeen. Palkkaa tekemästään työstä tahtova määrätietoinen nuorukainen karkasi merille, missä hän ehti viettää seuraavat 14 vuotta ennen nousemistaan Titanicille. Hän ei koskaan käynyt minkäänlaista ammatillista koulua vaan hankki kaiken oppinsa käytännön toimissa erilaisilla laivoilla - kuunareilla, raakapurjealuksilla ja höyrylaivoilla. Palveltuaan viisi vuotta Etelä-Afrikan rannikkoa pitkin seilaavilla aluksilla hän liittyi White Star Linen riveihin vain viisi kuukautta ennen Titanicin neitsytmatkaa. Hän palveli noiden viiden kuukauden aikana sekä Tropicilla että Belgicillä poiketen myöhemmin Titanicin toisista perämiehistä siten, ettei hän ollut koskaan aikaisemmin tehnyt matkaa pohjoisen Atlantin ylitse. Lowe ei myöskään ollut aikaisemmin palvellut samassa laivassa muiden Titanicille nousseiden kollegoidensa kanssa.
Titanicin testien aikana Lowe tarkasti muiden junioriperämiesten kanssa pelastusveneiden kunnon: ne olivat täydessä varustuksessa ja valmiita matkaan. Kuudes perämies Moody ja Lowe saivat molemmat käyttöönsä yhden veneen ja niihin miehistöt, kun he laskivat testitarkoituksessa kaksi venettä, soutivat ne satamaan ja sitten taas takaisin laivaan. Kaikki toimi odotusten mukaisesti. Lowe kertoi myöhemmin tutkimuskomission kuulusteluissa myös paloharjoituksesta, joka pidettiin ennen kuin laiva lähti Southamptonista.
Matkan aikana Lowe tunsi itsensä väkisinkin hieman muukalaiseksi, kun kaikki toiset perämiehet hänen ympärillään tunsivat toisensa hyvin jo entuudestaan. Hän ja kolmas perämies Pitman hoitelivat omia juniorivuorojaan tavalliseen tapaan, eikä mitään mullistavaa ilmaantunut ennen katastrofiyötä. 14. huhtikuuta Lowe auttoi iltapäivän kuluessa Titanicin sijainnin kartoittamisessa. Illalla, kello 20.15 ja 20.30 välillä, Lowe vetäytyi hyttiinsä työvuoronsa päätyttyä ja nukahti hyvin pian. Hän nukkui sikeästi törmäyksen ohitse ja heräsi vasta kuullessaan meteliä hyttinsä ulkopuolelta. Ikkunasta katsoessaan Lowe näki, että kaikilla venekannella seisoskelevilla ihmisillä oli yllään pelastusliivit. Tämä havainto sai hänet pukeutumaan nopeasti ja kiiruhtamaan kannelle, missä veneitä parhaillaan paljastettiin peitteiden alta. Lähtiessään hytistään Lowe otti mukaansa Browing -merkkisen automaattirevolverinsa, jonka kantamiseen hänellä oli asianmukainen lupa. Myöhemmin kuulusteluissa oli senaattori Smith ajaa Lowen hulluksi ihmettelemällä kerta toisensa jälkeen, kuinka Lowe ei ollut herännyt törmäyksen aiheuttamiin ääniin ja tärinään. Hän jopa ehdotti, että Lowe olisi juonut illalla jotakin alkoholipitoista. Lowe osoitti todistuksensa aikana vesilasia ja antoi kaksi kattavaa lausuntoa: "Tuota vahvempaa, sir, minä en juo koskaan" ja "Merellä nukkumisaikamme jää niin vähäiseksi, että kerran uneen päästyämme me nukumme kuin olisimme kuolleita."
Kannelle päästyään Lowe auttoi perämies Murdochia veneen numero 5 lastaamisessa, ja se laskettiin veteen kellon ollessa 0.55. Lastauksen ollessa vielä kesken ilmestyi White Star Linen pääjohtaja Bruce Ismay aamutakki yllään vaatimaan veneen laskemista: "Alemmaksi! Alemmaksi! Alemmaksi!" Ismay huusi pyörittäen kättään laajassa kaaressa. Ismay ei lievässä paniikissa ymmärtänyt, ettei vene ollut vielä valmis. Kun pääjohtaja ei suostunut vaikenemaan, Lowen kuppi meni lopulta nurin. "Menkää helvettiin siitä tonttuilemasta, jotta minä saan edes jotakin aikaiseksi! Haluatteko minun laskevan veneen nopeasti? Sillä keinolla totisesti hukuttaisin kaikki siinä olevat ihmiset!" Lowen tapa puhutella pääjohtajaa oli kaukana soveliaisuuden rajojen ulkopuolella, mutta ainakin viesti meni perille. Häkeltynyt Ismay poistui paikalta sanaakaan sanomatta, ja vene saatiin laskettua rauhassa. Seuraavaksi Lowe siirtyi lastaamaan venettä numero 3, mutta hän ei tuntunut löytävän mistään matkustajia, jotka olisivat olleet halukkaita nousemaan siihen.
Autettuaan hätävene ykkösen laskemissa siirtyi Lowe yhdessä perämies Moodyn kanssa laskemaan veneitä 14 ja 16: Lowe huolehti numerosta 14, Moody puolestaan numerosta 16. Kun veneessä numero 14 oli 58 ihmistä, komensi yliperämies Wilde nuorta alaistaan nousemaan kyytiin ja soutamaan kauas laivasta. Lowe ei mitenkään pitänyt ajatuksesta, ja Wilde sai vääntää hänelle rautalangasta, että kyseessä oli ehdoton käsky: Lowen oli toteltava ja mentävä, sillä hän oli erinomainen soutaja ja hyvä merimies. Turhien vastalauseiden jälkeen Harold Lowe jätti uppoavan Titanicin kello 1.25.
Vene numero 14 soudettiin Lowen komennossa noin 150 jaardin päähän Titanicista. Yön aikana hän muodosti omasta veneestään, kolmesta muusta veneestä sekä yhdestä laskosveneestä pienen "laivaston", jonka hän solmi tiiviisti yhteen keskellä merta. Kuten monissa muissakin veneissä, eivät myöskään Lowen kyytiläät olleet innokkaita palaamaan takaisin uppoamispaikalle - sitä pidettiin liian vaarallisena. Kun hukkuvien huudot hieman vaimenivat, komensi Lowe kaikki veneessään olleet siirtymään "laivaston" toisiin veneisiin. Hänen vakaana aikomuksenaan oli palata takaisin, sillä hän tiesi pystyvänsä auttamaan. Siirtyminen sujui kuitenkin niin hitaasti, että Lowen kärsivällisyys oli loppua pahasti kesken: "Hypätkää, piru vie, hypätkää!" Lowe huusi tuskastuneena toivoen saavansa naisiin liikettä. Kun kaikki olivat lopultakin nousseet veneestä, palasi Lowe muutaman vapaaehtoisen soutajan kanssa uppoamispaikalle. Karu näky kertoi hänelle, että hän oli myöhästynyt armottomasti: Lowe sai pelastettua vedestä vain neljä ihmistä, joista yksi kuoli myöhemmin veneessä.
Matkalla kohti Carpathiaa pystyi Lowe hyödyntämään upeasti taitojaan purjehtijana: tuulen navakoituessa hän nosti purjeen mastoon ja sai veneensä kulkemaan 4-5 solmun vauhdilla. Matkan varrella hän otti hinaukseensa laskosvene D:n, jonka airot olivat kaikessa hötäkässä kadonneet. Hieman myöhemmin Lowe kokosi veneeseensä puolillaan täynnä vettä olleen laskosvene A:n 17 matkustajaa. A-veneeseen jäi kolme ruumista: "Saatan olla hieman kovasydäminen, en tiedä," Lowe selitti myöhemmin, "mutta ajattelin itsekseni, että en ollut siellä huolehtiakseni kuolleista, olin siellä... elämää varten." Aamunkoitteessa Lowe näki yhteensä lähes 20 jäävuorta, jotka ajelehtivat lähellä uppoamispaikkaa.
Amerikkalaisen tutkimuskomission kuulusteluissa Lowe myönsi ampuneensa aseellaan kolmasti ilmaan veneiden lastauksen aikana. Hän oli kuitenkin ehdottoman varma siitä, ettei osunut yhteenkään ihmiseen: "Katsoin kyllä tarkkaan, minne ammuin!" Laivankylkeä pitkin kulkeneiden laukausten tarkoituksena oli ollut ainoastaan estää matkustajien ryntäys pelastusveneeseen. Myöhemmin Lowe joutui myös pyytämään Italian suurlähetystöltä anteeksi sitä, että oli käyttänyt sanaa "italialainen" jonkinlaisena "pelkuri" -sanan synonyyminä kertoessaan ei-amerikkalaista tai englantilaista alkuperää olevista miesmatkustajista, jotka olivat pukeutuneet valepukuihin tai järjestäneet suoranaisen ryntäyksen päästäkseen veneisiin.
Syyskuussa 1913 Harold Lowe meni naimisiin Ellen Whitehousen kanssa. Pariskunnalle syntyi kaksi lasta, Florence Josephine Edge Lowe sekä Harold William George Lowe. Hän palveli pitkän uran matkustajaliikenteessä, mutta ei koskaan yltänyt kapteeniksi saakka. Englannin laivastossa hän saavutti ensimmäisen maailmansodan aikana komentajan arvonimen. Lowe jäi verrattain aikaisin eläkkeelle, mutta hän ei koskaan päästänyt irti otteestaan mereen ja opetti lapsilleenkin joitakin taitoja, joita hänelle oli vuosikymmenien aikana kertynyt. Hän myöskin omisti kuolemaansa saakka oman veneen.
Toisen maailmansodan syttyessä ei Lowen terveydentila enää ollut mitenkään kehuttava, mutta kaikesta huolimatta hän tarjosi kotinsa Walesissa alueelliseksi tukikohdaksi. Näin hän palveli kotimaataan vielä lähes koko sodan ajan - ei edes heikko terveys pystynyt estämään häntä täyttämästä velvollisuuttaan. Lowe ei myöhemmillä vuosillaan pahemmin puhunut Titanicista, sillä koko tapauksen muisto oli hyvin tuskallinen.
Viimeiset vuotensa Lowe asui Deganwyssa, Walesissa, missä hän kuoli kotonaan 61-vuotiaana ensimmäisenä Titanicilta pelastuneista neljästä perämiehestä. Kuolinsyynä pidetään halvausta, jonka korkea verenpaine ja äkillinen malarian hyökkäys aiheuttivat. Hänen hautakivessään ei lue sanaakaan hänen roolistaan Titanicin tuhossa, juuri niin kuin hän olisi itse halunnut sen olevan. Hänen vaimonsa Ellen kuoli 63 vuoden iässä vuonna 1947.
Lowe muistetaan ennen kaikkea siitä, että hän oli ainoa, joka palasi uppoamispaikalle etsimään eloonjääneitä. Muistamisen arvoista ei ole se, että Lowe myöhästyi pelastamasta useampia - muistamisen arvoista on se, että hän sentään yritti.
Lähde Lowe
28.2.1873 - 15.4.1912
"Miellyttävän rehdit kasvot sekä hymy, joka kieli rajattoman hyvästä mielestä sekä huumorintajusta. Murdoch oli skotti Dalbeattiesta, Gallowaysta, mereen sidoksissa olleen perheen poika... hän oli tunnollinen perämies ja erinomainen merenkävijä, minkä hän oli vuosien mittaan kiistattomasti todistanut. Hänen huomiokykynsä oli lähes virheetön, ja hänen hermonsa olivat terästä."
- Daniel Allen Butler, "Unsinkable" The Full Story of the RMS Titanic
 |
William McMaster Murdoch syntyi Dalbeattien kaupungissa Skotlannissa perheeseen, jonka tausta kietoutui enemmän tai vähemmän yhteen meren kanssa. Perinne merikapteenin ammatin hankkimisesta juonti juurensa miehestä nimeltä James Murdoch, joka oli William Murdochin isänisä. James Murdochille syntyi kolme poikaa, joista kaikista tuli isänsä jalanjäljissä kapteeneita. Yksi pojista, Samuel Murdoch, meni aikanaan naimisiin Jane Muirheadin kanssa. William Murdoch oli neljäs perheeseen syntynyt poika. Meri sai tältä suvulta paljon, mutta vaati se kovan maksunkin: molemmat Samuel Murdochin veljet sekä hänen setänsä Andrew kuolivat aikanaan merellä. Samoin kävi Williamin serkulle John Murdochille sekä hänen sedälleen, toiselle John Murdochille.
William Murdoch muistetaan hyvin viisaana ja ahkerana koululaisena. Hän kävi Dalbeattiessa tavallista ala-astetta ennen kuin sai stipendin vuonna 1887. Perheen merellinen historia veti Williamia samaan suuntaan, vaikka suvun useiden miespuolisten merellä sattuneet kuolemantapaukset eivät kovin rohkaisevia olleetkaan. Lopetettuaan koulun hän liittyi liverpoolilaisen varustamon riveihin ja toimi oppipoikana viiden vuoden ajan. Vuosien 1892 ja 1895 välillä hän työskenteli Iquique-aluksella, joka seilasi Perun ja Chilen välillä. Vuonna 1896 hän sai Liverpoolissa erikoispäällikkyyssertifikaattinsa. Vuosien 1896 ja 1899 välillä hän oli New Yorkista Shanghaihin matkaavan Lydgate-laivan ensimmäinen perämies. Vuonna 1899 hänelle avautui tilaisuus päästä hienompien matkustajalaivojen päällystöön, eikä hän suinkaan jättänyt mahdollisuuttaan käyttämättä: Murdoch liittyi White Star Linen varustamoon toisen perämiehen ominaisuudessa. Laivastossa hänen arvonsa oli luutnantti.
Vuoden 1900 tienoilla William toimi Medicin toisena perämiehenä, laiva seilasi Liverpoolin ja Australian väliä. 13.6.1901 Murdoch siirrettiin uuden Runic-laivan miehistöön, ja sillä hän palveli vuoteen 1903 saakka. Jollakin onnekkaalla laivamatkalla William tapasi tuolloin 29-vuotiaan Uudesta Seelannista kotoisin olevan opettajan nimeltä Ada Florence Banks. Tämän hyvin eloisan ja kauniin naisen kanssa hän meni naimisiin 2.9.1907.
25.6.1903 William Murdoch seilasi ensi kertaa pohjoisen Atlantin reitillä uuden Arabic-laivan toisena perämiehenä. Myöhemmin Titanicilla palvellut Charles Lightoller oli samalla laivalla neljännen perämiehen ominaisuudessa. Vuoden 1903 viimeisinä kuukausina Murdoch esti kylmäpäisyydellään laivan törmäämisen toisen laivan kanssa, vaikkakin hän joutui sen tehdäkseen uhmaamaan yliperämiehensä käskyä - tämä oli toisen laivan valon nähdessään komentanut ruorimiestä kääntämään ruoria paapuuriin, milloin laiva luonnollisesti kääntyy vastakkaiseen suuntaan. Jos komento olisi toteutettu sellaisenaan, olisi toinen laiva jysähtänyt Arabicia vasten keskelle sen kylkeä.
Vuonna 1904 Murdoch palveli Celticilla ja Germanicilla, vuosien 1905-1906 välillä puolestaan Oceanicilla ja Cedricillä. Vuonna 1907 hänestä tehtiin ensimmäistä kertaa laivan ensimmäinen perämies. Neljä seuraavaa vuotta Murdoch vietti mukavasti Adriaticin, White Starin uuden ylpeydenaiheen, palveluksessa. Yhden matkan William jätti vuonna 1907 väliin voidakseen mennä naimisiin rakkaansa kanssa. Pariskunnalle ei koskaan syntynyt lapsia, sillä Ada-vaimokin oli jo vuonna 1907 33-vuotias. Lapsettomuus ei koskaan haitannut, sillä William ja Ada olivat toisilleen kaikki kaikessa: lisäksi Williamin sisaresta tuli yksi Adan parhaista ystävistä. Tuohon aikaan oletettiin, että nainen olisi pysynyt kotona naimisiin mentyään, mutta William ei koskaan vaatinut Adaa tekemään niin: pariskunta oli joitakin vuosikymmeniä aikaansa edellä, mutta Ada jatkoi opettajantyötään miehensä ollessa merillä. Vuonna 1911 voimakas vaimo sai yhden tahtonsa lävitse: Murdochin kasvoja useamman vuoden koristaneet viikset katosivat kuvasta.
Toukokuussa 1911 Murdochista tuli osa hienon Olympicin miehistöä. Hän palveli aluksella ensimmäisenä perämiehenä myös sillä matkalla, jonka aikana Olympic törmäili HMS Hawken kanssa keskellä merta. Olympic palasi telakalle, ja Murdoch sai kuulla siirrostaan - ja samalla ylennyksestään - vastavalmistuneen Titanicin yliperämieheksi. Vain paria päivää ennen lähtöä selvisi, että hänen tulisikin tyytyä ensimmäisen perämiehen asemaan, sillä vanha ja kokenut Henry Wilde otettaisiin lisäjoukoiksi mukaan laivan ensimmäiselle matkalle. Pudotuksen on täytynyt harmittaa kunnianhimoisena miehenä tunnettua Murdochia, mutta sentään kyse oli vain tästä yhdestä matkasta. Ensimmäiset neljä matkapäivää Murdoch hoiteli tutun työvuoronsa tehtäviä normaalisti.
Kun William Murdoch saapui komentosillalle huhtikuun 14. päivän iltana kello kymmeneltä aloittaakseen työvuoronsa, oli ilma käynyt niin hyytävän kylmäksi, että toinen perämies Lightoller huomautti hänelle komentaneensa miehen vahtimaan laivan makean veden säiliöitä estääkseen niiden jäätymisen. Kapteenin käsky oli käynyt, että jos usvaa ilmestyisi hiemankin, olisi vauhtia hiljennettävä heti. Sää kuitenkin pysyi yhtä kirkkaana, eikä nopeudelle näin ollen tehty mitään. Kello 22.40 sai Murdoch kokea elämänsä järkytyksen: tähystyskopista soitettiin komentosillalle ja perämies Moody huusi hänelle, että laivan edessä oli jäävuori. Vuoren nähtyään Murdoch komensi koneet seis ja peruutuksen alkavaksi. Ruoria käännettiin tiukasti tyyrpuuriin.
Myöhemmin Murdochia oli helppo syyttää siitä, että hänen määräyksensä olisivat olleet vääriä: jos laivan olisi annettu kulkea täydellä vauhdilla, olisi se kääntynyt paljon nopeammin. Myöskään kylkeä ei olisi saanut koskaan kääntää vaaraa kohti, sillä suoraan keulaan osuneena olisi jäävuori kenties tuhonnut vain yhden vesitiiviin osaston. Toisaalta, kun aikaa päätöksen tekemiseen oli noin sekunnin verran, on aivan turha alkaa syyttelemään ketään: Murdoch arveli pystyvänsä estämään törmäyksen kokonaan eikä tahtonut vaarantaa keulassa majailevien miehistönjäsenten turvallisuutta pitämällä laivan kurssin samana.
Murdochin ensimmäinen tehtävä tilanteen vakavuuden selvittyä oli antaa stuerteille ohjeita siitä, miten kaikki matkustajat tuli herättää ja ohjata venekannelle pelastusliivit yllään. Sen jälkeen hän otti vastuun tyyrpuurin puoleisten veneiden laskemisesta. Murdoch noudatti koko yön omalla kannenpuoliskollaan politiikkaa, jonka mukaan naiset ja lapset olivat luonnollisesti etuoikeutettuja nousemaan veneisiin, mutta jos tilaa vielä heidän jälkeensä oli, niin sitten miestenkin sallittiin astua kyytiin. Kello 0.45 laskettiin Murdochin toimesta veteen ensimmäinen Titanicilta laskettu pelastusvene, siihen oli lastattu noin 24 ihmistä. Viittä vaille kaksitoista matkaan lähti vene numero 5 komentajanaan kolmas perämies Pitman. "Hyvästi, ja onnea", sanoi Murdoch kollegalleen veneen laskeutuessa. Kun vene numero 1 laskettiin kello 1.10, oli kyydissä vain 12 ihmistä. Tämän veneen luona Murdoch sai kertoman mukaan ennen laskemista hyvät naurut, kun eräs miesmatkustaja ei tahtonut millään päästä nousemaan kyytiin, vaan hän joutui kierimään laivanpartaan ylitse ja sitä kautta veneeseen. "Tuo nyt oli hassuinta, mitä olen koko yönä nähnyt!"
Tasaiseen tahtiin lähetti Murdoch matkaan tyyrpuurin puoleisia, parittomilla numeroilla varustettuja veneitä. Kello 1.30 maissa hän marssi yliperämies Wilden mukana omaan hyttiinsä, missä laivan ampuma-aseita säilytettiin. Wilde tahtoi niin hänen kuin Lightollerinkin ottavan yhden aseista itselleen, sillä hän arvasi jo tuolloin, kuinka hallitsemattomaksi ihmisten paniikki muodostuisi laivan ajan lähestyessä loppuaan.
Wilden tavoin Murdoch nähtiin viimeksi vapauttamassa laskosveneitä A ja B - ja kuten Wildeäkin, on myös Murdochia usein epäilty itsemurhan tekijäksi. Syynä on pidetty lähinnä sitä, että Murdoch olisi syyttänyt itseään koko katastrofista, olihan laiva hänen komennossaan törmäyksen tapahtuessa. James Cameron repi mysteeristä kaiken hyödyn irti tehdessään megaluokan Titanic-elokuvaansa: ensin Murdoch ottaa Cal Hockleyltä vastaan lahjuksia, sitten hän ampuu matkustajan ja lopuksi itsensä. Murdochin elossa olevat sukulaiset suivaantuivat Cameronin ratkaisusta niin pahoin, että lopulta sekä Twentieth Century Fox että Paramount Pictures - molemmat elokuvan tuottajat - joutuivat pyytämään suvulta virallisesti anteeksi. Varsinaisen katastrofin jälkeen toinen perämies Charles Lightoller teki kaikkensa Murdochin maineen puhdistamiseksi, ja siinä hän onnistuikin onneksi hyvin. Lightoller tiesi olevansa yksi viimeisistä, jotka näkivät Murdochin elossa silloin, kun suuri aalto pyyhkäisi heidät kaikki venekannelta mereen. Hän tiesi, että ensimmäinen perämies koki kunniakkaan merimiehen kuoleman.
William Murdochin vaimo Ada ei mennyt koskaan uudelleen naimisiin. Hän kuoli 21.4.1941 ollessaan 65-vuotias. Hieman Titanicin tuhon jälkeen perämies Lightoller kirjoitti Adalle pitkän, rauhoittavan kirjeen, jossa hän ilmaisi osanottonsa ja kertoi kaiken, minkä vain tiesi Williamin viimeisistä hetkistä. William Murdoch muistetaan hyvänä miehenä, josta olisi varmasti joskus tullut kunnon merikapteeni, kuten hänen useista sukulaisistaankin.
"Whatever obstacles control, Go on, true heart, thou'lt reach the goal."
Lähde Murdoch
Matkustajalaiva RMS Titanicilla oli kahdeksanhenkinen orkesteri, jota johti viulisti Wallace Henry Hartley. Titanicin törmättyä jäävuoreen neitsytmatkallaan 15. toukokuuta vastaisena yönä 1912 orkesteri soitti matkustajille rauhoittavaa musiikkia laivan venekannella pelastustöiden aikana, pelastuneiden kertomusten mukaan aivan aluksen lopulliseen uppoamiseen asti. Loppuun asti soittaneesta orkesterista tuli keskeinen osa Titanicin legendaa. Yksikään orkesterin jäsenistä ei selvinnyt hengissä.
[muokkaa] Viimeinen virsi?
Orkesterin ja Titanicin viimeiset hetket ovat alusta alkaen olleet kiistanalaisia. Osa eloonjääneistä muistaa kuulleensa orkesterin viimeisenä kappaleena virren ”Nearer, My God, to Thee” (”Käyn kohti sinua, oi Herrani”). Hartleyn hautajaisiin Colnessa osallistui 40 000 ihmistä, ja viimeisenä virtenä soitettiin juuri ”Nearer, My God, to Thee”, mistä legenda lienee saanut alkunsa. Hartleyn ystävät kertoivat myöhemmin, että se tai ”O God, Our Help in Ages Past” olisi virsi, jonka Hartley olisi valinnut mikäli hän joutuisi uppoavalle laivalle. Tätä on kuitenkin epäilty, sillä soittajat jatkoivat työtään viime hetkeen estääkseen paniikin syntymisen ja hautajaisvirsi olisi vaikuttanut täsmälleen päinvastoin.
 |
”Nearer, My God, to Thee” tunnetaan nykyään myös ”Titanic-hymnin” nimellä ja sitä esitetään Englannissa kahdellakin täysin eri sävelellä, minkä lisäksi Yhdysvalloissa (kuten myös Saksassa ja Suomessakin) käytetään kolmatta näistä täysin poikkeavaa eli Lowell Masonin unohtumattomaksi kutsuttua säveltä. Tällä sävelmällä virsi soi myös saksalaisessa elokuvassa Titanic (1943). Orkesteri koostui kahdesta normaalisti täysin erillään soittaneesta yhtyeestä (jousikvintetti ja pariisilaistrio) ja soitti ensi kerran yhdessä, joten musiikin täytyi olla jotain sellaista, jonka jokainen soittaja osasi ulkoa ja pystyi soittamaan ilman nuotteja.
Tätä edellytystä ei edellä mainittu virsisävelmä täyttänyt, sillä se oli englantilaisille soittajaille täysin vieras.
Walter Lordin kirjassa Titanicin kohtalonyö (1955) uppoamisen kuvaus perustuu pääosin laivalla loppuun saakka olleen sähköttäjä Harold Briden kertomukseen, jossa hän kertoo orkesterin soittaneen viimeisenä kappaleena ”Syksy”-nimisen suositun kappaleen; kyseessä oli tällä kutsumanimellä tunnettu suosittu muoti-iskelmä, jota soitettiin kahviloissa, luistinradoilla ja vastaavissa paikoissa ja jonka jokseenkin jokainen tuon ajan ihminen tunsi. Sen virallinen nimi oli ”Songe d´Automne” (Syksyn laulu). On siis todennäköistä, että juuri tuo hilpeän pulppuileva valssi oli viimeisenä Titanicilla soitettu sävelmä, koska sen jokainen orkesterin jäsen osasi soittaa.
Vuonna 1997 valmistuneessa James Cameronin elokuvassa Titanic Hartleyn johtama orkesteri soittaa perinteisen mielikuvan mukaisesti viimeisenä kappaleena ”Nearer, My God, to Theen”.
W. Theodore Ronald Bailey oli palvellut yhdessä kollegansa Roger Bricouxin kanssa Carpathia-laivalla ennen liittymistään Titanicin orkesteriin. Hänen asuinpaikkansa oli Ladbroke Grove, Lontoo, Englanti. Hän soitti Titanicin orkesterissa pianoa.
Roger Marie Bricoux syntyi Ranskassa 1.6.1891. Ennen liittymistään Titanicin orkesteriin asui hän Lillessä, Ranskassa. Hän ja pianisti W. Bailey olivat palvelleet Carpathia-laivalla ennen Titanicia. Hän soitti selloa.
John Frederick Preston Clarke nousi Titanicille basistina. Hänen asuinpaikkansa oli Liverpool, Englanti. Clarken ruumis öydettiin merestä ja haudattiin Mount Olivetin hautausmaalle Halifaxiin, Nova Scotiaan 8.toukokuuta 1912.
Wallace "Wally" Henry Hartley oli noustessaan Titanicille 33-vuotias. Hän oli Albion ja Elizabeth Hartleyn poika ja kotoisin Colnesta, Lancashiresta, Englannista. Titanicin tuhon aikaan oli hänellä koti Dewsburyssa ja kihlattu Boston Spassa, pienessä kylässä, missä hän vietti aikaansa noin viikkoa ennen nousemistaan Titanicille. Hän oli mm. johtanut orkestereita Harrogatessa ja Bridlingtonissa ennen palvelustaan Mauretania-laivalla, mikä oli hänen viimeinen työpaikkansa ennen Titanicia. Katastrofin jälkeen hänen ruumiinsa (nro. 224) laivattiin kotiin Englantiin Arabic-aluksella ja haudattiin lopulta hänen kotipaikalleen Colneen. Sankarin hautajaiset, joihin osallistui yli 30 000 ihmistä, pidettiin metodistikirkossa, jossa Hartley oli aikoinaan ollut kuoropoikana. Virsi Nearer, My God, To Thee, laulettiin seremonian aikana kahteen eri otteeseen.
John "Jock" Law Hume oli kotoisin Skotlannista, Dumfriesista. Titanicille hän nousi ensiviulun soittajana ollessaan 21-vuotias. Hänen ruumiinsa (nro. 193) löydettiin myöhemmin kaapelilaiva MacKay-Bennettin toimesta ja haudattiin Fairviewin hautausmaalle Halifaxiin, Nova Scotiaan. 18 päivää katastrofin jälkeen hänen isänsä sai kirjeen yhtiöltä, jonka palkkalistoilla orkesteri oli ollut. Yhtiö vaati tosissaan vanhemmilta korvauksia pojan mukana menetetystä puvusta, jota tämä oli soittaessaan käyttänyt, sillä se oli ollut yhtiön omaisuutta!
Georges Alexandre Krins syntyi Pariisissa 18. maaliskuuta 1889. Hän opiskeli musiikkia Belgiassa vuoteen 1908 saakka. Alunperin hän olisi tahtonut luoda sotilasuran, mutta vanhempien toiveet ja musiikki pitivät hänet siviilielämässä. Vuoteen 1910 hän soitti Pariisissa, sitten hän vietti kaksi vuotta Lontoossa. Ennen nousuaan Titanicille viulistina hän johti kolmen miehen jousisoitinorkesteria.
Percy Cornelius Taylor oli 32-vuotias noustessaan Titanicille. Hän soitti orkesterissa pianoa. Vuonna 1912 hän asui Lontoossa, Englannissa.
John Wesley Woodward syntyi Staffordshiressa, Englannissa 11.9.1879. Hän oli yksi vanhempiensa Joseph ja Martha Woodwardin yhdeksästä lapsesta. Hänestä tuli melkoisen tunnettu sellonsoittaja, joka kuului useisiin jousiorkestereihin. Vuodesta 1909 lähtien hän palveli White Star Linen laivoilla soittajana - hän oli myöskin mukana sillä Titanicin sisarlaiva Olympicin matkalla, jonka aikana alus törmäsi HMS Hawken kanssa. Noustessaan Titanicille oli hänellä ensimmäistä kertaa hänen paras sellonsa mukanaan. Hänet muistetaan pienessä muistolaatassa Headingtonin kirkossa.
Lähde orkesteri
20.11.1877 - 3.12.1961
"Pitman oli viettänyt merillä lähes yhdeksän vuotta, viisi niistä White Star Linen työntekijänä. Hänellä oli lahjoja asioiden tarkkaa hoitamista kohtaan, ja hän tuli oikein mainiosti toimeen matkustajien kanssa ystävällisellä tyylillään."
- Daniel Allen Butler, "Unsinkable" The Full Story of the RMS Titanic
 |
Herbert Pitman syntyi Henry Pitmanin ja Sarah Marchantin poikana Castle Caryssa, Somersetissä, Englannissa. Hänellä oli kaksi sisarusta, vanhempi veli William sekä sisko Ida Mary. Kun hänen isänsä kuoli vuonna 1880, Pitmanin veli muutti asumaan muiden sukulaisten luokse, ja äiti meni myöhemmin uusiin naimisiin Charles Candyn kanssa. 17 vuoden ikäisenä Pitman lähti ensimmäistä kertaa merille, perämiehenä hän ehti palvella kolme vuotta ennen siirtymistään höyrylaivojen pariin. Ennen nousemistaan Titanicille kolmannen perämiehen ominaisuudessa hän oli palvellut vuoden verran Blue Anchor Linea, puoli vuotta Shore Linea ja viisi vuotta White Star Linea. Hänen viimeisin laivansa ennen Titanicia oli Oceanic.
Pitman luotti White Star Linen uuteen ylpeydenaiheeseen niin vankasti, että hän otti mukaan matkaan jopa postimerkkikokoelmansa, jonka hän yleensä piti turvassa kotonaan.
Pitman muisti myöhemmin, kuinka hänen kollegansa Joseph Boxhall oli 14. päivä sunnuntaina aamuyhdeksän jälkeen tuonut karttahuoneeseen Caronian lähettämän jäävuorivaroituksen ja kiinnittänyt sen seinään huoneessa olevan merikorttipöydän yläpuolelle. Viesti ei herättänyt hänen mielenkiintoaan sen enempää, tosin hän kyllä luki sen tavanomaiseen tapaansa läpi. Muita varoituksia Pitman ei koskaan nähnyt, ja jäätä hän havaitsi omin silmin ensimmäisen kerran vasta istuessaan pelastusveneessä keskellä merta. Pitman myöskin laski, että kun Titanic muutti kurssiaan, oli se matkustanut kapteenin määräyksestä ylimääräiset 16 mailia lounaaseen. Kurssin muuttamisen aikaan laiva oli 10 mailia etelään normaalilta laivareitiltä.
14. huhtikuuta Pitman oli "koiravahdissa" kello kuudesta kahdeksaan illalla. Kun hämärä laskeutui, Pitman laski yhdessä vahdin perämiehen eli Charles Lightollerin kanssa laivan sijaintia: hän seisoi kronometrin vieressä ja merkitsi muistiin tarkan ajan, kun seniori antoi kuulua lukemansa. Tämän jälkeen Pitman vetäytyi karttahuoneeseen laskemaan tarkkoja koordinaatteja Lightollerin antamien havaintojen perusteella. Pitman katseli huoneen seinällä olevia jäävuorivaroituksia ja totesi, ettei laivan reitti kulkenut siihen mennessä annettujen varoitusten läpi. Pituus- ja leveysasteet, joita laskettiin tähtien aseman perusteella, eivät olleet vielä valmiita, kun neljäs perämies Boxhall saapui jatkamaan työtä ja laskemaan Pitmanin vapaavahdilleen. "Tässä on sinulle koko joukko havaintoja, kaveri. Ei muuta kuin jatkamaan," Pitman totesi kumppanilleen jättäessään komentosillan.
Maatessaan puoliunessa punkassaan kuuli Pitman hienoisen raapaisevan äänen ja tunsi lähes olematonta tärinää. Kesti joitakin minuutteja ennen kuin Pitman käsitti uneliaassa mielessään, etteivät he olleet ankkuroitumassa mihinkään. Pukeutumatta sen kummemmin hän kävi kannella hiippailemassa ja tapasi niin ikään vuoteestaan kömpineen perämies Lightollerin, mutta kun mitään sen ihmeempää ei ollut näkyvissä, palasivat molemmat hytteihinsä. Pitman päätti odotella vuoronsa alkamista piippua poltellen, ja pian hän oli jo sitä mieltä, että eriskummalliset äänet ja tuntemukset olivat saattaneet olla unta.
Kun perämies Boxhall saapui kertomaan Pitmanille, että postihuone uiskenteli veden vallassa, suoriutui Pitman heti pukeuduttuaan kannelle. Miehet raivasivat parhaillaan pelastusveneitä laskemiskuntoon. Venekannen peränpuolella Pitman tapasi perämies Moodyn, joka sanoi, että keulakannella oli jäätä. Pitman kävi itse keulassa tarkastamassa tilannetta, ja paluumatkalla hän törmäsi merimiehiin, jotka rahtasivat tavaroitaan kannelle ja kertoivat, että heidän hyttiinsä tulvi vettä. Kapteenin käskystä Pitman käväisi alemmilla kansilla tutkimassa, kuinka nopeasti vesi tunkeutui laivaan. Hän näki omin silmin postihuoneen kaaoksen - vesi oli jo 24 jalkaa kölin yläpuolella. Pitman palasi takaisin ylös ja kertoi kapteenille, että alhaalla näytti melko toivottomalta.
Seuraavien kymmenien minuuttien ajan Herbert Pitman auttoi William Murdochia tyyrpuurin puoleisten pelastusveneiden laskemisessa. Hän muisteli myöhemmin, kuinka helppoa veneet oli saada alas veteen verrattuna siihen, millaista äheltämistä niiden laskeminen vanhoissa laivoissa oli. Pitmanin mielestä laskeminen sujui mukavasti siitäkin huolimatta, että Titanicin kalusto oli uutuudenjäykkää ja epävakaata - veneen toinen pää tuppasi putoamaan toista nopeammin.
Ensin matkaan lähti vene numero 7, sitten Pitman ja Murdoch siirtyivät veneen numero 5 luokse. White Star Linen pääjohtaja Bruce Ismay katseli lastaamista vierestä ja totesi, ettei aikaa ollut hukattavaksi - Ismayn mielestä Pitman ja Murdoch olivat liian hitaita. Hetkeä myöhemmin Ismay huusi, että vene oli täytettävä heti, mutta Pitman, joka ei tuossa vaiheessa tunnistanut hänen lähellään hosuvaa miestä, vastasi tyynesti odottavansa kapteenin komentoja. Kun Pitmanille valkeni, kuka mies oli ollut, kävi hän kysymässä kapteeni Smithiltä, tuliko Ismayn käskyjä totella. "Jatkakaa työtänne," oli ainoa vastaus, minkä Pitman kapteenilta sai.
Kun veneessä numero 7 oli neljäkymmentäyksi ihmistä, komensi Pitman sen laskettavaksi. Tässä vaiheessa ensimmäinen perämies Murdoch astui esiin ja komensi Pitmanin lähtemään veneen mukana, vaikkei tämä ajatuksesta pitänytkään. Murdoch käski Pitmania pitämään veneen suhteellisen lähellä Titanicia ja huolehtimaan kaikista siihen nousseista matkustajista. Kun Pitman nousi veneeseen, Murdoch kätteli häntä sanoen "Hyvästi, onnea". Pitman ei tuolloin itse uskonut Titanicin uppoavan, mutta noustessaan veneeseen hän tajusi, että ensimmäinen perämies tiesi niin tapahtuvan. Kello 0.55 Pitman jätti laivan veneen numero 7 päällikkönä.
Pitman piti veneen Titanicin lähettyvillä kunnes hän lopulta ymmärsi, etteivät he voineet auttaa satoja laivassa olevia ihmisiä. Hän souti tiehensä vasta sisäistettyään täysin sen, että laiva todella uppoaisi - siihen saakka hän oli ajatellut vain sitä, kuinka raskasta olisi soutaa kaukaa takaisin laivaan. Yön aikana Pitman antoi omista vaatteistaan lämmikettä hytisevälle Catherine Crosbylle, sitoi veneensä yhteen veneen numero 7 kanssa ja antoi naisten soutaa oman tahtonsa mukaan, jotta he pysyisivät lämpiminä. Pitman todisti myöhemmin, ettei hän nähnyt Titanicin katkeavan kahteen osaan, kun se lopultakin vajosi pinnan alle. Sen sijaan hän kertoi kuulleensa voimakkaita pamahduksia, jotka muistuttivat räjähdyksiä. Carpathian valot Pitman näki ensimmäistä kertaa kello 3.30.
Amerikkalaisen tutkimuskomission kuulusteluissa senaattori Smith kyseli perämies Pitmanilta ennen kaikkea syitä siihen, miksei tämä koskaan tehnyt elettäkään palatakseen veneensä kanssa takaisin uppoamispaikalle. Pitman oli kyllä ehdottanut palaamista, mutta suurin osa hänen veneensä ihmisistä oli pitänyt ajatusta hulluna tai vaarallisena. Smith ei ollut laisinkaan tyytyväinen tähän selitykseen vaan jatkoi tuskallisia kysymyksiään. "He olisivat kaataneet veneen, senaattori!" huusi Charles Burlingham, International Mercantile Marinen työntekijä yleisön joukosta auttaakseen Pitmania syytösten ristitulessa. Mitä enemmän Smith jankutti hukkuvien ihmisten huudoista ja yön tapahtumista, sitä ahdistuneemmaksi Pitman itsensä tunsi. "Hyvä herra, sir, olkaa kiltti ja lopettakaa! En kestä muistaa sitä kaikkea. Voisimmeko me olla puhumatta siitä näystä?" Pitman pyysi lopulta murtuneella äänellä. Hänen silmänsä olivat kyynelissä ja mielentilansa siinä määrin järkyttynyt, että joitakin hänen tunnepurkauksiaan jätettiin kokonaan pois virallisesta raportista.
Titanicin jälkeen Pitman palveli merellä vielä 35 vuotta. Heikentynyt näkö pakotti hänet jossakin vaiheessa vaihtamaan komentosillan purserintoimistoon, ja jonkin aikaa hän palveli jopa Titanicin sisaraluksen Olympicin miehistössä. Hän meni naimisiin Uudesta Seelannista kotoisin olleen Mimi Kalmanin kanssa, mutta kertoman mukaan vaimo kuoli vain muutamaa vuotta häiden jälkeen. Eläkevuotensa Pitman asui Pitcombessa veljen- tai sisarentyttärensä luona, hänet on myös haudattu samaisen kylän kirkkomaalle.
Huhtikuussa 1998 Lontoossa myytiin joitakin Herbert Pitmanille kuuluneita mitaleja 7 300 dollarilla. Näillä mitaleilla ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä Titanicin kanssa: ne olivat palkintoja hänen urheasta ja menestyksekkäästä palveluksestaan molemmissa maailmansodissa.
lähde pitman
21.8.1887 - 15.4.1912
"Nuorin perämies James Moody auttoi Wildeä vapaaehtoisesti paniikin hallitsemisessa, kurin ja järjestyksen säilyttämisessä sekä viimeisten veneiden lastaamisessa ja laskemisessa. Hänen olisi jo aikaa sitten tullut poistua laivasta muiden junioriperämiesten tavoin, mutta laivassa oli liian vähän merimiehiä verrattuna jäljellä olleen työn määrään. Moody pysyi tästä syystä aluksessa loppuun saakka ja pelasti näin monta henkeä, jotka olisi ehkä muuten menetetty."
- Geoffrey Marcus, The Maiden Voyage
 |
James Moody syntyi John Moodyn ja Evelyn Lamminin poikana Scarboroughissa, Englannissa. Hänen perheensä tunnettiin kaupungissa hyvin, sillä hänen isoisänsä oli ollut yksi kaupungin virkailijoista, ja myöskin hänen isänsä kuului kaupunginvaltuustoon. Paljoa nuoren Moodyn lapsuudesta tai urasta ennen Titanicia ei ole tiedossa, mutta hän kävi kuningas Edward kahdeksannen merenkulkukoulun ja sai päällikkyyssertifikaattinsa Lontoossa huhtikuussa 1911. Moodyn viimeinen - ja ainoa laiva White Starin palveluksessa ennen Titanicia - oli Oceanic. Noustessaan Titanicille oli Moody nuorin kaikista seitsemästä perämiehestä, ja pääsy maailman hienoimmalle laivalle lupaili loistavaa tulevaisuutta.
Palkka ei noussut Titanicille tulon myötä, mutta nuorukainen sai jotakin, mitä hänellä ei ollut vielä aikaisemmin ollutkaan - oman hytin. David Blair, jonka piti nousta Titanicille toisena perämiehenä mutta joka jäikin sitten maihin, kun Henry Wilde otettiin yliperämieheksi, oli Moodyn hyvä ystävä hänen Oceanicilla viettämiltä ajoiltaan. Moody olisi varmasti mielellään pitänyt toverinsa samassa laivassa, mutta kohtalo oli päättänyt toisin. Yksi Moodyn parhaista ominaisuuksista oli epäilemättä hänen huumorintajunsa, joka käy mainiosti ilmi hänen sisarelleen lähettämästä kirjeestä: "Olen nyt ollut täällä viikon. Suurin osa ajasta on mennyt siihen, kun olen opetellut liikkumaan tässä suuressa kokoomateoksessa."
Ennen Titanicin varsinaisia testejä Moody kokeili perämies Lowen kanssa laivan pelastusveneiden kuntoa: molemmat laskivat miehistön kanssa yhden veneen veteen, soutivat sen laituriin ja taas takaisin laivaan. Lähtöpäivänä Moody oli yhdessä Lightollerin tai Boxhallin kanssa sulkemassa kolmannen luokan laskusiltaa, kun Titanic irtosi laiturista. Uppoamisyöhön saakka hän hoiteli tavallista juniorivuoroaan yhdessä parinsa Joseph Boxhallin kanssa.
14. huhtikuuta Moody oli työvuorossa kello kuuden maissa illalla, kun hänen seniorinsa Charles Lightoller päätti pistää nuorukaisen navigointitestiin: Moodya pyydettiin laskemaan, milloin Titanic kohtaisi edessä olevan jääkentän. Moodyn vastaus oli kello 23.00 illalla, mutta tuohon aikaan Lightoller uskoi hänen laskeneen väärin, sillä hän itse arveli Titanicin saavuttavan jään kello 21.30 mennessä. Historia kuitenkin todistaa Moodyn olleen lähellä oikeata aikaa, osuihan Titanic jäävuoreen kello 23.40.
Kun sisäpuhelin soi Titanicin komentosillalla kello 23.35 sunnuntai-iltana, vastasi Moody tähystäjien yhteydenottoon. Frederick Fleetin huudettua luuriin "jäävuori suoraan edessä!" vastasi Moody nopeasti "kiitos" ja toisti sitten kuulemansa perämies Murdochille. Kunhan ruorissa seisonut aliperämies Hichens oli saanut toteutettua Murdochin määräykset, ilmoitti Moody asiasta esimiehelleen: "Ruori on ääriasennossa, sir!" Kellon lyödessä 23.40 kävi Moody merkitsemässä laivan lokikirjaan, että he olivat törmänneet jäävuoreen: lopun alku oli käsillä.
Moodyn liikkeet uppoamisen aikana eivät ole kovinkaan selviä, mutta ainakin hän auttoi laskemaan veneitä 12, 13, 14 ja 16. Katastrofista pelastunut hyttipalvelijatar Violet Jessop muistaa tapauksen, jonka "nuori mies" mitä luultavimmin oli kuudes perämies Moody. Jessopin kertoman mukaan nuorukainen oli näyttänyt väsyneeltä auttaessaan heidän ryhmäänsä veneeseen, mutta kaikesta huolimatta oli hän myös hymyillyt heille rohkaisevasti ja auttanut jokaista varmoin ottein kyytiin pääsemisessä. Samainen mies oli myös vain hieman ennen veneen laskeutumista ojentanut Jessopille tuntemattomaksi jääneen matkustajan vauvan ja sanonut: "Huolehdittehan tästä?" Jessop oli ottanut vauvan mukaansa veneeseen.
Moody ja Lowe täyttivät veneitä 14 ja 16 yhdessä. Lowen laskelmien mukaan viisi edellistä venettä olivat lähteneet matkaan ilman perämiehiä, joten jomman kumman heistä tulisi nyt astua kyytiin. "Mene sinä. Minä lähden toisessa veneessä," oli Moody sanonut Lowelle. Kun yliperämies Wilde oli asiasta samaa mieltä, jätti Lowe laivan veneessä numero 14. Sääntöjen mukaan junioriperämiehillä oli sekä oikeus että velvollisuus lähteä laivasta pelastusveneissä, mutta Moody ei koskaan suostunut tekemään niin. Hän tahtoi olla päällystönsä tukena loppuun saakka. Seuraava kuvaus on Geoffrey Marcusin kirjasta The Maiden Voyage: "James Moody, nuorin perämies, auttoi Wildeä kurin ja järjestyksen ylläpitämisessä sekä viimeisten veneiden laskemisessa loppuun saakka. Hänen olisi jo aikaa sitten tullut lähteä laivasta muiden junioriperämiesten tavoin, mutta laivassa oli jäljellä aivan liian vähän merimiehiä työn määrään verrattuna. Näin Moody jäi laivaan ja pelasti useita henkiä, jotka olisi muuten menetetty."
James Moody nähtiin viimeisen kerran kello 2.18 (näkijä oli Charles Lightoller), kun hän yritti saada yhdessä muiden miesten kanssa A-laskosvenettä veteen. Moody oli ainoa junioriperämies, joka ei selviytynyt katastrofista. Myöhemmin jotkut arvelivat, että jos David Blair olisi ollut laivassa, olisi tämä kenties saanut suostuteltua Moodyn johonkin veneeseen. Kukapa tietää - toinen vaihtoehto on, ettei edes paras ystävä olisi saanut käännettyä hänen päätään.
St. Martinin kirkossa Scarboroughissa on James Moodylle omistettu muistolaatta, jossa lukee "Be Thou Faithful Unto Death and I Will Give to Thee a Crown of Life." (Pysy uskollisena kuolemaan saakka, ja minä tulen antamaan sinulle elämän kruunun). Samalla paikkakunnalla, Woodlandin hautausmaalla, on myöskin toinen muistomonumentti, jonka sijainti oli pitkään vain Moodyn perheen tiedossa. Monumentti viittaa Moodyn rooliin Titanicin tuhossa ja kuvaa hänen uhraustaan seuraavilla, hyvin tunnetuilla sanoilla:
"Greater love hath no man than this, that a man lay down his life for his friends." (Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta - Joh. 15:13)
Lähde Moody
27.1.1850 - 15.4.1912
"Vankkarakenteinen, hieman keskimittaista pidempi, patriarkaalisen komea mies... hänen siististi muotoiltu valkoinen partansa sekä pari kirkkaita silmiä loihtivat kasvoille lujan ilmeen, mutta tätä vaikutelmaa pehmensivät hänen hyvät tapansa sekä rauhallinen äänensä. Matkustajat ja miehistönjäsenet kutsuivat häntä kunnioittavasti ja kiintymystä osoittaen nimellä E.J. Hän oli luonnostaan johtaja, jossa yhdistyivät valta, luottamus sekä hyvä huumorintaju."
- Daniel Allen Butler, "Unsinkable" The Full Story of RMS Titanic
 |
Edward Smith syntyi Hanleyssä, Stokessa, Englannissa Edward ja Catherine Smithin ainoana poikana. Hänen koulukaverinsa William Jones kertoili myöhemmin hänen, Edwardin sekä neljän muun pojan muodostamasta tiiviistä ystävänelikosta, joka kiiruhti joka aamu saman kaavan mukaisesti kouluun. Hänen muistiinsa nousi monia koulussa sekä sen ulkopuolella vietettyjä hauskoja tunteja, kuin myös kuvauksia Edwardin luonteesta: tämä oli ollut aina valmis mihin tahansa ystäviensä puolesta, hän oli ollut rohkea ja kunnollinen koululainen.
Ollessaan kolmentoista vanha Edward Smith lähti merille. Hänestä tuli ensin apupoika Senator Weber -nimiselle liverpoolilaiselle klipperille vuonna 1869, ja tältä laivalta alkoi uralla eteneminen. Vuonna 1880 Smith oli jo Celtic -laivan neljäs perämies. Liityttyään White Star Linen riveihin kuusi vuotta myöhemmin pääsi Smith kokeilemaan taitojaan lähes kaikilla varustamon suurimmilla laivoilla, ja jo seuraavana vuonna hänestä tuli ensimmäisen kerran oman aluksensa kapteeni. Laivan nimi oli Republic.
Yhteensä Smith palveli kapteenina lähes 20 eri White Starin laivalla. Laivojen koon kasvaessa kasvoi hänen tärkeytensäkin. Buurisodan aikana Smith toimitti laivallaan sotilaita Etelä-Afrikkaan, mistä hänet palkittiin kuljetusmitalilla. Laivastossa hänen arvonsa oli kunniakomentaja. Hänen urastaan muodostui suorastaan legendaarinen, ja oli monia matkustajia, jotka suostuivat ylittämään Atlantin ainoastaan kapteeni Smithin komentamalla aluksella. Luotsattuaan vastavalmistuneen Adriaticin New Yorkiin vuonna 1907 puhui Smith urastaan ja uskomuksistaan avoimesti lehdistölle: "Kun kysytään, mikä olisi paras sana kuvaamaan 40 vuottani merellä, vastaan: tapahtumaton. Ainahan sitä pieniä tuulia ja sumuja on ollut, mutta ei pahemmin mitään puhumisen arvoista. En ole koskaan nähnyt hylkyjä enkä ole koskaan ollut onnettomuuksissa, en edes sellaisissa tilanteissa, jotka olisivat voineet johtaa tuhoon. En ole kovinkaan hyvä lehtikirjoitusten aihe."
Edward Smith meni naimisiin Sarah Eleanorin (1861-1931) kanssa. Pariskunnalle syntyi yksi lapsi, tytär Helen Melville vuonna 1898. Mentyään naimisiin ja saatuaan kaksoset - jotka molemmat kuolivat naimattomina ennen vuotta 1949 - Helen kuoli vuonna 1973.
Smith oli vuodesta 1904 alkaen perinteisesti kapteeni, joka luotsasi uusia aluksia niiden ensimmäisillä matkoilla. Häntä pidettiin turvallisena kapteenina, mikä ei ollut mikään ihme ottaen huomioon sen, miten vähän Smithille oli koskaan sattunut mitään. Tavalliseen tapaan Smith sai vuonna 1911 kunnian ohjata Titanicin sisaraluksen Olympicin ensimmäistä kertaa Atlantin ylitse. Tuolloin kaikki oli vielä hyvin, mutta mustat pilvet alkoivat pian kasaantua kapteenin niskaan: ensimmäiset merkit huonosta onnesta nähtiin syyskuussa 1911, kun Olympic törmäsi keskellä merta HMS Hawkeen. Onnettomuus ei kuitenkaan vaatinut uhreja, molemmat alukset pysyivät pinnalla, eivätkä syyllisen etsinnät johtaneet mihinkään vakavaan. Kapteeni sanoi uskovansa, että uppoamattomuus oli nyt saavutettu Olympicin ja Titanicin myötä.
Kapteeni Smith siirtyi usean perämiehen tavoin Olympicilta Titanicille neitsytmatkan alla. 62-vuotiaan merenkulun veteraanin ura alkoi olla ehtoopuolella, ja hänen oletettiin yleisesti jäävän eläkkeelle pian Titanicin ensimmäisen matkan jälkeen. Olisiko Smith todella pystynyt jäämään pois meriltä, sitä on vaikeata sanoa. Ainakin niin matkustajat kuin miehistönjäsenetkin olisivat jääneet suuresti kaipaamaan tätä hyväsydämistä miestä, joka oli kuin syntynyt johtajaksi. "Hän oli meille vähintäänkin isähahmo," sanoi myöhemmin yksi Titanicin stuerteista.
Kapteenin ensimmäinen ongelma Titanicin kanssa koski hiilivarastojen niukkuutta. Useat Southamptonissa olleet laivat joutuivat luovuttamaan sille hiiltä omista varastoistaan. Toinen ongelma oli kattilahuoneessa 6 palanut tulipalo, joka saatiin sammumaan vasta kolmantena matkapäivänä. Lähtöaamuna Smith luotsasi laivalla useita virkamiehiä, joiden tekemästä tarkastuksesta riippui Titanicin matkaanlähtö: kaikki oli kunnossa. Outoa sinänsä, ettei kukaan puuttunut hiililaarissa raivonneeseen tulipaloon. Kun kaikki vieraat oli saatettu maihin ja kaikki perämiehet olivat ilmoittaneet valmiudestaan, lähti Titanic merelle kolmen torventörähdyksen saattelemana.
Ensimmäiset neljä matkapäivää sujuivat ilman sen suurempia hankaluuksia. Kompassit vaativat säätöä, ja laiva teki useita lieviä S-kirjaimen mallisia mutkitteluja Smithin testatessa uuden aluksensa valmiuksia. Joka aamu kello 10.00 hän tapasi eri osastojen päälliköitä ja suoritti sitten tarkastuskierroksensa kello 10.30. Tarkastuksen jälkeen kapteeni kertoi perämiehelle mahdollisesti havaitsemistaan asioista, tarkasti laivan sijainnin ja luki hänelle saapuneet sähkeet. Useimmiten kapteeni söi illallisensa ensimmäisessä luokassa matkustajien seurana. Jossakin vaiheessa matkaa kapteenin sanotaan keskustelleen Bruce Ismayn kanssa Titanicin vauhdista, mutta tämä ei ole täysin varmaa.
14. huhtikuuta kapteeni Smith piti jumalanpalveluksen ensimmäisen luokan ruokasalissa kello 10.30. Päivän kuluessa hän sai käsiinsä useampia jäävuorivaroituksia, joista Balticin lähettämä kulkeutui kapteenin kautta myös Bruce Ismaylle. Näyteltyään viestiä useille matkustajille palautti Ismay sen kapteenille kello 19.10. Laivan kurssia muutettiin kello 17.50, kun Titanic oli jo kulkenut ylimääräiset 16 mailia lounaaseen: myöhäisen kääntämisen tarkoituksena oli varmastikin väistää edessä olevaa jääkenttää. Illalla ensi luokassa matkustaneet George ja Eleanor Widener järjestivät pienet yksityiskutsut kapteenin kunniaksi. Kello 20.55 Smith saapui taas komentosillalle. Annettuaan ohjeet perämies Lightollerille hän vetäytyi hyttiinsä.
Hieman sen jälkeen, kun Titanic oli törmännyt jäävuoreen, kiiruhti Smith perämiestensä luokse: "Mihin olemme osuneet?" Hän tiukkasi perämies Murdochilta, jonka vastaus oli yksinkertainen: "Jäävuoreen, sir." Pian tämän jälkeen Smith komensi pysäyttämään koneet kokonaan ja pyysi perämies Boxhallia ottamaan selvää aluksen vaurioista. Vähän ajan kuluttua kapteeni tajusi aluksensa kallistuneen viisi astetta tyyrpuurin puolelle: kun yliperämies Wilde ja Thomas Andrews palasivat tarkastuskierrokseltaan, arvasi kapteeni sanomattakin, että tilanne oli hyvin vakava. Mikään ei estänyt Titanicin vajoamista.
Kapteeni Smith antoi hyvin tarkat ohjeet siitä, mitä oli tehtävä: matkustajat oli herätettävä ja neuvottava venekannelle, apua oli kutsuttava, veneet oli valmistettava, täytettävä ja laskettava. Smith teki miehistölleen selväksi sen, ettei minkäänlaista paniikkia saanut syntyä. Kapteeni ei missään vaiheessa yötä esiintynyt hermostuneena tai paniikinomaisena, mikä auttoi järjestyksen säilymistä. Hän antoi henkilökohtaisesti luvan pelastusveneiden täyttämiseen ja laskemiseen, kun yliperämies Wilde oli vielä evännyt sen alaisiltaan. Juniorisähköttäjä Bride kävi kertomassa kapteenille, että Carpathia oli vastannut avunpyyntöön: se vain oli auttamattoman kaukana.
Smith ei henkilökohtaisesti lastannut veneitä, mutta seurasi kuitenkin jatkuvasti sivusta, kuinka perämiehet hoitivat tilannetta. Hän antoi orkesterille määräyksen soittaa kannella rauhoittavaa musiikkia ja neuvoi yksittäisiä matkustajia toimimaan järkevästi. Jotkut naiset pyysivät kapteenilta lupaa saada myös miehensä veneisiin, mutta säännöstä "naiset ja lapset ensin" pidettiin tiukasti kiinni. Smith yritti myös saada joitakin jo laskettuja veneitä palaamaan laivankylkeen täydennyksiä varten, mutta yksikään ei totellut hänen huutojaan.
Kun enää laskosveneet A ja B olivat jäljellä, Smith huusi luultavasti viimeiseksi jääneen komentonsa: koska Titanic oli huomattavasti kallistunut, käski hän ihmisiä vaeltamaan laivan toiselle kannelle, jotta se saataisiin suoristumaan. "Pojat, tehkää parhaanne naisten ja lasten auttamiseksi, ja huolehtikaa myös itsestänne," sanoi kapteeni miehilleen. Samat sanat hän kävi toistamassa lennätinhytissä, ja tuolloin juniorioperaattori Bride huomasi, ettei kapteeni ollut pukenut itselleen pelastusliivejä.
Kapteeni Smith ei ollut uskonut koskaan joutuvansa komentamaan joukkojaan hylkäämään laivan. Viimeisellä loisteliaalla matkalla se kuitenkin tapahtui: tilanne, jota Smith ei ollut ikimaailmassa kuvitellut joutuvansa kokemaan. Olympicin kanssa hänen onnensa oli alkanut rakoilla, Titanicin kanssa se oli loppunut kokonaan. Ei ole aivan varmassa tiedossa, miten kapteeni itse lopulta kohtasi kuoleman: yleisin teoria on, että Smith sulkeutui yksikseen komentosillalle. Harold Bride sitä vastoin kertoi nähneensä, kuinka Smith muutamaa minuuttia ennen laivan vajoamista sukelsi mereen. Laskosvene B:n kölin päälle päässeet miehet puhuivat kapteenista, joka olisi vedessä uidessaan huutanut heille: "Hienoa, pojat. Onnea, ja Jumala teitä siunatkoon!" Jotkut jopa kuvailivat, kuinka kapteeni olisi uidessaan kannatellut sylissään vauvaa ja toimittanut sen joko laskosveneeseen tai yhteen pelastusveneeseen. "Minä seuraan laivaa," huusi Smith merimies Hoggin tarinan mukaan ja ui poispäin pelastusveneistä. Kapteenin ruumista ei koskaan löydetty.
Amerikkalaisen tutkimuskomission johtaja William Alden Smith ei missään vaiheessa kyseenalaistanut kapteeni Smithin sankarillisuutta, vaikka hän pyrkikin kuulusteluissa etsimään innokkaasti syyllistä laivan tuhoon. Senaattori oli joitakin vuosia takaperin matkustanut Atlantin ylitse Smithin luotsaamalla laivalla, käynyt jopa katsomassa hänen toimintaansa komentosillalla ja vakuuttunut E.J:n taidoista. Lehdistö ja jälkipolvet loivat Edward Smithistä lähes myyttisen hahmon, jonka sädekehä loistaa yhä edelleen. Kukaan ei pysty sanomaan, että kapteeni olisi suhtautunut ylimielisesti jäävuorivaroituksiin: 40 vuotta merillä olivat karistaneet hänestä turhan ylpeyden. Smith ei ollut suostunut lisäämään laivan nopeutta, ei vaikka Ismay olisi kenties niin toivonutkin, ja hän oli käskenyt perämies Lightolleria hakemaan hänet sillalle heti, jos olosuhteet olisivat jollakin tapaa muuttuneet ennen törmäystä. Ei voida sanoa, että kapteenin tiedoissa olisi ollut jäävuoren mentävä aukko.
Lichfieldissä, Englannissa on suuri patsas kapteeni Smithistä. Paljastustilaisuuteen otti osaa paljon sellaisten matkustajien sukulaisia, jotka olivat menehtyneet Titanicin tuhossa. 20.6.1912 kapteeni Smithin kollega, merikapteeni Peter Pryal kertoi nähneensä E.J:n eräässä kadunkulmassa ja jopa puhuneensakin tämän kanssa: "Hänellä oli kiire junalle. Seurasin häntä, kun hän osti lipun Washingtoniin. Hän sanoi, että ole kunnolla, kumppani, kunnes jälleen tapaamme. Minä olen tuntenut kapteeni Smithin niin kauan, että tunnistaisin hänet ilman partaakin. Uskon todella, että hänet pelastettiin ja tuotiin takaisin tähän maahan. Olen valmis vannomaan, että puhun totta. Monet varmaan leimaavat minut hulluksi, mutta minä olen kertonut tästä tohtori Warfieldille, joka on vakuuttunut järkevyydestäni..."
Lähde Kapteeni Smith
23.3.1884 - 25.4.1967
"Boxhall tuli merenkävijäperheestä, ja hän oli luonut itselleen ansaitun maineen erinomaisena navigoijana. Kapteeni Smith luotti hänen taitoihinsa niin suuresti, että oli antanut Boxhallin vastuulle laivan lokikirjan ylläpitämisen. Tähän kuuluivat sijainnin laskeminen, säätiedotukset sekä jäävuorivaroitukset, joita Titanic saattaisi vastaanottaa."
- Daniel Allen Butler, "Unsinkable" The Full Story of the RMS Titanic
Joseph Boxhall syntyi Hullissa, Yorkshiressä, Englannissa, ja vuonna 1912 hänen kotinsa oli yhä samassa kaupungissa. Noustessaan Titanicille oli Boxhall ehtinyt palvella merillä jo 13 vuotta. Oppipoika-aikansa hän vietti liverpoolilaisen William Thomas -yhtiön palkkalistoilla, seuraavana vuorossa oli Wilson Line, missä hän palveli jo perämiehenä. Saatuaan päällikkyyssertifikaattinsa vuonna 1907 Boxhall liittyi White Star Linen miehistöön.
26. maaliskuuta 1912 asteli Boxhall yhdessä kollegoidensa Herbert Pitmanin, Harold Lowen sekä James Moodyn kanssa aamuyhdeksältä varustamon Liverpoolissa sijaitsevaan toimistoon hakemaan matkalippuja Belfastin-reissua varten. Nelikko lähti Liverpoolista samana iltana kello kymmenen, ja seuraavan päivän iltapäivään mennessä olivat he kaikki jo Belfastin satamassa valmiina nousemaan uuteen laivaansa. Seuraavat päivät Boxhall valmisteli alusta testeihin, jotka aloitettiin huhtikuun ensimmäisenä päivänä. Hän pysytteli laivassa aina siihen saakka, kunnes se oli saatettu turvallisesti Southamptonin laituriin odottamaan lähtöpäivää.
10. huhtikuuta Boxhall vietti aikaansa komentosillalla lähettäen konelennättimellä kapteeni Smithin määräyksiä konehuoneeseen sekä maihinnousukannelle. Kunhan laiva oli saatu merelle, hoiteli Boxhall tavallista neljännen perämiehen työtään niin miehistön kuin matkustajienkin apuna. Hänet tunnettiin erinomaisen hyvänä navigoijana, minkä ansiosta muut perämiehet jättivätkin sijainnin laskemisen mielihyvin Boxhallin tehtäväksi.
14. huhtikuuta kello 23.40 Boxhall oli työvuorossa. Hän oli juuri palaamassa hytiltään komentosillalle kuullessaan, kuinka tähystyskopissa soitettiin kelloa kolmasti vaaran merkiksi. Pian sen jälkeen hänen korviinsa kantautuivat käskyt, joita ensimmäinen perämies Murdoch lateli ruorin ääressä seisovalle aliperämies Hichensille. Ehtiessään komentosillalle Boxhall näki, kuinka Murdoch järjesti vesitiiviit ovet suljettaviksi. Samanaikaisesti hän saattoi tuntea, kuinka laivankylkeä pitkin kulki pitkä ja terävä raapaisu.
 |
Kapteeni Smithin komennosta Boxhall kävi katsomassa, miltä laivan keulassa näytti. Kun neljäs perämies pääsi kolmannen luokan kannelle, antoi joku siirtolainen hänen käsiinsä ison jäämöykyn; mitään muuta epätavallista Boxhall ei sitten nähnytkään. 15 minuuttia tutkimuksensa jälkeen hän palasi sillalle ja kertoi näkemästään kapteenille, joka sitten pyysi Boxhallia hakemaan laivan puusepän puheilleen. Boxhall oli tuskin päässyt portaikkoon saakka, kun timpuri Hutchinson jo puuskutti hänen ohitseen mutisten, että laivan etummaiset osastot olivat vettä täynnä. Hieman myöhemmin Boxhall kohtasi vielä postivirkailija John Smithin joka kertoi, että postin lajitteluhuone laivan alimmalla kannella suorastaan tulvi.
Joseph Boxhallin seuraava tehtävä oli käydä kiskomassa ylös vuoteesta hänen vapaavahdilla olleet kollegansa. Charles Lightolleria ja Herbert Pitmania ei kuitenkaan enää pahemmin tarvinnut herätellä, sillä he olivat molemmat olleet valveilla jo törmäyksestä lähtien ja pysyneet hyteissään lähinnä odottamassa komentoja. Palattuaan komentosillalle alkoi Boxhall laskea laivan tarkkaa sijaintia, jonka kapteeni Smith sitten toimitti lennätinhuoneeseen.
Kellon lyödessä 0.45 Boxhall ja aliperämies George Rowe alkoivat ampua hätäraketteja komentosillan lähettyviltä. Toisen ampuessa raketteja kokeili toinen saada morselampulla yhteyttä alukseen, jonka valot näkyivät kaukaisuudessa. Jonkin ajan kuluttua Boxhall kyseli kapteenilta, uskoiko tämä todella tilanteen olevan vakava. Kapteenin koruton vastaus oli, että laiva pysyi pinnalla enää korkeintaan puolitoista tuntia.
Kello 1.45 Boxhall jätti laivan pelastusveneen numero 2 päällikkönä. Koska veneen kapasiteetista oli käytössä alle kaksi kolmasosaa, kysyi Boxhall Titanicin vajottua pinnan alle siinä olevilta matkustajilta, että pitäisikö heidän palata takaisin etsimään eloonjääneitä. Kukaan ei ollut halukas palaamaan, ja niin Boxhallin vene jäi keinumaan kauas hylystä. Osan yötä hän souti, osan hän ampui pieniä, vihreitä raketteja. Kello 4.00 hän näki lähestyvän Carpathian ja ampui ilmoille viimeisen raketin. Kun hänen veneensä matkustajat oli saatu turvallisesti laivaan, pyydettiin Boxhallia käymään komentosillalla Carpathian kapteeni Rostronin luona. "Satoja, satoja ihmisiä, ehkä jopa tuhat, tai vieläkin enemmän! Voi taivas, sir, he ovat kuolleita kaikki! He eivät pystyneet elämään tässä kylmässä vedessä," Boxhall huudahti kapteenin kysyessä, kuinka monet olivat jääneet laivaan sen vajotessa. Hänen arvionsa mukaan Titanic olisi vajonnut meren syliin lopullisesti kellon ollessa 2.30.
Amerikkalaisen tutkimuskomission kuulusteluissa Boxhall antoi lausuntoja lähinnä navigointiin liittyvistä yksityiskohdista ja matkustajien evakuoinnista. Hän oli ensimmäinen, joka puhui lähistöllä olleen toisen laivan valoista ja siitä, kuinka tuo laiva ei koskaan vastannut heidän kutsuihinsa. Myöhemmin Boxhallista tuli komentaja englantilaisessa laivastossa, mutta tavallisen matkustajalaivan kapteeniksi hän ei koskaan yltänyt. Yksikään Titanicilta pelastuneista perämiehistä ei saavuttanut oman laivansa komentoa White Star Linen riveissä. Vuonna 1940 Boxhall jäi eläkkeelle.
Vuonna 1958 Boxhall toimi teknillisenä neuvonantajana, kun elokuvaa "A Night To Remember" (Titanicin kohtalonyö) alettiin purkittaa. Hän kuoli viimeisenä Titanicin katastrofista selvinneenä perämiehenä 83 vuoden ikäisenä. 12. kesäkuuta 1967 hänen tuhkansa siroteltiin hänen oman toiveensa mukaisesti mereen sen paikan yläpuolella, missä Titanic vuonna 1912 upposi.
Frederick Fleet syntyi 15. lokakuuta 1887 Liverpoolissa, Englannissa. Hän kasvoi sijaiskodeissa sekä etäisten sukulaisten hoivissa - isäänsä hän ei ollut koskaan tavannutkaan, ja hänen äitinsä oli karannut lapsensa hylättyään uuden poikaystävänsä matkassa Amerikkaan. 12 vuoden iässä Fleet lähetettiin laivoille harjoittelijaksi, ja neljä vuotta myöhemmin, vuonna 1903, hänestä tuli kansipoika. Ennen tähystäjän uraa Fleet ehti edetä laivamatruusiksi. Viimeiset neljä vuotta ennen siirtymistään Titanicin miehistöön Fleet toimi neljä vuotta Oceanic -aluksen tähystäjänä. Vuonna 1912 hän asui Southamptonissa.
14. huhtikuuta Fleet ja hänen kollegansa Reginald Lee olivat yhdessä työvuorossa iltakymmenestä keskiyöhön. Kellon ollessa hieman yli puoli kaksitoista Fleet näki suoraan keulan edessä suuren jäävuoren, joka oli ilmestynyt laivan eteen kuin tyhjästä. Vaivautumatta edes selittämään kollegalleen reaktionsa syytä Fleet soitti kelloa ja otti saman tien yhteyden komentosillalle, missä kuudes perämies Moody vastasi hänen puheluunsa muutamien tuskallisten sekuntien jälkeen. "Jäävuori suoraan edessä!" Fleet huusi luuriin. Hieman myöhemmin tähystäjäkaksikko näki, kuinka vuori repi laivan kylkeä ja kuinka siitä irtosi kannelle suuria lohkareita. 20 minuuttia myöhemmin seuraavan vahdin tähystäjät saapuivat vapauttamaan Leen ja Fleetin vapaavahdille.
 |
Alhaalla venekannella perämies Lightoller komensi Fleetiä auttamaan veneen numero 6 lastaamisessa ja laskemisessa. Tässä samaisessa veneessä Fleet myöskin jätti uppoavan laivan kellon ollessa vasta 0.55. Samoin tekivät jossakin vaiheessa hänen kaikki kollegansa, sillä yksikään tähystäjä ei menehtynyt Titanicin tuhossa. Saman vuoden kesäkuussa Fleet palveli jonkin aikaa Titanicin sisaraluksen Olympicin miehistössä, mutta oli hyvin selvää, että varustamo piti kaikkia Titanicin katastrofista selviytyneitä miehiä jollakin tavalla häpeällisinä jäännöksinä. Elokuussa 1912 Fleet jätti White Star Linen.
Seuraavat 24 vuotta Fleet työskenteli mm. Union Castle -varustamon laivoilla. Hän lopetti palveluksensa merellä vuonna 1936 ja siirtyi Harland & Wolffin telakan palvelukseen. Lopetettuaan kaiken laivoihin liittyvän työskentelyn myi Fleet vanhoilla päivillään lehtiä Southamptonin kadunkulmassa. 28.12.1964 Fleetin vaimo kuoli, ja vain kaksi viikkoa myöhemmin Titanicin entinen tähystäjä päätyi itsemurhaan. Hänen ruumiinsa löydettiin 10. tammikuuta 1965. Hänen merkitsemätön hautansa Southamptonissa sai hautakiven vuonna 1993 maailmanlaajuisen Titanic Historical Societyn lahjoitusten kautta.
Charles Joughin syntyi Birkenheadissa, Liverpoolissa, Englannissa 3.8.1878. Ennen Titanicia Joughinin tiedetään palvelleen sisaralus Olympicilla, ja vuonna 1912 piti hän kotiaan Southamptonissa. Joughin oli naimisissa Nellie Ripleyn (k. 1943) kanssa, ja pariskunnalle syntyi ainakin yksi tytär, Agnes Joughin. Lisäksi heillä oli ottotytär Rose.
14. huhtikuuta Joughin oli useiden muiden Titanicin miehistönjäsenten tapaan makoilemassa punkassaan, kun osuma jäävuoreen tapahtui. Hieman yli puolenyön aikaan hän sai käskyn ilmoittautua pelastusveneiden luona, mutta Joughin päätteli mielessään, että jos veneet todella jouduttaisiin laskemaan, täytyisi niihin myös varata syötävää. 13 leipurialaisensa Joughin kokosi kaiken leivän varastoista ja marssi sitten takaisin kannelle jakaakseen ne veneisiin. Kun lastaaminen oli valmis, Joughin meni E-kannella sijaitsevaan hyttiinsä napatakseen muutaman viskituikun.
Palatessaan kello 0.30 venekannelle oli Joughin nauttinut tarpeeksi vahvistuksia. Hän ei kuitenkaan jättänyt laivaa veneessä numero 10, jonka miehistöön hänet oli määrätty, sillä hänen mielestään veneessä oli aivan tarpeeksi miehistönjäseniä. Autettuaan joitakin vastahakoisia naisia lähes väkisin veneen matkaan antoi Joughin sen lähteä ilman häntä. Tehtyään velvollisuutensa veneen täyttämiseksi palasi Joughin vielä toistamiseen hyttiinsä nautiskelemaan alkoholipaukuista. Hän istui hytissään vielä siinäkin vaiheessa, kun vesi alkoi valua sisään oven alta.
 |
Kello 1.40 varsin juopunut Joughin vaihtoi muutamia sanoja laivalääkärin kanssa, sitten hän kipusi taas ylös venekannelle. Jos Joughin olisi viivytellyt vielä hetkeäkään kauempaa hytissään, ei hän olisi koskaan päässyt sieltä pois, niin tukalat oltavat alemmilla kansilla alkoi jo olla. B-kannelle päästyään hän alkoi määrätietoisesti viskellä kansituoleja mereen: yhteensä hän nakkasi alas noin 50 kelluvaa alustaa veteen putoaville uimareille. Tämän tehtyään hän kävi sammuttamansa janonsa A-kannella sijainneessa keittiökomerossa.
Kello 2.10 Joughinin ja Titanicin aika alkoi loppua. Ihmismassaa seuraten leipuri kiiruhti kohti A-kannen perää, sitten hän laskeutui portaikkoa pitkin yhtä kantta alemmaksi ja jatkoi matkaansa kaivokannelle. Perän noustessa pystysuoraksi onnistui Joughin kiipeämään kaiteen väärälle puolelle - näin hän ei kaikkien muiden tapaan kierinyt kantta pitkin alas mereen. Titanicin vajotessa pystysuorana pohjaan pysytteli Joughin perän päällä aina siihen saakka, kunnes tuli aika laskea irti ja lähteä uimaan. Hänen omien sanojensa mukaan ei edes hänen tukkansa kastunut vielä tuossa vaiheessa.
Alkoholieristys leipurin sisuksissa toimi loistavasti. Pelastusliivien kannattelemana hän uiskenteli hyisessä vedessä saavuttaen lopulta ylösalaisin kääntyneen laskosvene B:n. Havaitessaan, ettei kölin päällä ollut tilaa, tyytyi Joughin kellumaan sen vierellä ja polkemaan vettä jaloillaan. Hänen kölin päälle päässyt ystävänsä John Maynard ojensi kaverilleen auttavan käden, ja sen varassa Joughin vietti koko yön. Kylmyys ei vaivannut häntä missään vaiheessa.
Charles Joughin oli myös SS Oregon -laivalla, kun se upposi Bostonin sataman lähettyvillä. Hän palveli American Export Linesin laivoilla ja otti merellä osaa toiseen maailmansotaan. Titanicin entinen pääleipuri, jonka selviytymistarina on vähintäänkin erikoinen, kuoli New Jerseyssä 9. joulukuuta 1956.
lähde JoughinRobert Hichens syntyi Philip ja Rebecca Hichensin perheeseen Cornwallissa, Englannissa 16. syyskuuta 1882. Hän oli vanhempiensa ensimmäinen lapsi, myöhemmin hänelle syntyi 8 pikkusisarusta. 23.10.1906 Hichens meni naimisiin Florence Mortimoren kanssa Devonissa. Ennen Titanicia Hichens oli palvellut jo useita vuosia aliperämiehenä, mutta hän ei ollut koskaan seilannut pohjoisen Atlantin reitillä. Viimeisin varustamo ennen White Staria ja Titanicia oli Intian vesillä purjehtinut Union Castle. Vuoteen 1912 tultaessa Hichens asui vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa Southamptonissa.
14. huhtikuuta Hichens oli työvuorossa ja seisoi Titanicin ruorin ääressä, kun tähystäjät tiedottivat komentosiltaa edessä olevasta jäävuoresta. Hichens käänsi perämies Murdochin määräyksestä ruorin jyrkästi tyyrpuuriin, mutta kuten hyvin tiedämme, ei se estänyt törmäystä. Kello 0.23 saakka Hichens pysytteli ruorin luona, ja juuri, kun aliperämies Perkisin olisi ollut aika vapauttaa hänet, joku perämies huusi heille: "Sen verran ruorista, alkakaa paljastaa veneitä!" Kello 0.55 Hichens jätti laivan pelastusveneen numero 6 päällikkönä. Veneessä numero 6 Titanicilta lähti myöskin "uppoamaton" Molly Brown, lujasta tahdostaan tunnettu denveriläispohatan vaimo. Yön aikana rouva Brownin ja Robert Hichensin tiedetään kiistelleen varsin tulisestikin veneen päällikkyydestä. Hichens ei tiedettävästi suostunut palaamaan uppoamispaikalle, minkä takia rouva Brown hyökkäsi häntä vastaan varsin kiivaasti. Vene ei Hichensin tahdon mukaisesti palannut, mutta aliperämiehen kerrotaan murjottaneen lopun yötä peräsimen ääressä rouva Brownin pelkuruussyytöksistä suivaantuneena.
 |
Hichens oli yksi niistä 29 miehistönjäsenestä, jotka antoivat todistuksensa amerikkalaisen tutkimuskomission kuulusteluissa. Tutkimusten loputtua hän palasi Englantiin Celtic -laivalla ja todisti vielä toistamiseen yön tapahtumista brittiläisen kauppakamarin edessä. Vuosien 1912 ja 1919 välillä Hichens vietti mahdollisesti aikaansa Etelä-Afrikassa, mutta tästä ei ole olemassa muita kuin tarinaperäisiä todisteita. Ensimmäisessä maailmansodassa hän palveli ansioituneesti Englannin laivastossa, ja vuonna 1919 hänen tiedetään työskennelleen pienen Magpie -laivan kolmantena perämiehenä. Vuonna 1920 Hichens muutti perheineen Devoniin, missä hän osti kymmenen vuotta myöhemmin itselleen moottorialuksen.
Seuraavat vuodet olivat alamäkeä Titanicin entisen aliperämiehen elämässä: vuonna 1931 hänen vaimonsa jätti hänet ja muutti lapsineen takaisin Southamptoniin, eikä Hichens löytänyt itselleen töitä, vaikka hän niitä kovasti etsikin. Lisäksi hän oli ostamastaan veneestä yhä velkaa 50 puntaa. Kovat kokemukset ajoivat hänet alkoholismiin, ja vuoden 1933 loppuun mennessä oli Hichens valmis tappamaan Harry Henleyn, miehen, joka oli myynyt moottoriveneen hänelle. Joulukuun 1. päivänä vuonna 1933 Torquay Times -lehti kertoi marraskuun 12. päivän onnettomista tapahtumista: raskaasti humalassa ollut Hichens oli ilmestynyt Henleyn asunnolle ja ampunut tätä sanallisen kiistelyn jälkeen kahdesti, mutta kaikesta huolimatta Henley ei ollut vahingoittunut kovinkaan pahoin. Hän ja Hichens olivat tapelleet nyrkein, kunnes poliisi oli saapunut paikalle. Poliisin pakeilla selvisi, että Hichens oli ehdottomasti aikonut tappaa myös itsensä hoideltuaan ensin Henleyn.
Robert Hichens vapautettiin vankilasta vuonna 1937. Vain muutamaa päivää pidätyksensä jälkeen vuonna 1933 oli hän yrittänyt tehdä itsemurhan viiltelemällä ranteitaan. Vaikka entisen aliperämiehen tarina on kerrastaan traaginen, ei se kuitenkaan loppunut kovin surullisesti: Hichensin uskotaan muuttaneen takaisin vaimonsa luokse vuoden 1937 jälkeen ja eläneen hyvää elämää aina 1960-luvulle saakka, jolloin hän menehtyi aivokasvaimeen. Hichens muistetaan yhtenä Titanicin miehistön värikkäimmistä henkilöistä.
George Rowe syntyi Englannin Hampshiressä. Paljoa hänen elämästään ennen Titanicia ei ole tiedossa, mutta ennen siirtymistään kaupallisen merenkulun palvelukseen oli Rowe kuulunut laivastoon. Hänen viimeinen laivansa ennen Titanicia oli saman varustamon Oceanic, ja noustessaan Titanicille ilmoitti hän asuvansa yhä kotiseudullaan ja olevansa 32-vuotias.
Aliperämies Rowea pidetään yleisesti viimeisenä miehenä, joka sai uppoamisyönä tietää, mitä laivalle olikaan tapahtunut. Törmäyksen aikaan hän oli yksin vahtivuorossa Titanicin peräkeulassa, eikä hän laisinkaan tuntenut osumasta aiheutunutta tärinää tai kuullut ylimääräisiä ääniä. Rowe kulutti aikaansa juttelemalla kannelle uskaltautuneiden matkustajien kanssa ja astelemalla edestakaisin kantta pitkin - paikallaan seisominen ei tullut kysymykseenkään, sen verran kylmä ulkona oli. Kellon lyödessä 23.40 Rowe näki suuren jäävuoren, joka lipui laivan tyyrpuurinpuoleisen kyljen ohitse, mutta hän ei laisinkaan tiennyt sen törmänneen alukseen. Vahti jatkui tavalliseen tapaan, kunnes Rowe huomasi vedessä kelluvan yksinäisen pelastusveneen (vene numero 7, ensimmäisenä veteen laskettu). Kummastuneena Rowe soitti sisäpuhelimella komentosillalle ja kysyi, tiedettiinkö siellä mitään irrallisesta pelastusveneestä. Perämies Joseph Boxhallin ääni langan toisessa päässä oli vähintäänkin epäuskoinen: vielä enemmän kummastuneena hän tiedusteli, missä ihmeessä Rowe oikein oli. Boxhall komensi aliperämiestä suoriutumaan saman tien komentosillalle ja tuomaan mukanaan hätäraketteja. Aikaa törmäyksestä oli tuolloin kulunut jo 45 minuuttia.
 |
Kello 0.45 Rowe ja Boxhall ampuivat ensimmäisen raketin, ja siitä eteenpäin niitä lähetettiin taivaalle aina kuuden minuutin välein. Rowe ja Boxhall myös kokeilivat useampaan otteeseen saada morselampulla yhteyttä alukseen, jonka valot näkyivät kaukana merellä (ehkä Californian). Rowe kertoi myöhemmin olleensa täysin varma siitä, että kyseessä oli laiva, joka oli sittemmin - ennen Titanicin vajoamista - kadonnut näkyvistä. Hän sanoi lähettäneensä viimeisen raketin matkaan kello 1.25.
Kukaan Titanicin kuudesta aliperämiehestä ei menehtynyt katastrofissa, ei myöskään George Rowe. Kapteeni Smith komensi hänet päälliköksi laskosveneeseen C, jonka yliperämies Wilde lähetti matkaan kello 1.40 toiseksi viimeisenä kunnolla lasketuista veneistä. Amerikkalaisen tutkimuskomission kuulusteluissa Rowe kertoi siitä, miten vaikeata veneen laskeminen oli ollut: Titanic oli kallistunut kuusi astetta paapuurin puolelle, ja laskosvene C oli jättänyt laivan juuri vastakkaiselta kannenpuoliskolta. Rowe vastaili myöskin kysymyksiin siitä, miten White Star Linen pääjohtaja Bruce Ismay oli päätynyt C-veneen kyytiin. Rowen mukaan Ismay oli yksinkertaisesti tullut veneeseen sitten, kun naisia ja lapsia ei yliperämiehen tiedusteluista huolimatta ollut enää ilmestynyt paikalle. Rowen mukaan kukaan ei pyytänyt Ismayta astumaan veneeseen, mutta kenenkään paikkaa hän ei ollut silti vienyt.
Kuulusteluiden ollessa ohi Rowe palasi Oceanicin miehistöön 10.7.1912. Ensimmäisessä maailmansodassa hän palveli laivaston sairaala-aluksella nimeltä Plassy. Myöhemmin Rowe työskenteli Southamptonilla laivojen korjauksen parissa vielä täytettyään 80 vuotta. Hän oli mukana mm. maailmankuulujen luksusristeilijöiden Queen Maryn ja Queen Elizabethin valmisteluissa. Hän sai British Empire -mitalin pitkäaikaisesta palveluksestaan telakalla. George Thomas Rowe kuoli 91-vuotiaana vuonna 1974.
Lähde Thomas Rowe7.2.1873 - 15.4.1912
Thomas Andrews Jr. syntyi Pohjois-Irlannissa Thomas Andrewsin ja Eliza Pirrien poikana. Äitinsä kautta Thomas oli Harland & Wolffin telakkayhtiön pääomistajan lordi Pirrien sisarenpoika, ja jo 16-vuotiaana tuli Thomasista oppipoika kyseiseen yhtiöön. Noustuaan useita eri portaita Andrewsista tuli suunnitteluosaston johtaja, ja hän tunsi jokaisen telakalta valmistuneen laivan mastosta köliin. Vuonna 1901 Thomas liittyi jäseneksi meriarkkitehtien instituutioon.
24.6.1908 nuori Andrews meni naimisiin Helen Reilly Barbourin kanssa, ja kahta vuotta myöhemmin perheeseen syntyi tytär. Pariskunta asui Belfastissa, samassa kaupungissa kuin Harland & Wolffin telakatkin sijaitsivat. Viimeisen päälle tarkkana miehenä Andrews matkasi kolmen aikaisemman White Starin aluksen - Adriaticin, Olympicin ja Oceanicin - mukana niiden neitsytmatkoilla saadakseen paremman kuvan siitä, miten kaikki toimi käytännössä. Hän kirjasi jatkuvasti ylös pieniä yksityiskohtia, joita saattaisi vielä parantaa tai joihin voisi soveltaa uusia tekniikoita. Titanicissa Andrews pääsi parantelemaan aikaisempia saavutuksiaan, ja niin hän tahtoi mukaan myöskin sen ensimmäiselle matkalle.
Andrews seurasi Titanicin mukana ensin Belfastista Southamptoniin. Lähettäessään viimeisen kirjeen kotiin jääneelleen vaimolleen kuvaili Andrews Titanicin tilannetta oikein hyväksi: "Titanic on nyt lähes täysin valmis!" Hänen kanssaan laivaan oli noussut liuta Harland & Wolffin työntekijöitä, joiden tehtävänä oli auttaa Andrewsia. Virallisesti Andrews laskettiin matkustajaksi (lippu numero 112050), mutta hänen tiedetään tehneen töitä koko matkan ajan: auttamattomana perfektionistina Andrews tahtoi korkeimman omakätisesti varmistua siitä, että kaikki toimi kuten pitikin. Hänen hyttinsä oli täynnä muistilappuja, papereita ja sinikopioita, eikä hän jättänyt pienintäkään parannusehdotusta huomioimatta. Hän myöskin auttoi miehistöä tottumaan uuden laivan pieniin hienouksiin. Andrewsista henkilönä pidettiin kovasti, ja laivan leipuri Charles Joughin jopa leipoi hänelle joka päivä jotakin erityistä leipää.
 |
Tavalliseen tapaan ilmestyi stuertti Henry Etches 14. huhtikuuta kello 18.45 Andrewsin hyttiin (A-36) auttaakseen tätä pukeutumaan illallista varten - illallista, jonka Andrews yleensä söi laivalääkäri O'Loughlinin kanssa. Syötyään Andrews palasi takaisin hyttiinsä jatkaakseen työtään sinikopioidensa keskellä. Hän tuskin tiesi törmäyksestä paljoakaan ennen kuin kapteeni Smith lähetti jonkun hakemaan häntä välittömästi komentosillalle. Kapteenin käskystä Andrews teki kierroksen laivassa alempia kansia myöten ja antoi sitten lohduttoman lausuntonsa: mikään ei pitäisi Titanicia pinnalla paria tuntia pidempään.
Thomas Andrews käsitteli ihmisiä sen mukaan, miten hän odotti heidän reagoivan uutisiin. Joillekin hän vakuutteli laivan uppoamattomuutta, toisia hän neuvoi hankkiutumaan nopeasti komentosillalle, ja joillekin hän paljasti ilman korulauseita koko kauheuden. Andrews tiesi, kuten kapteenikin, että paniikkia oli vältettävä viimeiseen saakka, muuten ei kukaan pelastuisi. Hän kierteli kansilla rohkaisten matkustajia nousemaan veneisiin ja pyydellen heitä pukeutumaan hetimiten pelastusliiveihin.
Viimeisen kerran Andrews nähtiin ensimmäisen luokan tupakkasalongissa. Hän seisoskeli yksinään Vanhasta maailmasta uuteen -maalauksen luona pukeutumatta laisinkaan pelastusliiveihin. Andrews kuului taatusti niihin moniin Titanicin sankareihin, jotka eivät edes yrittäneet pelastautua.
Violet Jessop, yksi Titanicin hieman yli kahdestakymmenestä naispuolisesta miehistönjäsenestä, syntyi Irlannista Argentiinaan siirtolaisina muuttaneiden William ja Katherine Jessopin ensimmäisenä lapsena. Myöhemmin hänelle syntyi viisi pikkusisarusta. Lapsena Violet sairastui vakavasti tuberkuloosiin, mutta onnistui voittamaan sairautensa siitäkin huolimatta, että lääkärit antoivat hänelle vain muutamia kuukausia elinaikaa. Isän kuoleman jälkeen perhe muutti takaisin Englantiin, missä Violetin äiti alkoi työskennellä laivastuerttina ja Violet meni kouluun. Kun äidin terveydentila lopulta esti työnteon jatkamisen, tuli Violetista itsestään stuertti. Hän ei ollut kovinkaan innokas palvelemaan pohjoisen Atlantin reitillä, sillä sääolosuhteet olivat arvaamattomia ja matkustajat huhujen mukaan kovin vaativaisia. Ennen Titanicia Violet työskenteli sisarlaiva Olympicilla ja vaihtoi laivaa lähinnä ystäviensä suosituksesta: he sanoivat, että Titanic olisi takuulla "unohtumaton kokemus."
Jessop puhui myöhemmin varsin rakastettavasti niin ikään Irlannista kotoisin olevasta suunnittelija Thomas Andrewsista, jolla oli aina aikaa muutamalle ystävälliselle sanalle ja joka kyseli tämän tästä, olisiko miehistöllä parannusehdotuksia heidän omia tilojaan koskien. Toinen miehistönjäsen, jonka Violet tunsi etukäteen varsin hyvin, oli orkesterissa ensiviulua soittanut Jock Hume. Hän kertoi myöhemmin, ettei Humen ja Andrewsin lisäksi tuntenut kovinkaan monta miehistönjäsentä nimeltä.
 |
Violetin tapana oli tehdä aina pikkuinen kävelylenkki kannella ennen hyttiin vetäytymistä ja nukkumaan menoa - sisällä vallitseva lämmin ilma tuntui siten entistä mukavammalta. Mukanaan laivassa hänellä oli erään vanhan naisen hänelle antama hepreankielestä käännetty rukous, jonka hän lausui illalla ja jonka tarkoitus oli suojella häntä tulta ja vettä vastaan. Rukoushetken oltua ohi Violet nukahti kevyesti ennen törmäystä: pian osuman jälkeen hänet komennettiin ylös kannelle. Kannella Violet seurasi yhdessä muiden naispuolisten miehistönjäsenten kanssa, kuinka naisia ja lapsia lastattiin veneisiin. Lopulta veneen numero 16 lastaamisesta huolehtinut perämies pyysi Jessopia kumppaneineen astumaan ensin veneeseen, jotta muut naiset näkisivät, että se oli täysin turvallista. Näin Violet jätti Titanicin veneessä numero 16, sylissään perämiehen hänen käsiinsä ojentama vauva. Carpathialla Violetin luokse ilmestyi lähes paniikissa oleva nainen, vauvan äiti, joka vei pienokaisensa vikkelästi mennessään. Tarinan mukaan nainen oli joutunut palaamaan hyttiinsä hakemaan jotakin, ja kun hän oli tullut takaisin, ei vauva enää ollutkaan ollut paikallaan venekannella.
Ensimmäisen maailmansodan aikana Violet Jessop palveli sairaanhoitajana Englannin Punaisessa Ristissä. Hän muodostui lähes legendaariseksi selviytyjäksi pelastuttuaan sekä Lusitanian että Britannicin uppoamisista taisteluiden tuoksinnassa. Britannicin tuhon yhteydessä hän sai päähänsä voimakkaan osuman, ja kun Violet vuosia myöhemmin meni lääkäriin kärsittyään jatkuvista päänsäryistä, löydettiin hänen kallostaan pikkuinen murtuma.
Myöhään 1930-luvulla Violet koki "lyhyen ja katastrofia muistuttaneen" avioliiton, josta ei syntynyt lapsia. Hän jäi eläkkeelle palveltuaan merillä 42 vuotta. Vanhuudenpäivänsä Violet asui Suffolkissa kasvattaen kanoja sekä huolehtien puutarhastaan. Kun elokuva "A Night To Remember" (Titanicin kohtalonyö) valmistui vuonna 1958, antoi Violet eräälle naistenlehdelle viimeisen tunnetun haastattelun.
Lähde Violet Constance Jessop
John Smith syntyi John ja Mary Smithin poikana Cornwallissa, Englannissa. Hänellä oli kolme sisarusta. Aivan 1900-luvun ensimmäisinä vuosina Jagosta tuli postitoimiston työntekijä, ja ennen laivaliikenteeseen siirtymistä hän työskenteli Southamptonin postissa. Vuonna 1912, 35-vuotiaana, Jago asui yhä Cornwallissa ja liittyi Titanicin miehistöön yhdessä neljän kollegansa kanssa. Viisikolla taatusti riitti tekemistä matkan ajaksi, sillä Titanicille lastattiin yhteensä 3364 säkillistä postia. Säkkien säilytyspaikka sijaitsi varppikannella (laivan kansista alimmaisella), lajittelutoimisto sekä postimiesten majoituspaikat yhtä kantta ylempänä G-kannella.
Titanicin osuttua jäävuoreen oli postisäkkien säilytyspaikka yksi ensimmäisistä paikoista, minne vesi pääsi tunkeutumaan. Yhdessä kollegoidensa kanssa yritti Jago pelastaa säkkejä yhtä kantta ylemmäksi lajitteluhuoneeseen. Työ oli turhaa: kun 400 säkkiä oli saatu siirrettyä, oli vesi jo kiivennyt kansia yhdistävän portaikon ylimmälle askelmalle. Tässä vaiheessa Jago lähti juosten ylemmille kansille kertomaan tilanteesta, ja pian hän törmäsikin perämies Boxhalliin, jolle hän kertoi veden alla uiskentelevasta postista. Myöhemmin Jago palasi vielä alakansille ja yritti pelastaa osaa säkeistä D-kannelle, mutta mikään ei auttanut. Vain 20 minuuttia törmäyksen jälkeen oli postihuone jo täysin veden alla.
 |
Yksikään postivirkailija ei selvinnyt katastrofista. Jagon ruumista ei ainakaan koskaan tunnistettu, jos edes löydettiin. 5. toukokuuta 1912 kaikki Southamptonin postivirkailijat ottivat osaa menehtyneiden kollegoidensa kunniaksi järjestettyyn jumalanpalvelukseen. Posti- ja sähkepalvelut laittoivat myöhemmin John Jago Smithille muistolaatan St. Kevernen kirkkoon hänen kotipaikalleen Cornwalliin.
30.3.1874 - 8.12.1952
"Charles Herbert Lightoller oli hyvin suosittu höyrylaivan perämieshahmo. Hän oli pitkä, ruskettunut ja komea, ja hänen äänensä oli syvä ja miellyttävä. Lightoller oli sekä hyvä perämies että merkillepantava merenkulkija."
- Daniel Allen Butler, "Unsinkable" The Full Story of the RMS Titanic
Charles Lightoller syntyi Chorleyssa, Lancashiressä, Englannissa. Helmikuussa 1888, 13-vuotiaana, hän aloitti neljä vuotta kestäneen oppipoikakautensa merellä. Ensimmäisen laivan nimi oli Primrose Hill, seuraavan puolestaan Holt Hill. Viimeksi mainitun aluksen matkassa nuori Lightoller sotki itsensä useamman kerran onnettomuuksiin: ensin alus vaurioitui myrskyssä Etelä-Atlantilla niin pahoin, että sen oli pakko pistäytyä vallankumouksen ja isorokkoepidemian runteleman Rio de Janeiron satamassa korjauksia varten. Hieman myöhemmin seuraava myrsky pahoinpiteli alusta Intian valtamerellä, ja hyväksi lopuksi, marraskuussa 1889, laiva ajoi karille St. Paulin saaren läheisyydessä. Vasta kahdeksan päivän kuluttua haaksirikosta miehistönjäsenet pelastettiin ja kuljetettiin Adelaideen, Australiaan.
Oppipoikavuosien onnettomuudet olivat vasta alkua Lightollerin kirjavalle uralle. On suorastaan uskomatonta, kuinka monta katastrofia hän ehti pitkän uransa aikana kokea. Vielä uskomattomampaa on se, että hän selvisi kaikista tapaturmista vahingoittumattomana. Ollessaan taas Primrose Hill -laivan matkassa lähellä Kalkuttaa selvisi hän alusta riepotelleesta pyörremyrskystä. Hieman myöhemmin Lightoller sai ylennyksen kolmannesta perämiehestä toiseksi, kun hän osoitti suuremmoista rohkeutta Knight of St. Michael -laivan tuleen syttyneen hiililaarin sammuttamisen yhteydessä.
Vuonna 1895 peloton perämies aloitti uransa höyrylaivojen parissa afrikkalaisen laivayhtiön palveluksessa: kolmen Afrikan rannikolla vietetyn vuoden jälkeen hän oli jälleen lähellä päästä hengestään, kun malaria levisi kulovalkean tavoin aiheuttaen pahan epidemian. Vuosiksi 1898 ja 1899 Lightoller jätti merenkulun ja lähti kokeilemaan onneaan Yukoniin, Klondikeen, missä elettiin suuren kultaryntäyksen aikaa. Kullankaivaja-kuukausia seurasi lyhyt taival lehmipoikana, mutta vuoden 1899 loppuun mennessä oli Lightoller jo palannut pennittömänä takaisin Englantiin. Tammikuussa 1900 hän astui White Star Linen palvelukseen Medic -laivan neljäntenä perämiehenä. Eräällä matkalla Medicin palveluksessa perämies Lightoller tapasi tulevan vaimonsa Sylvia Hawley-Wilsonin, joka oli matkalla Englannista kotiinsa Australiaan. Matkustaessaan seuraavan kerran Englantiin oli Sylvia jo hänen morsiamensa.
Ensimmäiset vuotensa Atlantin reiteillä Lightoller palveli Majestic-laivan miehistössä. Kapteenina toimi E.J. Smith, joka näytteli merkittävää roolia Lightollerin urakehityksessä. Majesticilta Lightoller sai ylennyksen Oceanic -laivan kolmanneksi perämieheksi, ja kun Oceanicin lähtösatama muutettiin vuonna 1907 Liverpoolista Southamptoniin, muutti Lightoller perheineen perässä. Palveltuaan Oceanicin toisena perämiehenä Lightoller sai ylennyksen Majesticin ensimmäiseksi perämieheksi. Myöhemmin hän palveli vielä kerran Oceanicilla ennen Titanicia. Titanicilla hänestä tuli toinen perämies sen jälkeen, kun Henry Wilde päätettiin ottaa vahvistukseksi mukaan neitsytmatkalle, mikä luonnollisesti aiheutti muutoksia perämiesten järjestykseen. Lähtöpäivänä Lightoller ja Wilde valvoivat lähdön sujumista paikaltaan miehistönkannelta.
Sunnuntaina 14. huhtikuuta kello 18.00 Lightoller aloitti työvuoronsa komentosillalla. Hän oli huomannut, kuinka nopeasti lämpötila oli alkanut laskea auringon painuttua mailleen. Kun kapteeni Smith mainitsi Lightollerille asiasta kello 20.55, oli ulkona jo suorastaan jäätävää. Kellon lyödessä 21.30 Lightoller komensi tähystäjiä pitämään yllä erityisen tarkkaa vahtia jäävuorien suhteen. Puolta tuntia myöhemmin hänen työvuoronsa loppui, ja tavanomaisen tarkastuskierroksen tehtyään vetäytyi hän hyttiinsä. Lightoller oli juuri nukahtamaisillaan, kun hentoinen tärinä tunkeutui hänen kevyeen uneensa. Pyjama päällään hän lähti samantien kannelle, missä hän tapasi perämies Pitmanin. Kun mitään kummallista ei näkynyt, molemmat palasivat hytteihinsä odottamaan määräyksiä. Kymmentä minuuttia myöhemmin perämies Boxhall pisti päänsä Lightollerin hyttiin ja ilmoitti, että postihuone F-kannella uiskenteli parhaillaan veden alla. Lightoller pukeutui nopeasti hyvin lämpimästi ja kiiruhti sitten komentosillalle ollakseen hyödyksi.
Lightoller siirtyi paapuurin puoleiselle kannelle paljastamaan pelastusveneitä peitteiden alta. Hän tiesi jo tuolloin tilanteen olevan vakava, muttei kuitenkaan vielä uskonut laivan uppoamiseen. Itse kapteeni antoi Lightollerille luvan veneiden täyttämiseen ja laskemiseen, ja niin hän aloitti urakkansa veneestä numero 4. Koska veneen ja laivanpartaan välissä oli melkoinen aukko, ajatteli hän laskea paatin A-kannen kohdalle ja lastata sen sieltä käsin. Lightoller ei tuolloin muistanut, että kyseiseltä kohtaa A-kansi oli umpinainen, eikä lastaus siis onnistunut. Kommellusten jälkeen nelosvene saatiin matkaan vasta kello 1.55, kunhan A-kannen ikkunat oli ensin avattu.
Aloittaessaan puurtamisensa veneen numero 4 kanssa olivat Lightollerin hermot koetuksella, sillä piipuista ulos purkautuva höyry piti sellaista meteliä, että käsimerkit olivat ainoa keino välittää ihmisille, mitä hän halusi heidän tekevän. Kun nelosveneen lasku ei onnistunut, siirtyi Lightoller veneen numero 6 luokse, ja samoihin aikoihin häiritsevä äänikin hiljeni. Vene laskettiin kello 0.55 kyydissään ainoastaan yksi soututaitoinen merimies: kun veneestä huudettiin, etteivät heidän rahkeensa riittäisi sellaisenaan, antoi Lightoller ensi luokassa matkustaneen pursiseuran jäsenen Arthur Peuchenin laskeutua köyttä pitkin lisävoimaksi. Peuchenin jälkeen 14-vuotias John Ryerson oli vanhin miespuolinen, jonka Lightollerin koko yön aikana ohitseen päästi, ja hänenkin jälkeensä perämies mutisi: "ei enempää isoja poikia..." Hän piti tiukasti kiinni siitä, että vain naiset ja lapset saivat jättää laivan.
Seuraavaksi lähtivät veneet 8 kello 1.10, 14 kello 1.25, 12 kello 1.30 ja 16 kello 1.35. Jossakin puoli kahden maissa Lightoller kävi kollegoidensa Wilden ja Murdochin kanssa hakemassa itselleen aseen ja joitakin panoksia: Wilde ennusti tuolloin tulossa olleet paniikin hetket sanoessaan Lightollerille, että tämä saattaisi vielä tarvita asetta. Hieman myöhemmin ryhmä miehiä valtasi veneen numero 2, ja ajoi Lightoller heidät tiehensä tyhjällä aseellaan uhaten. Yliperämies Wilde olisi tahtonut Lightollerin jättävän laivan tuossa samaisessa veneessä, mutta tämä ei suostunut siihen: "En hemmetissä mene!" kuului toisen perämiehen tiukka vastaus Wilden komennukseen. D-laskosvene kello 2.05 oli viimeinen, jonka Lightoller kumppaneineen sai yön aikana lasketuksi kunnolla.
Kun vesi kiipesi venekannelle, Lightoller jatkoi työtään B-laskosveneen kimpussa vakaana aikomuksenaan saada se veteen. Vene muksahti alas perämiesten majoitustilojen katolta, ja Lightoller sukelsi poispäin laivasta. Hän ei kuitenkaan onnistunut pääsemään pois suuren Titanicin imusta ennen kuin kuumat boilerit osuivat kylmään veteen: syntynyt pamahdus lennätti Lightollerin pintaan, suoraan laskosvene B:n luokse. Kun laivan etummainen savutorvi irtosi kiinnikkeistään ja kaatui veteen, oli se hyvin lähellä murskata hänet alleen. Näin ei kuitenkaan käynyt: ylösalaisin kääntynyt laskosvene B pelasti Lightollerin hengen, Lightoller puolestaan monien muiden sen kölin päälle päässeiden. Hänen luonnollinen kylmäpäisyytensä ja organisointikykynsä pitivät veden varaan joutuneet, kylmästä hytisseet miehet järjissään seuraavien tuntien ajan. Kun vene alkoi keinua uhkaavasti navakoituvassa tuulessa, järjesti Lightoller miehet parijonoon kölin molemmille puolille ja antoi ohjeita, joiden avulla tasapaino säilytettiin. Lightoller oli viimeinen selviytyjä, joka nostettiin pelastusalus Carpathialle.
Amerikkalainen tutkimuskomissio oli kovin kiinnostunut Lightollerin lausunnoista tapahtuman jälkeen, sillä tämä oli ainoa selviytynyt senioriperämies. Lightoller joutui puolustamaan kapteeniaan, kollegoitaan sekä varustamoaan joitakin hyvinkin vakavia syytöksiä vastaan. Häntä itseään ei olla koskaan pidetty muuna kuin suurena sankarina, joka osoitti kelpoisuutensa ja arvokkuutensa merimiehenä pysymällä laivansa apuna loppuun saakka. Seuraavana vuonna - 1913 - Lightoller palasi tavallisiin tehtäviinsä Oceanicin ensimmäisenä perämiehenä.
 |
Kun ensimmäinen maailmansota alkoi vuonna 1914, Oceanic muutettiin matkustajalaivasta aseistetuksi taistelulaivaksi, ja Lightollerista tuli perämiehen sijaan merivoimien luutnantti. Sopimattomien seilausvesien ja sekavan komennon seurauksena laiva ajoi karille 8.9.1914, ja Lightoller sai huomata taas kerran olevansa lastaamassa ja laskemassa pelastusveneitä. Kolme viikkoa myöhemmin Oceanic hajosi lopullisesti myrskyn riepotuksessa, mutta kuten aina ennenkin, selvisi Lightoller kaikesta ilman loukkaantumisia. Hänen seuraava laivansa oli nimeltään Campania, sitä seurasi torpedoalus HMTB 117, jonka komennossa hän oli ensimmäistä kertaa aivan itse. 31.6.1916 alus otti menestyksekkäästi osaa sotatoimiin: Lightoller palkittiin kunniamerkeillä sekä ylennyksellä Falcon-aluksen komentajaksi. 1.4.1918 Lightoller oli taas, kuten Titanicin törmäyksen aikaankin, vapaavahdillaan punkassaan makoilemassa, kun Falcon törmäsi alukseen nimeltä John Fitzgerald. Alus pysyi pinnalla pari tuntia ennen vajoamistaan pinnan alle.
Lightollerin seuraavan laivan nimi oli Garry. 19.6.1918 se torpedoi palasiksi saksalaisen sukellusveneen. Kun sota päättyi, oli Lightoller ylennyt luutnantista komentajaksi, ja hän palasi taas White Star Linen riveihin Celticin yliperämiehenä. Varustamo tahtoi kuitenkin mieluusti unohtaa kaikki miehet, jotka jotenkin muistuttivat Titanicin katastrofista, eikä ylennystä kapteeniksi siis ollut tiedossa. Palveltuaan varustamoa yli 20 vuotta erosi Lightoller lopulta White Starin miehistöstä. Ensimmäiset vuodet uudella alalla - majatalonhoidossa - eivät olleet helppoja, elettiinhän maailmalla suurten pulavuosien aikaa. Vuonna 1929 Lightoller osti itselleen oman aluksen, jonka hänen vaimonsa kastoi alukseen tehtyjen muutosten jälkeen Sundowneriksi. Heinäkuussa 1939 Englannin laivasto pyysi Lightollerilta alusta lainaksi Saksan rannikolla suoritettavaan hämäysoperaatioon. Kun toinen maailmansota puhkesi saman vuoden syyskuussa, oli Lightoller perheineen kasvattamassa kanoja rauhaisassa Hertfordishiressä. Vuonna 1934 hän oli julkaissut omaelämäkerrallisen kirjan, jossa hän kertoi mm. Titanicin kohtalonyön tapahtumista varsin tarkasti ja avoimesti.
Sundowner oli osoittautunut siinä määrin kyvykkääksi alukseksi, että laivasto pyysi saada osallistua sillä toukokuussa 1940 Dunkerquen sotatoimiin - toimiin, joiden tarkoitus pelastaa satoja tuhansia englantilaisia sotilaita saksalaisten hyökkäyksen alta. Lightoller vastasi, että kukaan muu kuin hän itse ei veisi alusta Dunkerqueen, ja niin merenkulun 66-vuotias veteraani palasi vielä kerran menestyksen tielle omalla laivallaan yhdessä vanhimman poikansa Rogerin kanssa. He auttoivat piiritysahdinkoon joutuneita englantilaisia ja pelastivat Dunkerquen rannoilta yhteensä 130 miestä. Kun yksi Sundownerissa olleista sotilaista kuuli, että heidän kapteeninsa oli ollut Titanicilla, oli hän lähellä loikata yli laidan. Sotilaan kaverin järkipuhe tehosi: jos kapteeni oli selviytynyt Titanicilta, niin sitten hän selviytyi mistä vaan.
Charles Lightoller pysyi aktiivisesti mukana toisessa maailmansodassa aina sen loppuun saakka. Hän menetti nuoremman poikansa Brianin aivan sodan ensimmäisinä päivinä pommituksissa ja vanhimman poikansa Rogerin aivan sodan viimeisinä päivinä merellä. Eläkkeelle Lightoller jäi virallisesti vasta vuonna 1946, seitsemänkymmenenkahden vuoden vanhana.
8.12.1952 Charles Lightoller menehtyi keuhkokuumeeseen. Hänet muistetaan erinomaisena merimiehenä ja uskomattoman ansioituneena laivaston sotilaana, joka selviytyi hengissä useammasta merikatastrofista kuin monet muut merimiehet yhteensä. Kuten Lightoller itse joskus sanoi sisarelleen Janielle: "Älä ole huolissasi, meri ei ole tarpeeksi märkä hukuttaakseen minut. Minä en huku koskaan!"
lähde Charles Herbert Lightoller
William O'Loughlin oli kotoisin Irlannista. Hänet oli kasvattanut ja kouluttanut setä, jonka hoiviin hyvin nuorena orvoksi jäänyt William oli uskottu. Hän kävi kaikki koulunsa lääkärikoulua myöten Dublinissa. Ollessaan 21-vuotias William lähti harjoittamaan ammattiaan merille, ja siellä hän pysyi seuraavat neljäkymmentä vuotta. Vuoden 1912 aikaan hänen tiedetään asuneen Southamptonissa, ja hänen viimeinen laivansa ennen Titanicia oli sisaralus Olympic. Kollegan kertoman mukaan O'Loughlin ei ollut ollut kovinkaan innokas liittymään Titanicin miehistöön, sillä hän oli kyllästynyt siihen, että häntä heiteltiin jatkuvasti laivalta toiselle.
10. huhtikuuta, hieman ennen laivan lähtöä, O'Loughlin kävi yhdessä apulaisensa J. Edward Simpsonin sekä kauppakamarin virkamiehen Maurice Clarken kanssa läpi miehistölistat varmistuakseen siitä, että laivalla oli terve ja kunnossa oleva miehistö. Tarkastus oli yksi niistä monista rutiineista, jotka oli hoidettava ennen matkan alkua. Stuertti Whiteleyn kertoman mukaan vanha lääkäri söi illallista lähes joka ilta suunnittelija Thomas Andrewsin kanssa, poikkeuksena oli yksi ilta, jolloin illalliskumppaneina olivat kapteeni Smith ja Bruce Ismay: Whiteleyn mukaan O'Loughlin ehdotti maljaa Titanicille, mikä sitten iloisin mielin juotiinkin. O'Loughlin oli ehdottomasti yksi merenkulun kokeneimmista ja kunnioitetuimmista "vanhoista parroista", jotka tuohon aikaan vielä olivat aktiivisesti merillä; kapteeni Smith kuului hänen kanssaan samaan sarjaan.
 |
Törmäyksen jälkeen O'Loughlin kertoi tilanteesta ihmisille sen mukaan, miten arveli näiden reagoivan uutisiin. Naisstuertti Mary Sloanille vanha lääkäri kuiskasi suoraan, että tilanne näytti hyvin pahalta. Veden alkaessa nousta nähtiin O'Loughlin seisoskelemassa tyynen rauhallisena C-kannella yhdessä purseri McElroyn, apulaispurseri Barkerin sekä apulaislääkäri Simpsonin kanssa. Hetkeksi heidän seuraansa liittyi toinen perämies Lightoller, jonka kanssa O'Loughlin puristi kättä Lightollerin palatessa takaisin pelastusveneiden luokse. Lightoller kertoi myöhemmin heidän sanoneen hyvästit.
Viimeinen, joka William O'Loughlinin yön aikana näki, oli mitä luultavimmin leipuri Charles Joughin. Kello 1.40 maissa lääkäri oli kuljeskellut hyvin lähellä ruokakomeroa, joten voi olla, että hänellä ja Joughinilla oli ollut hyvin samantapaiset aikomukset: nauttia pieni tujaus alkoholia ennen laivan vajoamista. O'Loughlin kuoli uppoamisessa, eikä hänen ruumistaan koskaan ainakaan tunnistettu, jos edes löydettiin.
lähde William Francis Norman O'Loughlin
Hugh McElroy syntyi Liverpoolissa, Englannissa. Sittemmin hänen perheensä muutti Irlantiin, tosin jo 16 vuoden ikäisenä oli McElroy palannut Englantiin, Cornwalliin tullakseen katolilaiseksi papiksi. Noin vuonna 1892 hän muutti takaisin kotikaupunkiinsa Liverpooliin ja seurasi isänsä jalanjälkiä matkustajalaivojen palvelukseen. 6. huhtikuuta 1912 hän lähetti kortin Southamptonista opiskeluluostariinsa. Kortin tekstissä luki: "Titanic on monin tavoin hieman parempi versio Olympicista, ja uskokaa minua, siitä tulee menestys." Vuonna 1912 McElroy oli 37-vuotias.
Vuonna 1910 McElroyn pappisveli oli vihkinyt hänet avioliittoon Barbara Ennisin kanssa. Pariskunnalla oli kaksi kotia, toinen Irlannissa Barbaran isän John Ennisin luona ja toinen Southamptonissa. Titanicin tuhon aikaan heillä ei ollut lapsia. Kun McElroy liittyi Titanicin miehistöön, oli hän palvellut White Star Linea jo 13 vuotta ja työskennellyt mm. buurisodan aikana Britannicilla, Majestecilla ja Olympicilla. Titanicille hän nousi purserien esimiehenä.
 |
Törmäyksen tapahduttua McElroy jakeli purserintoimistoon talletettuja arvoesineitä niitä noutamaan tulleille matkustajille ja teki parhaansa hätistääkseen heitä siinä sivussa kohti venekantta. Kalleuksien hakeminen oli aikaa vievää ja turhaa, mutta monetkaan eivät aluksi ymmärtäneet tilanteen vakavuutta. Päästyään itse venekannella McElroy joutui ampumaan aseellaan kahdesti ilmaan, kun hän ja perämies Murdoch ajoivat laskosveneeseen C tunkeutuneita miehiä tiehensä. Myöhemmin hän seisoskeli yhdessä lääkäri O'Loughlinin, tämän apulaisen Simpsonin sekä purseri Barkerin kanssa. Kun pelastusveneiden lastaamisen kimpussa hikoillut perämies Lightoller liittyi hetkeksi seuraan, miehet vitsailivat hänelle: "Hei, Lights, tunnut kerrankin tarkenevan?" Lopulta pieni seurue kätteli toisiaan hyvästiksi.
Viimeisen kerran McElroy nähtiin ylimmällä kannella postivirkailija William Gwinnin kanssa. Hän kuoli uppoamisessa, ja joitakin päiviä myöhemmin hänen ruumiinsa nostettiin merestä kaapelilaiva MacKay-Bennettin kannelle. Koska sitä ei kuitenkaan heti tunnistettu, haudattiin se mereen.
Titanicille johtavan konemiehen asemassa noussut Joseph Bell syntyi Maryportissa, Cumberlandissa, Englannissa toukokuussa 1861. Hän kävi koulunsa Carlislessa ja toimi harjoittelijana Robert Stephenson & Co:n palveluksessa. Merille Bell lähti ensimmäistä kertaa vuonna 1883, kun hän liittyi Lamport & Holt Linen miehistöön Liverpoolissa. Vain kahta vuotta myöhemmin Bell siirtyi White Star Linen palvelukseen, joten hän ehti työskennellä varustamon laivoilla kokonaiset 29 vuotta ennen Titanicia. Ura White Starilla alkoi aluksilla, jotka seilasivat Uuteen Seelantiin ja New Yorkiin. Kun Bell täytti 30 vuotta, ylennettiin hänet Coptic -laivan konemestariksi. Ennen Titanicia Bell ehti palvella myös aluksen sisarlaivalla Olympicilla, ja kun Titanicia rakennettiin Belfastissa, oli Bell paikalla ikään kuin valvomassa töiden edistymistä.
Noustessaan Titanicille oli Bellin varsinainen koti Liverpoolissa, mutta häneltä löytyi myöskin väliaikainen Southamptonin-osoite. Bell oli niin englantilaisen laivaston kuin merellä toimivien konemiesten instituutinkin jäsen. Hän oli naimisissa Maud Bellin kanssa, ja pariskunnalla oli neljä lasta: lapsista vanhin, 16-vuotias poika, oli juuri saanut harjoittelijan paikan Titanicin rakennuttaneen Harland & Wolffin telakalta. Poika oli isänsä mukana laivassa, kun Titanic matkasi Belfastista Southamptoniin odottamaan lähtöpäivää.
 |
Laivassa Joseph Bell hoiteli tavallista konemiehen työtään: hän valvoi, että kaikki komentosillalta tulevat käskyt sytytettyjen boilereiden ja vauhdin suhteen toteutettiin. Kun laiva pysähtyi toisen matkapäivän aamuna Queenstownissa, White Star Linen pääjohtaja Bruce Ismay kävi lyhyen keskustelun Bellin kanssa. Myöhemmin epäiltiin Ismayn tuolloin houkutelleen konemestaria auttamaan häntä ennätysylityksen toteuttamisessa, mutta Ismayn lausunnon mukaan kyse oli ainoastaan maanantaiksi suunnitellusta huippuvauhdin kokeilemisesta.
Joseph Bell kuoli uppoamisessa. Hän teki velvollisuutensa alemmilla kansilla ja vapautti miehet tehtävistään sitten, kun veden tunkeutuminen teki alueella olemisen mahdottomaksi. Olipa tilanne sitten kuinka tukala tahansa, onnistui Bell miehineen pitämään kattiloiden höyrynpaineen sellaisena, että pumput toimivat ja valot paloivat aina viime minuutteihin saakka. Hänen ruumistaan ei ainakaan tunnistettu, jos edes löydettiin.
George Kemish asui useiden muiden Titanicille nousseiden alempien kansien työtekijöiden tavoin Southamptonissa - onnettomuuden jälkeen tavattoman monet kaupungin perheet jäivät ilman perheenpäätä, kun Titanic vei mukanaan satoja southamptonilaisia miehiä.
Myöhemmin Kemish muisteli, kuinka lämmittäjien ja rasvaajien keskuudessa oli vallinnut omituinen, karkea mutta tiivis toverihenki. Kaveria ei oltu totuttu jättämään, olipa tilanne sitten mikä tahansa. Kemish ei myöskään koskaan lakannut hämmästelemästä sitä, kuinka upea alus Titanic oli ollut jopa tavallisen hiilenlappaajan näkökulmasta: siinä missä vanhoissa aluksissa olivat tajuton kuumuus ja hapenpuute olleet aina kiusana, ei Titanicilla näitä ongelmia ollut ollut laisinkaan. Lämmittäjien ainoa tehtävä oli ollut tulipesien polttoainemäärän tarkkaileminen ja oikealla tasolla pitäminen - toisin kuin useissa muissa aluksissa, ei Titanicin tulipesiä ollut tarvinnut kohentaa ja ahtaa hiilihangoilla.
Titanicin osuessa jäävuoreen olivat työvuorossa olleet lämmittäjät viettäneet aikaansa mukavasti hiilisangoilla ja kottikärryillä istuskellen, sillä vain muutamien minuuttien kuluttua olisi heidän vuoronsa ollut lopussa. Äkillinen pamahdus, joka muistutti lähinnä räjähdystä, lennätti monet miehet selälleen. Siinä missä osuman aiheuttama repivä ääni ei kuulunut ylemmille kansille laisinkaan, kattilahuoneissa miehet saivat peitellä korviaan estääkseen niitä kuuroutumasta. Konelennätin alkoi päristä hurjasti heti törmäyksen jälkeen, ja vesitiiviit ovet alkoivat laskeutua. Monet eivät käsittäneet laisinkaan, mitä ihmettä oikein oli tapahtunut.
 |
Kattilahuone numero 6 kärsi heti osuman jälkeen huomattavia vaurioita, sillä jäävuori repi koko osaston oikeanpuoleisen laivankyljen auki. Miehille tuli kiire päästä huoneesta pois ennen kuin vedenpitävät ovet loksahtaisivat kiinni. Osastoissa välkkyvät punaiset valot ja hälytysääntä tuuttaavat torvet aiheuttivat lisää pelkoa ja vaikeuttivat komentojen antamista. Kattilahuone viitosessa tilanne osoittautui lähes yhtä pahaksi kuin kuutosessa, tosin siellä seinässä oleva repeytymä ei sentään ulottunut kuin kaksi jalkaa suljetun välioven ohitse. Pumput laitettiin käyntiin välittömästi, jotta kattilahuone numero 5 pystyttäisiin pitämään kuivana.
George Kemish oli parhaillaan auttamassa konemies Harveytä, konemies Shepherdiä sekä päälämmittäjä Barrettia kattilahuoneessa numero 5, kun tilanne riistäytyi lopullisesti käsistä. Hyväksi aluksi konemies Shepherd putosi sakean höyryn seassa liikkuessaan avoimeen kulkuaukkoon ja katkaisi jalkansa: Kemish kumppaneineen nosti hänet nopeasti aukosta pumppusuojaan, mutta mitään muuta he eivät loukkaantuneen ystävänsä auttamiseksi voineet tehdä. Sitten, vaikka pumput olivatkin toimineet hyvin ja lähestulkoon jo tyhjentäneet huoneen vedestä, ei vettä täynnä olevan naapuriosaston (kattilahuone 6) ja huoneen numero 5 välinen laipio enää kestänyt vesimassojen painetta: koko katto romahti, kun vesi pääsi esteettömästi virtaamaan E-kannen yläpuolelle, missä ei vesitiiviitä osastoja enää ollut. Konemies Harvey huusi kumppaneitaan kiipeämään varatikkaita ylös, ja näin Kemish tekikin: hän pääsi venekannelle ja jätti uppoavan Titanicin soutajana pelastusveneessä numero 9, kun kello oli 1.30.
Katastrofin jälkeen Kemish jatkoi työtään merellä 1930-luvulle saakka. Hän työskenteli terveydellisistä syistä enimmäkseen aluksilla, jotka kulkivat hiilen voimalla. Kun kirjailija Walter Lord hankki aiheistoa kirjaansa "Titanicin kohtalonyö" (A Night to Remember), kertoili Kemish hänelle kaikista Titaniciin liittyvistä muistikuvistaan osoittautuen erinomaiseksi tietolähteeksi. "Titanicin miehistö oli järjestään Southamptonin valioita," Kemish kehaisi Walter Lordille. Hän oli varmasti oikeassa.
John Hart syntyi Lontoossa, Englannissa vuonna 1880 majatalonpitäjä John Hartin ja hänen vaimonsa Louisan lapsena. Nuorena Hart vietti aikaansa Etelä-Afrikassa, missä hän myöskin taisteli buurisodassa. Englantiin palattuaan hän liittyi New York -aluksen miehistöön. Tämän enempää hänen elämästään ennen Titanicia ei ole tiedossa. Noustessaan Titanicille piti hän kotiaan Southamptonissa.
Titanicin osuessa jäävuoreen oli Hart nukkumassa hytissään, joka sijaitsi E-kannella ja jonka hän jakoi 38 muun stuertin kanssa. Hän heräsi törmäyksestä aiheutuneisiin ääniin, ja vaikka osa hänen kollegoistaan osasikin kertoa, että laiva oli joutunut onnettomuuteen, ei kukaan vielä tuolloin olettanut tilanteen olevan vakava. Jonkin ajan kuluttua kolmannen luokan päästuertti kävi kertomassa hytin asukeille, mistä oikein oli kyse. Hartin vastuulla oli siitä hetkestä lähtien 58 kolmannen luokan matkustajaa, joita hänen oli neuvottava ja autettava parhaansa mukaan. Hän kiersi hyteillä herättämässä matkustajiaan, auttoi heitä pukeutumaan pelastusliiveihin ja kokosi heidät sitten yhdeksi ryhmäksi.
 |
Kellon ollessa noin puoli yksi sai Hart ohjeen, jonka mukaan naiset ja lapset oli saatettava venekannelle. Vaikka kolmanteen luokkaan liittyen on liikkunut paljon huhuja suljetuista ovista ja porteista sekä matkustajien hylkäämisestä oman onnensa nojaan, kertoi Hart myöhemmin porttien olleen auki silloin, kun hän alkoi kulkemaan 20-30 naisen ja lapsen ryhmän kanssa kohti venekantta. Saatuaan ryhmän turvallisesti veneeseen numero 8 palasi Hart takaisin alas ja kokosi yhteen loput hänen vastuullaan olleista matkustajista. Tämän porukan Hart saattoi veneeseen numero 15. Siitäkin huolimatta, että hänen oma "laumansa" oli jo turvassa, aikoi Hart palata hakemaan vielä kolmatta ryhmää matkustajia. Tilanne kuitenkin muuttui, ennen kuin Hart ehti jättää venekannen: ryhmä miehiä yritti rynnätä veneeseen numero 15, ja Hart auttoi perämies Murdochia parhaansa mukaan valtauksen estämisessä. Lopulta Murdoch komensi Hartin veneeseen soutamaan, ja niin Hart jätti laivan toisen ryhmänsä kanssa kellon ollessa 1.40.
Hart vietti jonkin aikaa ystäviensä luona New Yorkissa ennen kuin palasi Englantiin Celtic -aluksella. Hän antoi todistuksensa brittiläisen tutkimuskomission kuulusteluissa ja kirjoittautui sitten Oceanic -laivan miehistöön. Jätettyään toimensa merellä muutti Hart eteläiseen Rhodesiaan, missä hän toimi kaupanpitäjänä vastaperustetun rautatieyhtiön palveluksessa. Tähän mennessä hän oli naimisissa ja hänellä oli kaksi lasta. Tragedia seurasi Hartia perhe-elämässä, kun molemmat hänen lapsensa hukkuivat onnettomuudessa, ja hänen vaimonsa kuoli pian lasten jälkeen. Palattuaan vuoden 1930 paikkeilla Englantiin Hart tapasi Florence Cannin, jonka kanssa hän meni naimisiin vuonna 1932 ja jonka isä työskenteli hänen itsensä tavoin rautateiden läheisyydessä. Pariskunta muutti asumaan eteläiseen Devoniin, ja vuonna 1934 heille syntyi poika John Christopher Murdoch Hart.
John Hart kuoli 15. tammikuuta 1954. Hänet tuhkattiin neljä päivää myöhemmin Plymouthissa, Devonissa. Hänen vaimonsa Florence kuoli vanhainkodissa vuonna 1972. John Hartin omistautuneisuus kolmannen luokan matkustajille pelasti lähes kuudenkymmenen siellä matkustaneen hengen - toisin kuin muut, Hart auttoi suojattinsa kädestä pitäen veneisiin niin, ettei kukaan ainakaan eksynyt matkalla Titanicin loputtomiin sokkeloihin.
Sidney Daniels syntyi Portsmouthissa, Englannissa 19. marraskuuta 1893. Noustessaan Titanicille hän oli vasta 18-vuotias nuorukainen, jonka on joskus sanottu palvelleen laivalla myös hissipoikana. Kirjoittautuessaan sisään laivaan ilmoitti Daniels asuvansa Southamptonissa ja palvelleensa viimeksi Titanicin sisarlaivalla Olympicilla. Hän arveli myöhemmin seilanneensa edestakaisin New Yorkin ja Englannin välillä Olympicin matkassa yhteensä parisensataa kertaa, mikä saattaa tarkoittaa sitä, että Daniels palveli Olympicilla vielä useasti Titanicin tuhon jälkeenkin.
 |
Danielsin liikkeistä tai teoista Titanicin uppoamisen aikana ei ole tietoa, mutta ainakaan hän ei jättänyt laivaa ennen viimeisiä minuutteja: yhdessä noin parinkymmenen miehen kanssa onnistui Daniels pääsemään ylösalaisin kaatuneen laskosvene B:n kölin päälle. Danielsista on olemassa 70-luvulla otettu valokuva, jossa seisoo Titanicin kuvan vieressä ja osoittaa, mistä kohtaa laivaa hän pulahti hyiseen veteen.
Sidney Daniels kuoli 30. toukokuuta 1983, viimeisenä Titanicilta pelastuneista miehistönjäsenistä. Näin ollen ei yksikään laivan miehistöön kuulunut elänyt tarpeeksi pitkään todistaakseen aluksen löytymistä merenpohjasta vuonna 1985.
