Leo Kinnunen

»Kuule, tapahtui virhe. Sytytystulppa vääntyi jengoiltaan asentaessani sitä. Se ei kestä koko kisaa, maksimissaan 20 kierrosta», Virtanen kertoi allapäin ja naama vakavana. Seurasi kiukkua. Sen laannuttua Kinnunen päätti, että autoon laitettaisiin marginaalisesti polttoainetta, noin 20 litraa. Ideana oli, että suomalainen voisi ajaa muiden vauhtia edes sen aikaa, kun tekniikka kestäisi.

Kisassa Kinnunen pystyikin alkukierroksilla haastamaan monia autoja ja olisi voinut jopa ohittaa joitakin niistä. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. »En viitsinyt pilata muiden kilpailua», hän perustelee nyt. Kahdeksannella kierroksella Surteesin sytytystulppa sanoi poks. Siihen päättyi paitsi Ruotsin-kilpailu myös Kinnusen murheellinen F1-ura. Paluu GP-kisoihin oli tosin lähellä vuonna 1977- Tuolloin Walter Wolf toi tallinsa F1-tasolle ja halusi Jody Scheckterin rinnalle suomalaiskuskin. Wolfilla oli kaksi vaihtoehtoa: Leo Kinnunen tai »Keke» Rosberg. Sillä kertaa haave ei onnistunut. Vuonna 1979 Wolf sitten teki ratkaisunsa kahden suomalaisehdokkaan välillä: Rosberg pääsi James Huntin pariksi. Loppu on suomalaista autourheiluhistoriaa. Vuonna 1982 Rosberg nousi Williamsilla ensimmäiseksi suomalaiseksi formula ykkösten maailmanmestariksi.

VAIKKA F1-urajäi haaveeksi, Kinnusen vauhti ei hidastunut. Ralliväki tuskin on unohtanut vuoden 1977 Jyväskylän Suurajoja, joissa Kinnunen loikkasi Porschellaan ylipitkän hypyn ja autosta katkesi kaasuvaijeri. Vuosina 1969-1973 Vuoden suomalaiseksi autourheilijaksi valitun Kinnusen kartanlukijana toiminut Jorma Pulkkinen kiipesi hypyn jälkeen auton takapeilin päälle ja sääteli käsin kaasuvaijerin toimintaa.

»Ajelimme kohti pätkän maalia 70-80 kilometrin tuntinopeudella, kun Kyösti Hämäläinen lähestyi hurjaa vauhtia. Hämäläinen osui automme peräpäähän ja ehdin juuri ja juuri väistää», myöhemmin viihdealalla tutuksi tullut Pulkkinen muisteli taannoin Helsingin Sanomien haastattelussa.

Tapauksen johdosta autourheilun sääntöihin lisättiin niin sanottu »Lex Pulkkinen»: kuski tai kartturi eivät enää saaneet roikkua auton ulkopuolella. Kinnuselle sääntöjen rukkaaminen ei ollut uutta. Mielestään hän oli joutunut usein Autourheilun keskusliiton AKK:n syrjimäksi. Nokkapokat AKK:n pomojen kanssa olivat tyypillisiä. Kilpailukieltoja tuli, milloin mistäkin.

»Kerran Tunturirallin järjestäjät veivät minulta alta renkaan, jolla olin startannut matkaan. Kisa jäi siihen ja seurauksena oli kilpailukielto. Minulla oli renkaan valmistajan lupa käyttää sitä. Tämä oli vain yksi AKK:n Antti Syvälahden sairaalloisista voimannäytöistä», Kinnunen uhosi vuonna 2001 valmistuneessa kirjassa Elämää suuremmalla vaihteella. Teboil-rallissa 1982 viimeisen kisansa ajaneen Kinnusen kritiikki AKK:ta kohtaan on nykyään jo hieman laantunut. »En paljon vaivaudu muistelemaan koko AKK:ta, niin härskiä touhu oli kilpa-aikoinani. Onneksi tänä päivänä sen toiminta on jo ammattimaisempaa», hän linjaa.

SEURAAVAKSI puhumme nykyisestä F1-sirkuksesta. Kinnusen mielestä se on isolta osin viihdettä. »F1:n arvostus on huippuluokkaa, ja se on tietysti hyvä juttu. Meidän aikanamme kaikki oli vaatimatonta. Kisojen jälkeen halusi äkkiä kotiin, glamouria ei ollut. Nykyään kuskien ilona ovat esimerkiksi viimeisen päälle hienot motorhomet», Kinnunen ruotii. Hän laskee lyhyen F1-visiitin uransa pahimmaksi pettymykseksi. »Ruotsin-kisakin oli katastrofi. Jos nyt saisin palata ajassa taaksepäin, tekisin joitakin asioita toisin. Ennen ostopäätöstä auto olisi ehdottomasti koeajettava, enkä luottaisi niin paljon ihmisten puheisiin. Maailma on nykyään hyvin erilainen kuin taannoin. Silloin ei ollut internetiä, vaan kaikki hoidettiin telexillä.» Kun puhumme Kinnusen uran parhaimmasta muistosta, vastaus voi jopa yllättää. »Se on ilman muuta perheeni», hän tiivistää. Tässä vaiheessa Nina Kinnunen hieman huokaisee. Itku on tulla.

»Isä ei valitettavasti enää pääse kiertämään F1-kisoissa, mutta itse kävin viimeksi 2009 Abu Dhabissa. Tapasin siellä Niki Laudan. Kun kerroin Laudalle olevani Leksa Kinnusen tytär, hän huudahti silmät syrjällään: oh my god! Tuli hieno tunne, kun huomasin hänenkin muistavan isäni», Nina Kinnunen kertoo herkistyneenä. Samaan hengenvetoon hän alkaa yllättäen puhua Valtteri Bottaksesta. Nina Kinnusen äänenpaino on matala.

»Harmittaa tosi paljon, että isä oli vuonna 2007 niin heikossa kunnossa, että emme pystyneet millään tapaamaan Valtteria. Hän soitti tosi monta kertaa, mutta ei voinut mitään. Tämä asia on jäänyt ottamaan päähän. Olisi ollut niin hienoa, että isä ja Valtteri olisivat pystyneet juttelemaan formuloista.»

Leo Kinnunen nykäisee tytärtään hihasta. Sitten hän katsoo toimittajaa silmiin. »Lähetä Valtterille sellaisia terveisiä, että jatkaa samaan malliin kuin tähänkin asti. Kehota häntä uskomaan omiin intuitioihinsa», Leo Kinnunen pyytää painokkaasti. »Olen varma, että hänestä kasvaa vielä formula ykkösten maailmanmestari.»

Artikkeli on julkaistu alkujaan Urheilu-sanomien (nykyinen Urheilulehti) numerossa 43/2015.