Ulkonäkö ja koko

2-5 m; lyhytrönsyinen; haarat pystyjä. Kevätväri harmaanvihreä, syysväri keltainen; lehtiruoti karvainen; lapa 2.5-5 cm, pitkänpyöreä, lyhytkärkinen, alta kukinta-aikanakin karvainen; laitahampaat pieniä, tiheässä, n. 4-11 hammasta / cm. Kukinto pysty, kapea, (6-)8-11(-20) -kukkainen terttu; teriö 12-20 mm leveä, sikiäimen kärkiosa karvainen, vartalot tyvestä yhdiskasvuisia; verhiönliuskat hedelmävaiheessa pystyjä.

Isotuomipihlajan kasvutapa on hyvin omintakeinen: pystyjä, pitkiä rankoja tiiviinä rykelminä. Koska maarönsyt eivät ole kovin pitkiä, ei vesoista leviäminen ole holtitonta. Sen sijaan linnut syövät marjoja innokkaasti ja ovat levittäneet isotuomipihlajaa mm. harjumetsien rinteille tai metsänreunoihin ympäristöviranomaisten riesaksi asti.

Lehdet ovat tulitikkulaatikon mittaisia, hienohampaisia, lyhytkärkisiä ja puhjetessaan karvaisia. Valkoiset kukat ovat pystyssä tertuissa, ja kukkiessaan pensas on kuin kermavaahdolla pirskotettu. Marjat kypsyvät punertavan kautta sinimustiksi. Ne ovat syötäviä joskaan eivät yhtä maukkaita kuin marja- tai sirotuomipihlajalla.

Silmut ovat viininpunaisia. Lehtien kevätväri on harmaanvihreä ja syysväri keltainen tai oranssinpunainen. Lehtiruoti on karvainen. Lehtilapa on soikea ja 2,5–6 cm pitkä. Lehdet ovat nuorina kellertävän nukkakarvaisia alapuolelta. Lehtien laitahampaat ovat pieniä ja tiheässä.

Kukinto on pysty, kapea ja tiheä terttu. Tertussa on valkoisia kukkia yleensä 8–11. Teriöt ovat 12–20 mm leveitä. Terälehdet ovat kaksi kertaa leveytensä pituiset. Kukinta-aika on touko–kesäkuussa. Hedelmä on 8–10 mm kokoinen kuivahko pohjusmarja, jonka kärki on karvainen. Verholehdet ovat lähes pystyt. Marjat ovat syötäviä.

Levinneisyys

V, VI. – Ei tunneta luontaisena, mutta todennäköisesti kotoisin itäisestä Pohjois-Amerikasta. Kotiutunut viljelykarkulainen monin paikoin harjunrinteillä, kallioisissa metsissä ja metsänreuna-missa.

I-VIII   Aur-Pvar   Kui-Tuo   Ra++   Hi+   So+

sotuomipihlaja on Suomessa eniten istutettu tuomipihlajalaji. Mustilassa se on kuitenkin melko harvinainen. Ei tunneta luontaisena. Ilmeisesti peräisin Pohjois-Amerikan itäosista.
Syötävämarjainen, korkea- ja tiheäoksainen pensas, jonka marjat häipyvät lintujen syöminä usein ennen kypsymistään. Viljelykarkulainen metsänreunoissa ja valoisissa aukoissa, kallioisessa maastossa. sotuomipihlajan koristearvo perustuu runsaaseen kukintaan, tiheään kasvutapaan ja näyttävään syysväritykseen. Myös marjat ovat koristeellisia. Se sopii vapaastikasvavaksi korkeaksi aidannekasviksi, mutta sitä voi käyttää myös leikattuna pensasaitana.

Suomessa isotuomipihlaja on eniten viljelty ja kestävin tuomipihlajalaji, jota on istutettu jo viime vuosisadan alkupuolelta.

Elinympäristö

Aurinkoinen–puolivarjoisa, sora- ja hiekkaperäinen maa, myös savi.
Menestyminen: Vyöhykkeet I–VI (VII). Se menestyy Lappia myöten vyöhykkeillä I–VI (VII). Lintujen levittämänä se on villiytynyt ja täysin kotiutunut maan eteläosiin. Sitä tavataan metsissä, metsänreunamissa, kallioilla, tienvierillä, pientareilla ja harjunrinteillä.