ESA PAKARINEN 1911-1989 |
|
|
|
|
SOTAVÄESTÄ PULA-AIKAAN |
RAATAMISTA JA RAKKAUTTA |
ELI KUINKA ESA JOI VARPUSIA KIELTOLAIN AIKANA
VIIPURISSA, MAKASI ARMEIJASSA KUUKAUDEN
TERVEENÄ SAIRAALASSA JA AIKOI JOENSUUSSA
LOPETTAA NELJÄN PÄIVÄN NÄLÄN HIRTTOKÖYDELLÄ.
Isäukon kanssa kun kierrettiin suutareina niin hänellä oli yleensä haitari mukana. Tietenkin sitä pyydettiin aina soittamaan, mutta ryypynvälien myötä tuli taukoja, jolloin minä pääsin näperöimään ukon kaksirivistä.
Kun sitten elokuussa 1930 olin ostanut oman viisiriviseni pirtutrokari Parviaiselta, soittelin jo Joensuun Työväenyhdistyksen pikkujoulussa uudessa yhtyeessä nimeltään Keskiyö. Ensimmäisessä kokoonpanossa tuleva pitkäaikainen demarikansanedustaja Varma Kosto Turunen hakkasi rumpuja, Heikki Piiparinen vingutti viulua ja minä lurittelin haitaria. Seuraavan vuoden puolella tuli vielä Kososen Eino mukaan viulunsa kanssa.
Me soitettiin vallan työväentalolla. Se oli itsestään selvää. Olin muutaman vuoden toiminut jo aktiivisesti Sosialidemokraattisessa Nuorisoliitossa ja seurustellut nätin tumman tytön Juntusen Ainon kanssa. Hänestä tulikin muutaman vuoden päästä ensimmäinen vaimoni.
Asiani olivat näin hyvässä mallissa, mutta pula-aika oli pahimmillaan, eikä työtä ollut. Kun olin saanut lemput Singeriltä, ei minulle jäänyt muuta keinoa kuin anoa vapaaehtoisena armeijaan. Pääsinkin elokuussa 1931 väkeen 20-vuotiaana. Ikäraja muuttui, ja vuonna 1910 syntyneiden lisäksi pääsi tällainen vuotta nuorempi kaveri sisään.
Minut komennettiin Karjalan kannakselle toisen Polkupyöräpataljoonan konekiväärikomppaniaan Valkjärvelle. Koska elettiin kieltolain aikaa oltiin yhden Kuosmasen Petterin ja Kukkosen Topin kanssa nelisen päivää porukoissa Viipurissa ennen kuin mentiin armeijaan sisään. Me ryyppäiltiin ja käytiin tanssimassa Voimalla, Viipurin Voimailijoiden talolla sekä Viipurin Urheilijoiden puutalossa, jossa puusee haisi eikä ollut viemärijohtoo. Viinaa sai Viipurin Kolikkoinmäeltä. Parin desilitran pieniä lasipulloja sanottiin varpusiksi, sisällä oli virolaista pirtua.
Kolikkoinmäki oli sellaista omakotialuetta, siellä yksityiset myivät. En muista mitä varpunen ois maksanut. Siihen pantiin plantinkina limsaa taikka vettä, pullo oli taskussa ja siitä otettiin. Helsingissähän sai siihen aikaan kapakoistakin suoraan kovaa teetä. Ja samahan oli myöskin Viipurissa, mutta me ei oltu sellaisia rahamiehiä, että meillä olis ollut ravintolaan varaa. Jossain vaan matkustajakodissa sisällä vähän ryypättiin. Sitten mentiin tanssimaan mutta ei me niin paljoo päissämme oltu. Eikä ollut varaakaan sitä viinaa niin hirveästi ostaa. | |
Kaveri meni kerrankin varpusta Kolikkoinmäeltä hakemaan, tuli takaisin kiireellä ja niin helevetin kalpeena. Myyjäukko olikin ollut humalassa, mitähän siinä lienee tullut, ja meinas usuttaa koiran Petterin kimppuun. Kansanäänestykseen kieltolaista en voinut ottaa osaa, olin silloin armeijassa. En pitänyt kieltolakia ollenkaan järkevänä. Trokarithan silloin elää. Mistä valtio niin paljon rahaa saa kuin viinasta. Kaikkein kannattavin virma koko Suomessa.
Kun kieltolaki tuli sitten kumotuksi 1932, minäkin siviiliin päästessäni ostin pullon Fennia-viinaa, kun sattui olemaan rahaa. Karhuviina oli ensimmäinen, 12 markkaa pullo. Puinen kierrekorkki oli siinä pullossa ja karhun kuva, se oli tikkuviinaa, puusta tehtyä. Oli ihan mukava, ettei tarvinnut mustasta pörssistä ostoo.
Armeijassa olin sitten konekiväärikomppaniassa kk-ampujana. Tosin mulla nyt on sotilaspassi, jossa lukee hanuristi, koska olin sodan aikana sitten viihdytysjoukoissa. Asevelvollisuusaikana meikäläinen kunnostautui enemmänkin kekseliäänä pinnarina kuin tunnollisena sotilaana. Armeijassa minua pidettiin kommunistina, koska olin demari. Kun olin ollut Joensuussa innokas työläisurheilija, huomasin, että väessä porvarialokkaat sai harjoitusvapaata kaikkiin kilpailuihin. Minut vietiin ihan kylmiltään, en mitään harjoitusta tarvinnut kun olin kommunisti. Kyllähän ne silloin IKLn aikaan tiesivät, että minä olin Joensuussa ollut kaikissa Työväenyhdistyksen riennoissa, vappukulkueissa sun muissa.
Mäntsälän kapinan aikaan kaikki lomat oli kielletty siltä varalta, meille ei sanottu mitään. Mutta jälkeenpäin lehdistä saatiin tietää. Armeijassa oli kovin oikeistolainen henki, se oli äärioikeiston pahinta aikaa.
En minä nyt varsin vastaankaan ole armeijan touhua, mutta kun meikäläistä siellä katottiin kieroon ja sorsittiin. Olihan mulla hanuri, olin tosin hyvin huono soittaja silloin. Vänrikki Helle pyysi kerran asunnolleen soittamaan. Seinän takana asui pataljoonan soittokunnan kapellimestari. Minä soitin helevetin huonosti, mutta kapellimestari tuli juttelemaan, ja kahvia ja pullaa tarjosivat. Sitten keväällä, kun oltiin vanahempaa ikäluokkaa, siirryttiin asumaan vastapäätä komppanian toimistoa, ja siinä sivussa asui komppanian vääpeli myös, paksu pallukka Kilju-Pekka. Yhtenä sunnuntaiaamuna, kun en jostain syystä saanut lomaa, otti aivoon ja rupesin vetämään haitarilla oikein kovaa: Raatikkoon, raatikkoon. Sieltä kuului koputus ja käsky: Pakarinen, vaihtakaapa kappaletta.
Lopetin ja vedin vielä kovempaa saman kipaleen. Ovi lentää auki ja vääpeli syöksyy sieltä:
- Uskooko Pakarinen, ettei Pakarinen enää soita tässä kämpässä! |
Sen jälkeen en tosiaan enää uskaltanut tehdä sitä vaan jouduin soittamaan kuivaushuoneessa, jossa oli sotilaiden hikisiä sukkia ja jalkarättejä ripusteltuna ympäri. Huoneilma oli niin kuivaa, että panin haitarin aina välillä märkien sukkien sekaan.
Simputustakin oli. Ei ollut mitenkään kummallista, että hammasharjan kanssa joutui paskahuusin reikiä putsaamaan ja semmoista juoksutusta oli. Kun oltiin jo ns. vanhoja, toinen puoli ikäluokkaa oli hämäläisiä, toinen karjalaisia ja savolaisia. Minä kuuluin jälkimmäisiin. Mitähän lienee ne hämäläiset purnanneet, kun kolmen aikaan aamuyöllä luutnantti Kvist komensi kaikki nuoremman ikäluokan miehet pakkaseen pellolle kaikki petivaatteet mukanaan ja koko kämpässä oli tehtävä täyssiivous. Kun se oli tehty, tuli kymmenen kilometrin marssi päälle. Ja se vei ne nelijonossa tietä, mistä oli juuri hevonen ja reki kulkenut. Kaksi siinä mahtui rinnan kulkemaan. Sitten luutnantti vaihtoi aina rivit. Ja aamulla sitten kuudelta ylös. Sinä yönä ne pojat ei paljoa nukkuneet. Eihän tällaista nykyisin enää tapahdu, ja kaikki on muutenkin helpompaa.
Pääsin jouluna lomille ja menin Joensuuhun. Kevätpuolella anoin lomaa sillä perusteella, että äiti on sairas vaikka eihän se tietenkään ollut. Suuri jääkärikapteeni, joka oli ollut Saksassa, käski minua vain tuomaan todistuksen. Menin upseerikerholle ja koputin oveen, jossa se asui. Ei kuulunut mitään, mutta koputin uudelleen ja huomasin oven olevan auki. Minä onneton perkele menin aukaisemaan sen oven, ja siellä oli neljä naista alasti ja neljä miestä. Siellä oli naitu ja ryypätty, ja pulloja oli joka paikka täynnä. Minä painoin oven hiljaa kiinni, sillä jos pomo olisi nähny niin olisin istunut putkassa pitkän aikaa. Ne ei onneks heränny, koska kaikki oli niin krapulassa. Rättipokkaa mitä siinä oli pelattu saakeli. Kyllä se oli rempseen näköistä, mutta ei mulla ollu aikaa ruveta kattomaan.
Kevättalvella vapun alla jouduin korvieni takia sairaalaan, toinen oli vuotanut yön aikana tyynylle märkää. Lapsenahan minulla oli jo oikea korva tulehduksessa puhjennut enkä sen koommin ole kuullut sillä mitään. Valkjärvellä oli silloin ankara tulirokkoepidemia, ja koko pataljoona oli karanteenissa. Piru tuli mieleen sairaalassa maatessani. Kun lääkintämajuri tuli, minä olin nipistellyt kynsilläni mahaani punaisia läiskiä. Se ajoi kaikki pois sängyn vierestä, paineli lasilusikalla, sanoi, ettei tää oikein vaikuta siltä, mutta määräsi sairaalan toiseen päähän rokko-osastolle. Minut pestiin ja pantiin samaan huoneeseen muiden
tulirokkopotilaiden kanssa, mutta en koskaan saanut sitä tautia vaikka se oli minulta sairastamatta. Epidemia oli niin ankara, että kolme asevelvollista kuolikin siihen. Kyllä se oli perkeleen touhotusta kun jouduin makaamaan kuukauden terveenä sairaalassa ja pääsin juuri vapuksi pois. Korvat olivat parantuneet, mutta minä hoipuin, kun piti jaloillaan taas kävellä. Meillä oli ollut talvimanööverit Muolaan takana Kanalan kylässä. Viitisen päivää piti vetää saatanan raskasta Maxim-konekivääriä ahkiossa. Sanoinkin Kuosmasen Petterille, ettei lähetä kesämanööveriin ollenkaan. |
|
Pyysin sitä tulemaan mun petin viereen kun mentiin nukkumaan, ottamaan viltin ja hieraisemaan jaloista niin, että kuumana surahtaa. Se teki niin, ja molemmista nilkoista lähti viispennisen kokoinen nahkakaistale. Aamulla mentiin sairasvastaanotolle, kolmen päivän päästä olis pitänyt lähtee. Vääpeli sanoi, että pinnaatte perkele, kyllä hän tietää mitä jaloille on tehty. Minä sanoin, että saappaan kantapää on hangannut, ne ovat sopimattomat. Saatiin viisi päivää vup:tä.
Vääpeli sanoi kuitenkin pitävänsä huolta, ettemme laiskottele. Kasarmin hirsirakennuksesta jouduin sitten kaikista hirrenraoista rätin kanssa pölyt pyyhkimään. No helepompoo hommoo se joka tapauksessa oli kuin manööverilla olo.
Manööveri oli sitten Terijoella, meidän PP kakkosella oli yhteisharjoitukset PP kolmosen kanssa. Kesämarssillakin minä vähän pinnailin, laskin pyöränkumista ilman pois ja sanoin: »Herra vänrikki, kumi puhkes.» Helle muutaman kerran hymähti, että käyhän paikkaamaan ja ajele perästä. Minä sitten pumppasin ilimaa kumiin ja poljin perästä niin, että kerkisin just jälkiruokailuun. Siinä sai syödä enemmän. Se oli huonoo aikaa, ja meidän sapuskoilla kävi kaiken lisäksi varas. Keittiökersantti, se saatana, möi upseereille armeijan muonavarastosta tavaraa. Mekin saatiin maitoo vain 3-4 senttiä mukin pohjalle. Kun tuli Intin tarkastus, niin muki oli taas täynnä maitoo. Ei siihen aikaan mitään valiteltu, mutta keittiökersantti joutui kyllä sitten pois.
Päivärahat oli niin pienet, että kun mentiin saatiin kaks markkaa, mutta kuukauden päästä se putos markkaan. Oli pula-aika, eikä sillä rahalla saanut tupakka-askiakaan. Kun lähdin armeijasta, olin tavallinen sotamies. Vasta talvisodassa minut ylennettiin korpraaliksi.
Kun palasin sotaväestä siviiliin, Joensuuhun koitti elämäni synkin aika. Työtä ei ollut missään, äärioikeisto jylläsi, soittokeikatkin alkoivat vasta myöhemmin. Neljä päivää olin silloin syömättäkin, join vain vettä, kun ruokaa ei ollut. Olin jo varautunut ajatukseen, että tapan itteni. Narukin oli sitä varten. Sitten päätin: »Ei perkele sittenkään.» Elämän täytyi jatkua. |
|

Kuvateksti:
Pakarisen perheen keskushahmo äiti Angeliina ympärillään pojat Feliks Esaias (vas.)
ja Ilmari (oik.), sylissään tytär Ebba ja takana kotiapulainen vuonna 7979. |
|
©Meiltähän tämä käy!! Kirja: Kansantaiteilijan elämästä, Musiikista elokuvista ja elämästä
Taitto: ja web julkaisu: Jari Saarinen |
 |
|