ESA PAKARINEN 1911-1989
 
Kotisivuille
KIERTÄVÄN KYLÄSUUTARIN POIKA
KOULUVUODET JOENSUUSSA
ELI KUINKA PIKKU ESA SÖI
PETTULEIPÄÄ JA KATSELI,
KUN ISÄ PELASI YÖLLÄ
PIRUN KANSSA KORTTIA.

Kerran eräs toimittaja soitti ja kysyi tulisinko haastattelusarjaan Savusaunassa syntyneet. Kysyin, että keitä muita siihen on ajateltu. Vastaus oli: »Ainakin Urho Kekkonen ja sinä.» Jäin vähän raapimaan päätäni.

Olen tosiaan rääkäissyt ensimmäistä kertaa Pohjois-Karjalan Rääkkylän pitäjässä. Synnyin helmikuun 9. päivänä vuonna 1911 Hernevaaran kylän Pitkälän talon nokisessa savusaunassa. Äitini oli siellä tilapäisesti piikana. Rääkkylän rustokorvaa oli vain päästäjämummo maailmaan auttamassa. Sain nimet Feliks Esaias. Siihen aikaan oli tapana antaa lapselle sitä hienompi nimi mitä matalampi maja oli. Vasta aikuisena sain tietää, että felix tarkoittaa onnellista.

Isäni Paavo Paavonpoika Pakarinen Liperistä oli kiertävä kyläsuutari, oikein hyvä ammattimies ja myöhemmin lisäksi itseoppinut kelloseppä. Äitini Angeliina Pekantytär Hirvonen oli kotoisin Savosta Heinävedeltä, molemmat olivat syntyneet vuonna 1882. Vanhempieni romanssista mulla ei ole harmainta aavistustakaan. Isä oli koko ajan reissun päällä ja tykkäsi naisista, kierteli talosta taloon suutaroimassa ja soitti yksirivistä hanuria, osti sitten kaksirivisen ja rakensi sen jälkeen kolmirivisen. Myöhemmin hän osti viisirivisen, mutta ei isästä koskaan viisirivisen soittajaa tullut, se oli niin paljon vanhempaa polvea.

 

Pakarisen suvusta en aikaisemmin tiennyt mitään. Stressitohtori Pertti Pakarinen on jossain naistenlehdessä sanonut, että hän on neljännessä polvessa minun sukulaisiani. Kerman Kalle on myös sukua, Kalle Pakarinen. En tiedä onko hän niin kaukaa sukua, että minun isäni puujalka on haettu hänen metsästään. Mutta Rautalammin Pakariset on eri haara, Rääkkylän ja Liperin Pakarisia on olemassa. Ja mm. se Esa Pakarinen, jolla on Helsingissä autoliike, on myös sukua.

Isä ei puhunut vanhemmistaan enkä ole heitä koskaan nähnytkään. Nyt tiiän, että isoisäni oli vuonna 1845 Savonrannassa syntynyt Paavo Pakarinen, loinen ja ilmeisesti lehtolapsi. Isänäitini oli kymmenen vuotta myöhemmin syntynyt Maria Asikainen. Äitini vanhemmat taas olivat torppari Petter Pekka Hirvonen (s. 1850) ja Henrika Mononen (s. 1854) Heinävedeltä. Äidinäidin muistan: piikana töitä tehneen Hirvosen Hintriikan.

Minua ei kovasti hetkauta nuo sukuasiat. Köyhää maalaiskansaa on sukulaiset vaikka mihin suuntaan katsois. Isältä ei paljon yleensä voinut kyselläkään. Kun se oli 22 vuotta äidin kanssa naimisissa ja korkeintaan viisi vuotta siitä ajasta kotona. Kysy nyt sillä älyllä, silloin lapsena ollessa. Sitten kun hän oli mennyt jo toisiin naimisiin ja oli muualla maailmassa, niin ei enää kiinnostanutkaan.

Meitä oli kuusi lasta, kolme tyttöä ja kolme poikaa. Theodor oli vanhin, hän kuoli pian synnyttyäni. Sitten olen minä Feliks Esaias, ja seuraavaksi nuorempi oli tyttö. Äiti oli häntä odottaessaan piikana talossa, kaatui vesiämpärin kanssa ihan viimeisillään ja tyttö kuoli. Ja seuraava Ellefveera taas kuoli ihan pienenä mustaan ruusuun. Sitten vuonna 1915 syntyi velipoika Ilmari, joka asuu Hammaslahdella ja on eläkkeellä palokunnasta. Sisko Ebba Margareeta syntyi vuonna 1918 kapinan aikana. Hän on tarjoilija, eläkkeellä Helsingissä. Ja siinäpä ne on, kolme on meitä elossa.

Sitten on vielä yksi veli, josta en tiennytkään. Kun 1950-luvulla Helsingissä filmattiin Pekka Puupäätä Hakaniemen torilla, menin filmaustauolla Elannon yläkerran ravintolaan syömään. Siellä oli vain kolme henkeä koko kapakassa. Vieressäni pöydässä istui tumma kaveri. Syötyäni hän kysyi, että anteeksi, voiko hän istua seuraani. Hän esitteli itsensä Kalle Hirvoseksi, juteltiin ja hän sanoi olevansa veljeni, sen ja sen Hirvosen poika. No minä ajattelin, että näitähän on juttelijoita, minähän olen filmitähti - otin vähän leikin kannalta. Tulipahan mies juttelemaan, ei se kännissä ollut eikä viinaa pyytänyt. Sitten Joensuussa menin käymään äidin luo, hän asui Nepenmäessä vanhusten asuntolassa.

Minä sitten kysyin, että mitenkäs se on äiti kuulkee - minä aina teitittelin häntä niin kuin maalla oli tapana - kertokeehan nyt, eihän Kalle Hirvosen juttua tuolla tavoin passoo jättää. Äiti sitten kertoi, että nainen, se Hirvonen oli hänen serkkunsa, ja isä oli käynyt vain mestalla siellä. Siitä sitten syntyi poika Hirvosen Kalle, joka on sekä velipuoleni että pikkuserkkuni.

Kalle Hirvonen oli antanut osoitteensa Kolmannelta linjalta. Menin sinne kerran kun oli filmauksista vapaapäivä. Oven avasi harmaahapsinen rouva, joka kertoi Kallen olevan matkoilla. Sanoin, että kertokeehan Pakarisen Esalta terveisiä. Sen naama levis, mutta minäkin olin niin helvetin tyhmä, etten jäänyt siihen sen enempää puhelemaan.

Tämä juttukin jo todistaa miten mahoton reissumies isä oli eikä kodista paljoa välittänyt. Ensimmäinen muistikuva elämästäni on, kun asuttiin Varistaipaleen kanavalla lautamökissä. Olin nähtävästi isän suutarinkamppeissa kaheltanut, ukko suuttui ja vei miut lattialuukusta sillan alla olevaan perunakellariin ja pelotteli siellä pimeässä. Yritin tarttua isään kiinni, mutta se siirtyi aina pois, enkä saanut takinliepeestä turvaa.

Isä oli kova kortinpelaaja ja me muutettiin aina sen mukaan miten ukko oli voittanut tai hävinnyt. Rääkkylässä kävin vain syntymässä, sitten asuttiin Heinävedellä Raaminmäessä, jossa velipoika Ilmari syntyi. Seuraavaksi muutettiin Varistaipaleen kanavalle, jossa asuttiin ensin yhdessä, sitten toisessa isän korttirahoilla ostamassa talossa. Noilta ajoilta muistan kun juoksin karkuun ryssäläisiä sotilaita, jotka oli Suomessa ensimmäisen maailmansodan aikana tekemässä vallitustöitä, taisi mukana olla kiinalaisiakin. Ne tuli taloihin kysymään masloo ja liepaa, niille vastattiin aina: nietu liepä, nietu maslo. Vanhemmat ja muut pelotteli niillä meitä lapsia. En usko, että ne pahoja olisivat olleet.

Kuusivuotiaana Varistaipaleella meinasin hukkua savisilmäkkeeseen, joka oli tienvierellä. Litustelin siellä ja olin jo yläruumista myöten menossa savikkoon. Huusin ja mummo tuli apuun ja nosti pois. Ei olis Puupäätä ollut sitten.

Isä oli palvellut puolitoista vuotta keisarin armeijassa, mutta kansalaissodan syttyessä se oli ollut jo pitkään työväenyhdistyksen jäsen. Ukko oli saatu kapinan aikana kiinni jossain korttipelissä Kuopiossa, mutta oli saanut tupattua jäsenkirjansa pönttöuunin tuhkaan. Ne oli sitten vieneet sen kuulusteltavaksi ja kahdeksan päivää kuljetelleet eri paikoissa.

 

Sisko Ebba syntyi Varistaipaleella juuri talvella 1918. Oli kova talvi, paljon lunta. Meidän mökki oli Varislahden rannalla, siitä laskeutui jyrkkä mäki alas. Sinä yönä, kun sisko syntyi, ajoivat suojeluskuntalaiset yhtä punikkia ja ampuivat sen sinne mäkeen hankeen. Meidänkin savupiippuun osui ammuskelussa kuula ja yksi tiiliskivi lensi irti. Äiti siitä sitten säikähti, ja sisko syntyi ehkä hiukka aikaisemmin kun oli määrä.

Silloin kuljetettiin nimittäin punaisia Palokkiin kanavan kautta, siellä oli neljä hevoskuormaa, miehiä joka kuormassa ja kuski istumassa niiden päällä. Valkoiset veivät niitä Palokkiin ammuttavaksi. Lapsen mieleen jäi myös sellainen tapaus kun Varistaipaleen kanavakasöörin poika kuului suojeluskuntaan ja tuli kotiin viikon lomalle. Ja kun loma loppui niin se pisti kiväärinpiipun suuhun ja varpaalla laukas sen. Siihen loppui ura suojeluskunnassa, se ei kerta kaikkiaan halunnut lähteä sinne takaisin.

Äiti piti Varistaipaleella ruokamiehiä sikäli kun siihen aikaan sai ruokaa. Kanava oli Pohjoismaiden jyrkin, siinä oli neljä sulkuporttia. Siitä kulki paljon Saimaan lotjamiehiä, ja me saatiin niiltä leipäkortteja. Siihen aikaan me syötiin pettuleipää. Palokista käytiin Hiltusen isännän hevosella hakemassa akanajauhoja ja niitä pantiin petun sekaan. Pettua kun ei mikään sido, ja akanajauhoilla saadaan leipä jotenkuten pysymään koossa. Kyllä se on ihan kun mäntysuopaa söis, minä muistan sen maun vieläkin. Kapinatalvena meillä oli lihaakin. Lehmän lisäksi oli nimittäin syksyllä 1917 250-kiloinen härkä, ja se teurastettiin. Yhteen aikaan meillä oli 150 kania. Poikaset kaivoivat vanhan navetan kivijalan melkein seulaksi. Sitten kylän koirat söivät melkein kaikki kaninpojat.

Minä olin lapsena aika säikky ja rapa. Sairastin riisitaudin, ja siitä näkyy vieläkin seurauksina päälaen kuhmu ja liian lyhyet kädet. Uunista söin rappausta, jokin

puutostila kun oli. Lääkäriä ei niillä main nähtykään. 15-vuotiaana laskin vielä alleni, ja velipoikani paskansi housuihinsa kansakoulussa ollessaan. Äiti rehki ja raatoi, ja isä tuli kotiin milloin sattui. Isä oli intohimoinen kortinpelaaja, se sopi hyvin kiertävälle suutarille. Ei se ollut rehellistä peliäkään, se petti. Kotonakin käydessään ukko pelasi yöllä pirunkin kanssa korttipeliä, jakoi kortit, opetteli välistä vetämään, sillä oli kaikki konstit. Mieleen on jäänyt kun isä pelasi Varistaipaleella korttia, se voitti mutta hävisikin, rupes tulemaan parempia pelaajia. Isän kaverit pelas etupäässä venttiä; ne oli kuin suoraan jostain pelifilmistä. Isän öiset pelit pirun kanssa oli niin kolkkoa katseltavaa, ettei pojasta tullut korttimiestä. Mitä nyt sota-aikana vähän pelasin.

Minä olin poikasena suutarinopissa isän mukana kahtena vuonna kierrellen talosta taloon Leppälahdessa, Liperissä, Ristinpohjassa pitkin Savoa ja Pohjois-Karjalaa. Tulin kyllä ukon kanssa juttuun mutta ei se rahaa mulle antanut. Olin vain opissa ja sain ruuan. Meitä oli kolme miestä: yksi Piirosen Jussi, isä ja minä. Pisin aika oli Leppälahdessa maanviljelijä Erosen talossa kaksi kuukautta.

Talossa oli neljäsataa hehtaaria maatilaa. Isännästä piikaan saakka tehtiin kaikille kenkää. Eikä yhdet ja kahdet, vaan tehtiin useat kullekin. Piikojen kenkiin pantiin sitten narinaa ihan piruuttaan. Kun välipohjaan pannaan nahkapinnat vastakkain, niin sehän narisee niin perkeleesti. Kaikki konstit piti tehdä, totta kai.

 

Me mentiin taloon vain lestipussit, nappulat, naskalit ja viipsinpuu mukana. Mulla on vieläkin aina viipsinpuu mukana, omassa käsivarressa. Talosta saatiin sitten nahat ja muut tarvikkeet. Siihen aikaan nahassa oli iso parkitseminen, se oli pajunpiiskausnahkaa, kotipiiskausta, vettäpitävää. Nykyiset nahathan ovat kalkkipiiskuita.

Kiertävät kyläsuutarit loppuivat 1930-luvulla tyystin Pohjois-Karjalastakin. Sääli, sillä kun suutarin kenkä käsityönä tehtiin se istui paremmin kuin tehdastekoinen. Siinä piirretään jalankuvat, sitten otetaan päkiän mitat tarkkaan, samoin jalkapöydästä. Kaikki mitataan ihan lestin mukaan, pannaan aina nahkalisuketta mihin pitää panna, ja kenkä istuu sitten kuin sukka. Yleensä ihmiset oli aina tyytyväisiä niihin.

Isä teki lapikasta, supikasta, saapasta ja nappakenkää myös. Ne neulottiin harjaksilla ja naskalilla. ]a nappaskenkä ommeltiin vaikka tavallisella naisten ompelukoneella. Taloista me saatiin sitten niillä reissuilla ruuat ja petit. Isä nukkui peräkammarissa, myö nukuttiin Piirosen Jussin kanssa renkituvan lattialla. Kaiket päivät tehtiin kenkiä, syötiin muun väen kanssa ja illalla isä saattoi soitella haitariaan tuvassa.

Kun olin ukolla suutarinopissa, sattui kaikenlaista. Yhtenä sunnuntaiaamuna isä lähti kävelemään, enkä minä tiiä, mihin se on menossa. Läksin sitten jälestä ja isähän meni pontikkatehtaalle, missä setä Antti-Jussi oli keittämässä viinaa. Ukko oli vähän vihanen, että mitä sinä tänne tulet, mutta setä sanoi: anna pojan olla. Vähän aikoo ukko veti tuohipillillä 70-prosenttista pontikkaa naamaansa, ja setä kysyi, että tekiskö pojankin mieli. Minä siihen, että kyllä kyllä. Sitten ukot innostuivat juottamaan minua humalaan. Siinä iässä minulla ei ollut mitään tolkkua, olinkohan 13-14-vuotias. Kun menin takaisin taloon, niin mökin tyttö huusi, että Esa on humalassa, Esa on humalassa. Suutuin kännipäissäni ja heitin häntä kivellä kantapäähän. No ukkohan antoi mulle remmiä sen jälkeen.

Myöhemmin joensuussa olin Muikun jalkinekorjaamossa värkmestarina töissä kahteenkin otteeseen, ensin Kirkkokadun liikkeessä ja sitten Kauppakadulla. Pahaan pula-aikaan loppuivat sitten nekin hommat. Eikä se kannattanut: lapikasparin teko kesti 10 tuntia ja siitä sai 20 markkaa. Mutta ennen kuin perheemme muutti Joensuuhun, oli kaikenlaista mutkoo matkassa.

Yhden kerran isä tuli Varistaipaleella kotia, se oli korttipelissä menettänyt kamppeensakin. Vain huopaterät olivat jalassa, jotkut kurjat vetimet yllä, ja äiti sätti sitä. Samana keväänä isä möi sen talon. Kun äiti esteli, isä löi puukon pöytään ja sanoi, että tohon pistät nimes. Ja minä muistan kuinka olin vihainen isälle ja sanoin, että saatana kun minä tuun isoks niin tapan sinut kun myit tuon talon. Totta kai äiti itki, kun puukko oli pöydällä, ja minä olin taas kerran äidin puolella.

Pakarisen perhe muutti sitten laivalla Heinävedeltä Kerman kanavan kautta Joensuuhun. Ensiksi asetuttiin Siihtalan Särkälle äidin veljen Esa-enon mökkiin, joka oli joensuun kaupungin alueella. Eno oli hyvässä hommassa, Valtimolla metsäpomona.

Isä osti sitten korttipelissä voittamillaan rahoilla Siihtalan Särkältä mökin, josta kuoli yksi vanha äijä. Se mökki oli uutuudestaan huolimatta täynnä russakoita. Eikä me ehditty koskaan muuttaa sinne, kun isä jo kertoi, että hän nyt hävisikin talon korttipelissä.

Maalaispoika muutti kaupunkiin, minusta tuli 1920-luvun alussa pikkukaupunkilainen.
Joensuussa Pakarisen perhe muutti ainakin viisi kuusi kertaa. Meidän elämä oli jatkuvaa muuttoa.

Pohjoiskarjalaiset poikaviikarit
Kuvateksti
:
Pohjoiskarjalaiset poikaviikarit pitkä Pakarisen Esa ja
lyhyt Pitkosen poika valmiina koirankujeisiin joensuussa vuonna 1924.
 
©Meiltähän tämä käy!! Kirja: Kansantaiteilijan elämästä, Musiikista elokuvista ja elämästä
Taitto: ja web julkaisu: Jari Saarinen
ylös