ESA PAKARINEN 1911-1989 |
|
|
|
|
KOULUVUODET JOENSUUSSA |
SOTAVÄESTÄ PULA-AIKAAN |
ELI KUINKA ESA TAPPELI LEIPURIN POJAN KANSSA, LÄHTI
KESKEN KANSAKOULUN SISÄVESILAIVAN YÖVAHDIKSI JA
OSTI PIRTUTROKARILTA ENSIMMÄISEN HAITARINSA.
Mökkikylähän 1920-luvun Joensuu silloin oli, mutta ihan selväkatuinen, niin kuin nytkin. Torilla ei ollut mustalaisia eikä venäläisiä, kun kapinat oli ohi. Muuton jälkeen isä lähti taas omille reissuilleen, ja äiti osti sadalla markalla nappia ja neuloja ja rupesi tekemään ihmisille esiliinoja sun muuta. Kahden pukin varassa sillä oli Joensuun torilla ensimmäinen myyntipöytä. Ja äidistä tuli torille vakituinen näky 25 vuodeksi sotien jälkeiseen aikaan asti. Siihen aikaan minäkin ompelin koulupoikana äidille esiliinoja, kun hän opetti sen taidon minulle.
Meidän kodissa ei ollut mitään uskonnollista kasvatusta. Isä oli semmoinen muailman kulukuri niin kuin minäkin. Äidillä ei ollut poliittista kantaakaan, mutta hänestä tuli myöhemmin avioeron jälkeen uskovainen, vapaakirkkolainen, luultavasti juuri ukon reissuamisen ja elämän takia. Kun äiti otti torikauppiashomman Joensuussa, ja asuttiin Torikatu yhdessä, niin isä toi yhden naisen, Härkösen Saaran, meidän huoneen ja keittiön asuntoon. Isä asui sen naisen kanssa keittiössä ja myö lapset asuttiin äidin kanssa kamarissa. Se oli aika kummallista, eikä me lapset tietenkään sitä käsitetty. Siinä vaiheessa kai vanhempien välit olivat menneet jo aika huonoon malliin. Erohan niille sitten tuli vuonna 1928.
1920-luvun Joensuussa oli sosiaaliset kuilut melkoiset. Myö oltiin niin helvetin köyhiä eikä oltu siinä asemassa kuin muut pojat, joilla oli isät ja tommoset. Torikatu yhdessä oli Hakkaraisen talo. Siinä asui ajuri Halosen poika, joka oli mua vähän isompi ja mielestään parempi. Sillä oli kaveri Venäläisen Ukko ja joitakin muita poikia, jotka kerrankin yritti tulla meille väkisin katuovesta sisään, pihan puolella oli toinen ovi. Kun katuovi oli kiinni, ne yritti sitten ikkunasta. Mulla oli kirves ja sanoin, että perkele, jos tulette niin pamahtaa. Ja varmasti olisin lyönyt. Kun sitten tapasin niitä samoja poikia yksin, niin kuritin niitä yksitellen. Venäläisen Ukon otin kerran kiinni, panin selälleen ja kusin suuhun. Myöhemmin Ukko oli Joensuussa entisellä Essolla huoltomiehenä ja viisitoista senttiä meikäläistä pitempi, 196-senttinen korsto. Yhdessä me naureskeltiin, ettei taitais enää käydä ne hommat.
Joensuu tuntui totta kai suurkaupungilta. Kun asuttiin ensimmäisessä asunnossamme Kalastajakatu kolmessakympissä, kaupunkilaispojat meitä haukkui. Kun me oltiin maalaisia ja köyhiä eliöitä, ne oli paremmista perheistä, joilla oli talot sun muut. Poliisi Sorsan, leipuri Nevalaisen ja ajuri Leppäsen pojat oli usein kaun päässä kyttäämässä, kun me lähdettiin velipojan kanssa kouluun. Sinne ei ollut muuta tietä tai sitten olis pitänyt kiertää kilpa-ajoradan kautta. Ne tuli aina rökittämään meitä ja juoksi sitten karkuun.
Kun kerran kuljettiin Kirkkokadulla velipojan kanssa, tuli Nevalaisen Olli vastaan ajatuksenaan piestä minut. Minulla oli mukana iso kärrynmutteri narun päässä. Sanoin Ollille, että elä perkele tule, elä tule, ja minua pelotti itteänikin. Se tuli kuitenkin, ja minä mottasin kärrynmutterilla poskeen. Sen jälkeen Ollilla oli aina munkkeja mukana ja se tarjosi niitä. | |
Myö oltiin niin huonossa asemassa, että meidän oli pakko puolustautua. Rikkaammalla oli aina puolustajia, kavereita. Köyhä on yksin.
Joensuussa menin kouluun 31.8.1921 suoraan kolmannelle luokalle kun osasin lukea mutten laskea. Varistaipaleella olin ollut koulussa jonkin verran mutta en käynyt sitä. Kolmas luokka oli kuitenkin isottelua, jäin sille heti kärkeen. En osannut esimerkiksi vähennyslaskua ollenkaan. Suomeen tuli oppivelvollisuus silloin vuonna 1921, ja niin mullakin oli kansakoulussa tovereina oikein partasuita miehiä. Lyseolaisten ja kansakoululaisten välillä oli ammottava kuilu: myö oltiin hiiriä, ne oli rottia ja myö rökitettiin niitä niin perkeleesti. Ne kun kulki Niinivaaralle sillan kautta, ja kansakoulu oli sillan kupeessa missä nyt on pankki ja matkustajakoti.
Minä muistan Keräsen Aarnen, jonka kanssa oltiin sitten Karjalaisen sanomalehtipoikina. Aarne oli pahatapainen poika, oikein mukava ihminen muuten. Se oli Piki-Niilon, johtajaopettaja Lampisen luokalla ja jäänyt kerran jostain syystä arestiin. Aarne kusi uuniin, ja sitten Piki-Niilo antoi sille lisää arestia. Sillä oli sellainen paha tapa, että se takaapäin otti oppilasta kiinni ja puristi oikein kovaa että koski. Ake olikin pannut nuppineuloja takin olkapäähän, kun Lampinen tarttui siihen. Aah. Kaksi kuukautta Piki-Niilo seisotti sitä poikaa luutakopissa, joka oli kylmä talvella. Siihen aikaan opettajan valta oli melkoinen.
En ollut kovinkaan nokkela poika koulussa. Käytös oli kymmenen mutta keskiarvo oli seitsemän. Huolellisuuskin oli vain tyydyttävä seitsemän, kahdeksikko oli kai suurin numero. Tykkäsin eniten käsitöistä ja voimistelusta. Luokat oli hirmusen isoja, taisi olla 50 lasta samassa luokassa. Ei siinä Suomen historiasta paljon jäänyt mieleen. Suomen itsenäistymistä en muutenkaan muista, ja punakapinastakin on vain nuo hajanaiset lapsen muistikuvat.
Laulussa oli nelonen, koska me ei laulutunneilla avattu suutamme ollenkaan. Minäkin olin niin kaino pienenä, että jos yleisellä paikalla kävelin niin häpesin. Koulussa ei puhuttu politiikkaa, mutta opetettiin aika isänmaallisia lauluja. Ainoo joka lauloi oli Surakan Eelis, huonekalukauppiaan poika, mutta se saikin yrittämisestä vitosen. Kaikille muille tuli nelonen.
Meillä oli opettajana Suihko, jolla oli hirmuisen kaunis rouva. Aina keväisin Suihko vei kuudennen luokan tekemään töitä Terijoelta siirrettyyn kaksikerroksiseen taloonsa. Myö sitten jouvuttiin siirtämään tuplaikkunoita navetan vintille. Minä olin viimeisenä niitä kantamassa, ullakolle vei kapeat portaat. Opettaja Suihko oli siellä ja tarttui suoraan munista kiinni. Minä tempasin sitä ja hyppäsin suoraan luukusta alas, hyvä ettei jalka katkennut. Kumma juttu, vaikka sillä oli niin kaunis vaimo.
Myöhemmin, kun leikin tunnin aikana jollain esineellä, Suihko sanoi, että Esa, anna tänne. Enkä anna, minä sanoin. Se nosti minut kurkusta seinälle, ja minä potkin sitä, olin silloin 14-vuotias. Kun sitten pyrin kolme viikkoa ennen lukukauden loppua sisävesilaivaan kesätöihin yövahdiksi, opettajat pitivät johtokunnan kokouksen ja antoivat minun mennä. Eikä Suihkokaan vastustanut. |
Ensimmäinen kunnon työpaikkani olikin yövahtina Liperi-laivalla, joka ajoi Joensuun ja Liperin väliä, oli aina yötä Pöytälahdessa, ja sieltä taas lähdettiin Liperin kirkon kautta Joensuuhun. Mulla oli hoppu siihen hommaan, koska sisävesilaivat alkoivat silloin kulkea 1920-luvun puolessavälissä, enkä muuten olisi saanut sitä paikkaa. Köyhän pojan oli pakko päästä työhön.
Siihen aikaan kaikki ihmiset kulki laivalla. Yläkannella oli ensimmäinen luokka, siellä oli hienompaa väkeä eikä mulla ollut sinne mitään asiaa. Alempana oli hytit, tavalliset matkustajat oli paikkakuntalaisia ja oikein kivaa väkeä.
Liperi-laiva kulkee nykyään Puijona, se on ainakin tämän paatin kuudes nimi. Minä valvoin siellä yöt, pidin höyryn päällä. Kapteeni ja miehistö nukkuivat silloin, minä taas vetelin hirsiä iltapäivällä. Ei se ollut raskasta, mutta ei olisi millään malttanut nukkua päivällä. Koulupojasta oli tosi kivaa olla vesillä ja panna yökaudet puita pesään.
Yhtenä yönä en malttanut olla kokeilematta saanko koneen käyntiin. Sainhan minä, ja siitä se rulahti. Kapteeni vain heräsi ja hyppäsi alas keskellä yötä.
- Saatanan poika, mie hirtän siut, se huuti.
Laivahomma oli paljon mukavampaa kun isän kanssa kiertäminen kenkiä korjaamassa. Sain laivasta paikan, yösijan ja ruuan, välipäivät asuin kotona. Olin Liperillä koko syksyn, ja talvi 1926 oli siitä erikoinen, että mentiin laivalla joulukirkkoon. Tammikuun kuudentena pantiin vasta paatti telakalle.
Toinen sisävesilaiva, jossa tein hommia myöhemmin, oli Oberon III. Saimaan Uittoyhdistys oli vuokrannut sen Ahlströmiltä, ja laivalla hinattiin tukkitookia Pyhäselän yli. Tunnin matka kesti lastissa kolmetoista tuntia. Siinä pahuksen Oberonissa oli kaksi kolmen metrin pituista lämmityspesää ja polttoaineena vain läpimärkiä haavantökköjä, sellasia paksuja tötkyjä. Enhän sitten saanutkaan pahaisena pojannassikkana höyryä pysymään, vaikka kuinka olisin puurtanut.
Oli pakko mönstrata ittensä ulos laivasta merimiesten sanojen mukaan. Kapteeni oli Tukiainen. Kun viitisen vuotta sitten olin Valkeakoskella esiintymässä, tapasin hänet uudelleen. Tuli mies ja kysyi, ootko sie se sama Pakarinen, joka oli Ooppera kolmosessa apulämmittäjänä?
Olin myös Joensuussa juoksupoikana Karjalaisen kirjapainossa. Työsuhde on säilynyt pitkään: kun sanomalehti Karjalainen täytti 100 vuotta, pyydettiin minua, entistä tsupparia niihin pirskeisiin laulamaan. Meninkin mielihyvin. Meidän juoksupoikien piti aamuisin kuljettaa tuoreita päivän lehtiä rautatieasemalle. Matkan varrella oli yhdellä Sarasteen herrasväellä mahtava mutta hyväluontoinen bernhardilaiskoira, jolla me vekkulit omistajien tietämättä vedätettiin raskaita lehtikärryjämme mukulakivikatuja pitkin.
Niistä hommista minut käskettiin takaisin kouluun, koska piti käydä kaksi luokkaa jatkokoulua. Tulinkin ensimmäiselle tunnille tasku täynnä kirjapainosta noukittuja irtokirjasimia. Jaoin niitä kaikille luokan pojille. Kun Tintiksi sanottu naisopettaja Kosunen kääntyi kirjoittamaan taululle, saatananmoinen rapina kävi kun pojat viskoi kirjasimia. Sehän meni ihan hulinaksi: opettaja pyysi poliisit paikalle, mutta mehän häivyttiin ennen kuin ne tuli. Mua ei sen jälkeen pyydettykään kouluun, eikä taidettu kysyä muitakaan. |
|
Koulupoikana piti aikuisten elämää kokeilla, niin kuin kaikkien pojankoltiaisten. Ensimmäinen kännini 13-vuotiaana oli karmea kokemus, isäukkoja setänihän juottivat minut huvikseen humalaan omatekoisella pontikallaan. Ensimmäiset tupakkani olin vedellyt jo paria vuotta aikaisemmin koulukavereiden kanssa. Meitä oli kymmenisen poikaa, oltiin ostettu ensimmäisen maailmansodan aikaisia tupakoita. Niitä oli kolmee sorttia: Oma, Hyvä ja Maku, ne maksoi muistaakseni 25 penniä aski. Ne olivat kuin Saimaa, hoikkia ei ollut. Askikaupalla me niitä tupsuteltiin ja tultiin sairaiksi.
Silloin en vielä tietenkään ruvennut polttamaan säännöllisesti, mutta aloin kuitenkin aikaisemmin kuin isä antoi luvan.
Ekaa kertaa nain kun olin noin 14-vuotias, silloinkin vanhempien miesten yllytyksestä. Joensuussa oli markkinat, ja meille tuli aina miehiä silloin kylään. Äijät sanoi sitten keskenään, että lähetään hakemaan naisia. Joensuussa oli silloin ainakin 50 yleistä naista. Ne kysyi tekeekö pojan mieli, kun korva tarkkana kuuntelin. Kun sanoin joo, minut otettiin niukkaan. Ne haki sitten semmoisen huoran, just kuppalasta, sairaalasta päässeen, jota sanottiin Majakaksi kun se oli niin pitkä. Ne otti naisen mukaan, mentiin luterilaisen kirkon taakse halkopinojen väliin. Sitten ne naivat sitä ensiksi, tuli pojan vuoro, ja ne maksoi pojasta.
Ammatteja on meikäläisellä ollut ennen viihdyttäjän uraa usein enemmän kuin sapuskata. Aina vähän väliä kiersin isän ja toisen suutarin Piirosen Jussin kanssa pitkin Karjalan maita kenkiä tekemässä. Isän veli Antti-Jussi oli myös suutari, tosi mainio mies ja kelloseppä, niin kuin ukkokin. Lisäksi mahdottoman hauska suustaan ja hyvä vitsien ja juttujen kertoja, vakaumukseltaan kova kommunisti. Mutta isän kanssa oli pakko kiertää siilon kun ei ollu muuta hommoo. Usein ukko tarjos palkaksi vain uunissa paistettua kamalan makuista silliä. Suutuin siitä kerran niin, että kävelin Viinijärveltä kotiin Joensuuhun.
Äitiä autoin myös jatkuvasti kotona, vahdin siskoa ja velipoikaa ja tein äidin ompelukoneella Angerilla esiliinoja torille myytäväksi. Äidille tuli siihen hommaan myös kaksi ompelijaa, jotka teki pitovaatteita, essuja, naisten kolttuja. Ne teki myös taloustöitä jos tarvittiin. Minä ehdin tehdä kaikenlaista hommoo. Rinkeli-Kotilaisen tontilla olin yhtenä kesänä tiilenlyöjänä. Se oli pojalle aika raskasta ja tylsää souvia iskeä kolmea tiiltä vormuun ja kuivumaan, vormuun ja taas kuivumaan. Maalari Kokolla olin töissä Enon kirkolla ja Joensuussa tein tapettihommia. Sitten tuli Viinijärven kirkon maalaus, mutta kävi niin, että urakka kirkosta jaettiin, ja mulle jätettiin vain tapuliosa.
Se oli puukirkko. Lankku oli laitettu kahden narun varaan, oksan paikat piti pyyhkäistä santapaperilla ja panna lakka niihin. Minua pelotti mennä epävarmalle ja huojuvalle telineelle. Käänsin ensin silmät, sitten päätä ja koitin olla siellä ylhäällä. Tunnin päästä sanoin mestarille, etten pysty tekemään sitä. Ja lähdin.
Vuonna 1929 pääsin Joensuun Singerille apulaismekaanikoksi. Siellä koottiin laatikoissa osina tulevat uudet koneet myyntikuntoon. Yläosa oli valmiina laatikossa mutta se täytyi kuitenkin passata, että tuli tikkisukkulat ja neulat paikalleen. Työaika oli kahdeksasta viiteen, ja yksi Purmonen oli johtajana siihen aikaan.
Siitä työstä minä tykkäsin, se oli kaikkein hienoin homma mitä mulla koskaan oli ollutkaan. Siitä maksoivat hyvän palkan, mutta kun pula-aika tuli, niin panivat minut nuorimpana pois. Singerillä ollessa ostin yhdeltä pirtutrokarilta, Parviainen nimeltään, vähittäismaksulla ensimmäisen haitarini. Se oli italialainen Coperativa, kuulanäppäimillä. Siitä se alkoi: halusin tulla hyväksi kurtunsoittajaksi.
|
|

Kuvateksti:
Nuori ja vakava Esa Pakarinen 16-vuotiaana
joensuussa: Yllä on ensimmäinen puku, kumikauluksinen
paita ja päässä 1920-luvun filsa, eli huopahattu.
Elämä on edessäpäin. |
|
©Meiltähän tämä käy!! Kirja: Kansantaiteilijan elämästä, Musiikista elokuvista ja elämästä
Taitto: ja web julkaisu: Jari Saarinen |
 |
|