Äänekoski Oy ryhtyi heti toimintansa alussa hankkimaan omia metsiä. Vuosisadan vaihteessa yhtiö omisti nelisenkymmentä metsätilaa. Vuonna 1913 yhtiöllä oli noin 31500 ha metsämaata 12 eri Keski-Suomen pitäjässä. Laajimmillaan yhtiön metsäomaisuus oli ennen toista maailmansotaa, jolloin se käsitti noin 36000 ha. Yhtiö ryhtyi jo hyvin varhaisessa vaiheessa metsänhoidollisin toimenpitein kohentamaan metsiensä tilaa. Sen toimesta suoritetut hakkuut, puutavaran ajot ja uitot tarjosivat jo vuosisadan vaihteessa tervetullutta lisäansiota ympäristöseutujen torppareille ja maanviljelijäväestölle.

Kaatokirves ja justeeri työvälineinä

Tukkisavotoilla työvälineen muuttuminen mullisti metsätyöntekijöiden työtä ensimmäisen kerran kaatokirveen vaihtuessa justeerisahaan. Joillakin hakkuutyömailla kiellettiin vuosisadan vaihteessa kirveen käyttö ja työnantaja määräsi kaatomiesten työvälineeksi kahden miehen justeerisahan. Syynä tähän määräykseen oli puuraaka-aineen kohonnut arvo. Kirveellä puita kaadettiin pitkään kantoon ja rungon katkominen hakkaamalla kulutti puuta huomattavasti enemmän kuin saha. Kirveen perintö jäi kuitenkin pysyvästi metsätyömiesten ammattikieleen ja kaatomiehiä nimitettiinkin edelleen pitkään hakkureiksi.

Joissakin yhtiöissä oli jopa tapana, että kaatomiehet joutuivat maksamaan sakkoa, jos he käyttivät kirvestä sahan asemesta. Vastustus johtui luultavasti suurimmaksi osaksi siitä, että yhtiöiden valistustoiminnasta huolimatta justeeria ei osattu kunnolla teroittaa ja laittaa kuntoon. Osasyynä oli siten tottumattomuus uuteen työkaluun, joka edellytti kokonaan toisenlaista työtapaa. Ensimmäiset justeerit olivat myös myöhempiin verrattuna huomattavan kömpelöitä. Yhteistyöhönkin puuta kaadettaessa oli joillakin vaikea tottua. Pian justeeri kuitenkin syrjäytti kirveen kaatovälineenä, koska se osoittautui kirvestä nopeammaksi ja kätevämmäksi. Siirtymäaika oli todennäköisesti muutamien vuosien mittainen, sillä vielä vuonna 1899 työvoimaa rekrytoitaessa usein korostettiin, että työvälineenä oli käytettävä sahaa. Kirveen vaihtuminen justeeriksi merkitsi monessa suhteessa melkoista mullistusta. Työryhmät tulivat kiinteämmäksi, koska sahan molempiin päihin tarvittiin mies. Aikaisemmin kaatomies työskenteli yksin, nyt oli tehtävä yhteistyötä, jossa toinen vuoroin pukkasi ja toinen veti.

Kiinteillä työryhmillä oli heijastusvaikutuksensa myös työmaan ulkopuolella. Puun kaadosta ja ajosta vastannut työryhmä, joka koostui useimmiten kolmesta miehestä, sai urakkapalkkaa. Ajomies sai palkan yhtiöltä, ja hän maksoi palkan puun kaadosta vastaaville hakkureille. Työryhmä asui samassa kämpässä ja söi yhteistä ruokaa. Savotan kirjoittamattomien lakien mukaisesti hevosmies hankki työryhmän ravinnon raaka-aineet ja kämpän lämmitykseen tarvittavat puut. Kaatomiehet puolestaan huolehtivat polttopuiden pilkkomisesta, niiden kantamisesta kämpälle sekä lämmityksestä. Lisäksi he huolehtivat ruuan valmistuksesta työryhmälle.

Pokasahasta kaarisahaan ja pukkuriin

Seuraava innovaatio kaatomiehen työkalujen valikoimassa oli yhden miehen jännesaha eli pokasaha. Se yleistyi erityisesti Lapin savotoissa 1920-luvulla kemiallisen metsäteollisuuden laajentaessa raaka-aineen hankintaa. Sahatukkien lisäksi kaadettiin nyt myös läpimitaltaan pienempiä puita. Samoihin aikoihin tapahtui savotan vuosikalenterissa merkittävä muutos, kun osa tukkityömaista muuttui yhdistetyiksi tukki- ja pinotavaratyömaiksi. Aikaisemmin savotan kaatotyöt olivat alkaneet jouluun mennessä rekikelien aikaan, nyt puunkaatotöitä tehtiin lähes ympäri vuoden kesät talvet. Vaikka pinotavaran tekoon tarkoitettua pokasahaa nimitettiin nälkäviuluksi, ei sen yleistyminen kohdannut suurempaa vastustusta. Tilanne oli melkeinpä päinvastoin, sillä pokasaha symboloi lähes ympärivuotista varmaa työllisyyttä. Koska pinotavaratyömaita järjestettiin myös sulan maan aikana, lyheni metsätyöntekijöiden toimeentulon pahin vitsaus, luppoajaksi nimitetty työttömyysaika. Pokasaha ei myöskään syrjäyttänyt vanhaa työkalua, justeeria, jolla kaadettiin edelleen tukkipuut.