Helmikuussa 1989 Esa Pakarinen on ollut jo toista kuukautta Varkauden aluesairaalassa, jalat eivät enää kanna mutta keikat pyörivät mielessä, huolet tekemättömistä töistä ja levyistä. Laihtunut käsi silittää poskeani, molempien silmät ovat kosteat.
Ulkona illat pitenevät, tiet sulavat, on tulossa kevät ja keikka-aika, se vaihe vuodesta, jolloin kansan rakastamat iskelmä- ja kiertuetaiteilijat lähtivät 1940- ja 50-luvulla ensin häkäpönttöautoilla, sitten junilla ja linjureilla seurojen taloille ja tanssilavoille suomalaisia huvittamaan. Tuottamaan hyvää mieltä. Esa tiesi olevansa heistä viimeinen. Vanha taiteilija oli levoton, työn- ja elämänhaluinen.
Kun Feliks Esaias Pakarinen haudattiin toukokuun 12. päivänä vuonna 1989 ensimmäisenä suomalaisena viihdetaiteilijana valtion kustannuksella, monet lehdet kirjoittivat erään aikakauden loppuneen hänen mukanaan. Saattomusiikin kauneinta oli oman aikalaisen taiteilijatoverin Topi Kärjen säveltämä Karjalainen kehtolaulu, Esa Pakarinen in memoriam.
Esan omat sanat lohduttavat eniten: »Elämästä ei saa vierastaa mitään.» |