Savolainen kesäyö oli kääntynyt aamuksi, laineet liplattivat aamuauringossa rantaan, lintujen taustakuoro oli aloittanut säestyksensä. Vastapäätä istui Esa Pakarinen, joka oli koko yön puhunut, itkenyt, nauranut, kiroillut. Lapsuuteni satuolento oli varissut kesämökin lattialle, edessäni oli ihminen, paljon kokenut ja kärsinyt. Hetki oli unohtumaton kun tajusin, että naurattaakseen täytyy tietää mitä suru on, voidakseen saada ilon irti elämästä pitää elää se kokonaan.
Kun kello oli 6 ja olin jo tipahtaa penkin päästä, Esa, tuo tervaskanto, totesi tuttu tuike silmäkulmassaan, että sie taiat tyttö olla vähän väsynyt.
Lapsena 1950-luvulla olin hihkunut riemusta katsellessani Pekka ja Pätkä -elokuvissa Puupään aurinkoisia toilailuja. Varkauden Esa Pakarinen -seminaarissa syksyllä 1978 tapasin kuitenkin hiljaisen taiteilijan: vastakohta alkoi kiinnostaa kovasti. Kun sovimme kirjanteosta, edellytyksenä oli ehdoton rehellisyys, en halunnut tehdä kiiltokuvaa, en sunnuntaikirjaa. Pitkän mietiskelyn jälkeen Esa Pakarisen rehellisyys oli niin siekailematonta, että sitä oli joskus vaikea kestää. Ensi tapaamisestamme lähtien hän vei minut, sodanjälkeisen hyvinvointisuomen helsinkiläistytön, 1920- ja 30-luvun syrjäseutujen todellisuuteen, josta olin lukenut vain kirjoista. Pula-aika, sotavuodet, 1940- ja 50-luvun raskas kiertue-elämä ja filmivuodet kertoivat sellaisesta Esasta, jota en tuntenut. Muut viihdyttäjät kun eivät ole kaksoiselämästään paljoakaan halunneet kertoa.
- Mitä sie tyttö siellä arkistoissa tongit, Esa ihmetteli kun hänen juttujensa selvennykseksi pengoin kirjoja ja asiapapereita. Mutta olipa Esa kuitenkin mielissään kun löysin hänelle isänpuoleiset isovanhemmatkin, joista hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavankaan.
Kansanviihdyttäjien uusi arvostus on tosiasia, viime vuosina on Esa Pakarisen taide hyväksytty kulttuuriksi, kuitenkin tämän 70 vuotta täyttävän taiteilijan tilanne on edelleen paradoksaalinen. Suitsutusta on tullut muttei konkreettista tukea. Esa on itse hakenut kahdesti apurahaa Itä-Suomen läänien taidetoimikunnilta: karjalaisten laulujen sovittamiseen ja soittamiseen hanurilla sekä riihentuoksuisen maalaiskoomisen hahmonsa Severi Suhosen taltioimiseen videonauhalle mutta ei ole saanut. Myöskään tiedonjulkistamisen neuvottelukunta 1980 ei katsonut tätä kirjaa apurahan arvoiseksi. |
|
1950-luvun asetelmat tuntuvat edelleenkin joissain piireissä elävän. Esa Pakarinen filmasi ja keikkaili silloin niin ahkerasti, että joutui asumaan viisi vuotta Helsingissä Hotelli Tornissa huoneessa 602. Samaan aikaan pidettiin alakerran kabinetissa intelligentsian Toisia pitoja Tornissa, joissa älypäät tuomitsivat samassa talossa majailevan viihdetyöläisen rillumareikulttuurin. Ainoa edistyksellinen oli tohtori Matti Kuusi, joka sanoi vuonna 1954: »Toinen, ehkä vielä ärsyttävämpi yksipuolisuus, on norsunluutornissa elävien huippukulttuurin harjoittajien koomillinen kauhu, kun he havaitsevat että on olemassa Tappelevia metsäkukkoja, Rovaniemen markkinafilmejä ja muuta yhtä hirvittävää - siis se että massat, nämä kansan syvät rivit hankkivat itselleen oman tasonsa mukaista taidetta, miksei myös tiedettä Konsta Pylkkäsen malliin.»
Esa Pakarisen Hanuriin ja hattuun hänen ystäviltään, omaisiltaan ja keikkakavereiltaan sekä erilaisilta instansseilta saamani apu on ollut erittäin runsasta ja kannustavaa. Haluankin kiittää kirjan lopussa haastateltuja säveltäjä Toivo Kärkeä, tarjoilija Ebba Uotista, palomies Ilmari Pakarista, taiteilija Jorma Ikävalkoa, maisteri Armand Lohikoskea, rouva Elli Pakarista, näyttelijä Esa Pakarinen Junioria, toimittaja
Lauri Jauhiaista, taiteilija Bruno Arkonahoa ja taiteilija Matti Heiskasta syvällisistä ja rehellisistä puheenvuoroista. Lisäksi kiitän selvennyksistä ja taustatiedoista taiteilija Kauko Käyhköä, ohjaaja Matti Kassilaa, näyttelijä Mai-Brit Heljoa, taiteilija Arttu Suuntalaa, johtaja Esko Laakkosta, taiteilija Esa Karttusta, näyttelijä Orvokki Vesarantaa, rouva Iraenah Garouttea ent. Paula Pakarista, tohtori Heikki Koukkusta, apulaisprofessori Kai Laitista, johtaja Pekka Savilahtea ja näyttelijä Tuija Halosta. Kiitokset myös Työväen arkistolle, Sotahistorian arkistolle, SAK:n ay-arkistolle, Joensuun Työväenyhdistykselle, Joensuun maakunta-arkistolle, Joensuun kirkkoherranvirastolle, Heinäveden kirkkoherranvirastolle, Kinosto Oy:lle, Yleisradion Filmipalvelulle, Finnlevylle ja maisteri Kari Uusitalolle, jotka ovat ystävällisesti auttaneet allekirjoittanutta Esa Pakarisen monivaiheisen elämäntyön dokumentoinnissa. Kielellisesti olen yrittänyt tallettaa Esan yleiskielen, jota vaihdellen värittävät murreilmaisut.
Kun Esa Pakarisen kanssa sitten kävimme yhdessä läpi valmista käsikirjoitusta hän laukaisi siekailemattomaan tyyliinsä.
- Jos ihmiset ei tykkää tästä ne ei piä miun elämästä!
Niinhän se on: tervetuloa siis matkalle Esa Pakarisen humoristihahmon taakse ja sellaiseen Suomeen, jota harvempi meistä tuntee. |