Parastansa siinä oli vanikkaa, voita, juustoa ja homehtunutta makkaraa."
LÄMMINTÄ keittoa oli sentään saatu 1. heinäkuuta. Sitä iloa olisi saattanut vähentää tieto, että oltiin vasta puolivälissä. Sitä paitsi punatauti oli alkanut riehua, ja riu'ulla oli aina tungosta, jos sellainen oli saatu tehdyksi.
Komppania kiersi Vieljärven eteläpuolta kohti Tulemajärveä. Perille päästiin 12 tunnin marssin jälkeen aamuyhdeksältä. "Se maasto oli pitkin matkaa semmoista soista - lepikkoa ja vitikkoa." Koko marssin ajan oli satanut vettä, joka oli tehnyt vetäytymisen suo-maastossa vielä hikisemmäksi ja liukkaammaksi. Tulemajärven koillispuolella komppania oli päässyt nukkumaan puoli-joukkuetelttoihin. Se oli ollut ensimmäinen kerta lähdön jälkeen, kun kolmas pataljoona ei ollut etulinjassa.
Uupumuksen merkit paistoivat nuorten sotilaiden uurtuneilta kasvoilta. He olivat likaisia, kuolemanväsyneitä, ruokottomia. Jos jollakin kädet tärisivät, ne eivät tärisseet pelosta, vaan väsymyksestä.
"He olivat likaisia, kuolemanväsyneitä, ruokottomia.
Viivytystaistelut jatkuivat. Vanha raja oli ylitetty Tulema -joen yläjuoksulla 5. heinäkuuta. Joki oli pakkokin ylittää, kun vihollinen oli murtanut omien asemat alajuoksulla jo edellisenä päivänä.
"Meillä ei ollut mitään tietoa yleistilanteesta. Emme edes tienneet, missä kohtaa kartalla olimme. Jokaisen järven ja kylän nimeä ei kerrottu, tai ainakaan ne eivät jääneet mieleen. Se me kyllä tiedettiin, että vanha raja oli ylitetty. Näkyihän se jo silmilläkin puuttomana vyöhykkeenä."
Komppania marssi Käsnä-selkään. Sieltä se kyyditettiin Ylä-Lemettiin. Tarkalleen ottaen nyt oltiin perillä U-ase-massa. Joukko majoitettiin linnoitusjoukkojen parakkeihin. Edellisen kerran katto oli ollut pään päällä kolme viikkoa sitten Jandebajoen korsuissa. Päivä jäi muutenkin sotamies Hämäläisen mieleen. "Se oli seitsemäs seitsemättä ja istuin seitsemäntenä kannon nokalla vuoroani odottamassa." Hänen päästään parturoitiin sinä iltana tukka pois viimeisen kerran.
Yö oli kulunut rauhallisesti. "Ympärillä oleva hiljaisuus tuntui miesten kertoman mukaan luonnottomalta", kirjattiin sotapäiväkirjaan.
VIIMEISET suomalaisjoukot kiirehtivät kohti U-asemaa Äänislinnan tietä pitkin. Hämäläisen komppania määrättiin vastaanottoasemiin lähelle Lava-järveä. Siellä kolmas pataljoona joutui 10. heinäkuuta jatkosodan pahimpaan tykistökeskitykseen - omien puolelta.
"Edestä tuli omia miehiä ja heidän perässään vihollisen panssarivaunut. Tykistömme ampui takaa lyhyttä sulkutulta, ja me jouduimme sen alle. Siinä osui ainakin kymmeneen ukkoon. Meidän komppanianpäällikkömme Jaakko Anttilakin haavoittui silloin." Kapteeni Anttila menehtyi haavakuumeeseen kuukautta myöhemmin.
Suomalaiset joukot pääsivät läpi ja pataljoona irtautui asemistaan, viimeisenä vihollista pidätteli 11. komppania. Sen paluutie katkesi, ja Hämäläinen joutui muiden mukana rämpimään pitkin korpia omalle puolelle.
Illalla haavojaan nuoleva pataljoona sai käskyn siirtymisestä kymmenen kilometriä pohjoisemmaksi, Syskyjärvelle. Edessä oli hetken lepo Aunuksen Ryhmän reservinä. Sitten 13. heinäkuuta oltiin Katitsa-lammen eteläpuolella asemissa, jotka oli tarkoitettu viimeisiksi.
Hämäläisen komppaniaa odotti erikoinen vastaanotto-komitea - ruumiskasat. "Siellä oli paljon ruumiita. Tykistön jälkiä ei näkynyt, joten se oli ollut käsikähmä. Suomalaiset sotilaat oli pantu siististi pinoon kuin pöllit. Vainajia oli monta kuutiota. Vihollisia oli pitkin kangasta. Niitä ei ollut ehditty kerätä."
Karu näkymä kertoi kaksipäiväisistä taisteluista, jotka olivat päättyneet vihollisen 99. Kaartindivisioonaan kuuluneen rykmentin tappioon. Eversti Aloys Kuistion 15. Prikaatin miehistä koottu taisteluosasto oli tehnyt tuhoisaa jälkeä.
JALKAVÄKIRYKMENTTI 45:n asemat osuivat sen onneksi kohtaan, josta puna-armeija ei enää pyrkinyt isolla joukolla läpi. -> |
