ESA PAKARINEN 1911-1989 |
|
|
|
|
RAATAMISTA JA RAKKAUTTA |
TYÖVÄEN KESKIYÖ JA OIKEISTON VALENCIA |
ELI KUINKA ESA REHKI REPSIKKANA JA TOLPPA-APINANA,
SOITTI ILLAT TYÖVÄENTALOLLA TANSSEJA, OLI NAIMISISSA
AINON KANSSA, MUTTA ONNEN SÄRKI LINJURILLA TULLUT KOLMAS MIES.
Olin laiha työläisnuorukainen, varsinainen kuikelo, mutta Pakaristen tyyliin sitkeä ja itsepäinen. Tein nurisematta elääkseni kaikki raskaat ruumiilliset hommat mitä sain, ojatyömaista kivien räjäyttelyyn ja kuorma-auton repsikan töihin asti. Joensuun Työväenyhdistyksestä oli tullut toinen kotini. Asuin käytännöllisesti katsoen viikot työväentalolla: olin nuoriso-osastossa, urheiluseurassa, sekakuorossa, soittokunnassa ja yhä suositummassa Keskiyö-tanssiorkesterissa. Joskus meni yötkin, kun piti valvoa, etteivät IKL:n kaverit päässeet polttamaan taloa.
1930-luvun joensuu oli 5 000 asukkaan pikkukaupunki, jossa kaikki tiesivät ja tunsivat toisensa. Työväenyhdistys oli pieni mutta sitä aktiivisempi, jäsenmäärä vaihteli 20-100 henkeen. Yhdistys oli perustettukin jo vuonna 1888 silloisessa neiti Lindholmin ravintolassa. Raatamisen ja soittamisen ohessa sain myös kokea rakkauden kaikki ilot ja tuskat, ensimmäinen avioliittoni alkoi ja loppui 1930-luvun Joensuussa.
Ennen armeijaan menoani olin jo riijannut pari vuotta Aino Juntusen kanssa, johon olin tutustunut demarien nuoriso-osastossa. Hän oli ainoa lapsi ja tehnyt jo yksinäisen lapsen, joka kuoli. Kun läksin elokuussa 1930 sotaväkeen, ei Aino kirjoittanut, vasta jouluksi tuli kortti. Äiti kirjoitti Valkjärvelle, että jätä nyt se Aino, se ei ole oikeilla jäljillä. Vasta seuraavan vuoden heinäkuussa Esan päivänä tuli kirje Ainolta, että tervetuloa siviiliin. Minä uskoin äidin varoituksia, Aino oli ollut ilmeisesti jonkun toisen kanssa. Kun rupesin soittamaan Joensuun työväentalolla lauantaisin ja sunnuntaisin, Aino oli aina odottamassa ovella. Yritin päästä karkuun milloin mitäkin kautta, kun iltamat loppuivat. Pari kertaa yritin ikkunastakin, mutta se oli ikkunan alla.
Kun tulin väestä, alkuun ei ollut muuta hommaa kuin huonosti maksetut soittokeikat. Velipoika ja sisko olivat äidin hoteissa, eikä sielläkään mennyt hyvin, vanhemmat olivat jo eronneet. Kun köyhällä pojalla ei ollut oikein syötävääkään, Aino vei työväentalon soittojen jälkeen kämppäänsä ikkunan kautta, kun sen isäpuoli ei tykännyt, että käyn siellä. En uskonut enää äidin sanoja, kun Aino antoi ruokaa, ja sitten naitiin niin kuin asiaan kuului.
Me kölkkästiin Ainon kanssa sitten yhessä. Kesällä 1933 oli Niittylahdessa Sos. dem. Nuorisoosastolla käytössä maalaistalon ulkorakennus kuukauden ajan. Me oltiin siellä osaston retkellä ja yksikin yö nukuttiin navetan vintillä. Varma Kosto Turunen oli toisessa päässä vinttiä ystävättärensä kanssa, minä toisessa Ainon kera. Lempi leiskui ja kumi kului. Aamulla laskin orren päältä: kymmenen niitä oli. Kun sitten samana päivänä oli yleisurheilun kolmiottelu minä voitin sen. Oli hyvä, että kestin radalla, mutta voitin.
Jouluksi 1934 mentiin sitten naimisiin, joulun alla ostettiin kihlat. Yhteiseen kotiimme hankittiin muuttoliikkeestä päästä vedettävä leveä sänky, pakkilaatikko oli pöytänä, siinä oli hyllypaperia päällä, että se näyttäisi nätiltä. Anoppi antoi sitten kahvikuppiparin, haarukat, veitset, rässirauvan, paistinpannun ja kahvipannun. Anoppi hyväksyi minut, mutta appiukko ei olis hyväksynyt millään. Kaiken maailman sahuri sekin oli, muurari oli olevinaan, se kans oli suurimman osan ajasta muualla kuin kotonaan.
Siinä sitten elettiin vastanaineina soiton varassa. Sain kahdeksankymppiä viikossa, kaksisataa oli jo vuokra yksiöstä Lappalaisen talossa Yläsatamakatu 31 :ssä. Paljoa ei jäänyt ruokaan. Aino ei ollut työssä, mutta sitten hän pääsi Joensuun Työväenteatteriin iltanäyttelijäksi. Hän oli hyvä sopraano, laulanut Työväenyhdistyksessä mm. Meripojat -nimisessä kuuden naisen kisälliporukassa.
Yksi Laaksosen Unto rakensi itselleen kerran sellonkin, ja sen vaimo oli niinikään huonossa jamassa. Pula-aika oli paha, Joensuussa oli kaduilla soppajonojakin. Me nuoret parit käytiin sitten toistemme luona, ja ne tarjosi, joilla oli jotain syömistä. Elämä oli vaikeaa, mutta onnellista. Meillä oli todella hauskaa yhdessä Ainon kanssa, ja nauroimme paljon samoille asioille.

Kuvateksti:
Legendaarinen tanssiorkesteri oli koko 1930-luvun joensuussa työväenyhdistyksen Keskiyö, joka eksoottisissa hatuissa ja kulisseissa soitti aikakauden haitarijazzia. Vas. Eino Kosonen, Esa Pakarinen, Heikki Piiparinen ja tuleva kansanedustaja Varma Kosto Turunen. |
|
Meikäläinen teki sitten purnaamatta kaikkea työtä. Ilomantsissa olin kerran erikoisella keikalla, saatiin urakalla maalaushomma Osuusliike Oman Avun yläkerran kunnostamiseksi. Liikkeen myymälänhoitaja Rikkonen tuli mielenhäiriöön, ampui yhden miehen ja poliisit meni sitä pidättämään. Rikkosella oli kuitenkin kolme pyssyä, joilla se ammuskeli käytävään. Yhtään poliisia se ei kuitenkaan ampunut. Sitten suojeluskuntalaiset rupesivat piirittämään taloa ja ampuivat molemmista päistä läpi seinien. Paneelikatto oli ihan seulana, siitä oli lähtenyt pitkiä säippiä, ja pönttöuunin kylki oli kuhmuilla. Suojeluskuntalaiset ampuivat Rikkosen sitten ikkunanpieleen. Siinä oli hirveesti vertakin. Me kunnostettiin huoneisto kokonaan, paklattiin katot ja uunit.
Seuraavana talvena 1935 Ainon äiti kuoli uudenvuodenaattona lentävään keuhkotautiin. Aino oli sinä iltana teatterissa, ja minä olin paikalla. Ompelukone oli nimittäin anopin asunnossa, ja minä vanhoilla esiliinataidoillani ompelin piikkopukuja Joensuun Työväenteatterin esittämään Brechtin Kaukasialaiseen liitupiiriin.
Sairas anoppi makasi vuoteessa, ja minä poljin ompelukonetta. Hänellä oli tuskia ennen kuolemaansa. Lääkäri oli käskenyt minua antamaan kymmenen tippaa morfiinia, jos tuskat ei lopu niin kaksikymmentä. Sitten anoppi kerran henkäs, laski kaikki alleen ja kuoli. Totta kai se haisi, vaikka siivottiin, kun ruumis oli siinä viikon hautajaisiin asti. Ruumishuoneeseen kun ei ollut varaa.
Puvuilla oli kiire ennen loppiaisen jälkeistä ensi-iltaa. Minun oli pakko viikon ajan neuloa niitä kahdestaan anopin ruumiin kanssa, kun Aino oli aina teatterilla harjoituksissa. Ei meitä kyllä silloin naurattanut. Olin ollut Ainon kanssa naimisissa vähän päälle kaksi vuotta, kun olimme Imatralla, siellä oli Työväen soitto- ja laulujuhlat. Olin soittokunnassa ja kuorossa, sitten vielä soitettiin Imatran työväentalon pihalle rakennetulla pyöreällä lavalla. Kahtena iltana meidän viisimiehisellä tanssiorkesterilla Keskiyöllä oli soittokeikka. Joku vain kerran sanoi, että kuulepas Esa, nyt taitaa Aino olla vähän asialla.
Toisena iltana sanoin sitten pojille, että soittakaapas nyt viimeinen valssi, minä lähden Valtionhotelliin pinkomaan. Pääsin huoneeseen, Aino ei siellä ollutkaan ja kysyin yhdeltä hänen tutultaan. Hän sanoi Ainon olevan kävelemässä. Aino juoksi hikisenä sisään ja kysyi missäs sinä olit. Sitten hän yritti selittää, mutta tiesin, että hän oli ollut sen linja-autonkuljettajan kanssa jossakin ajelemassa. Puoli vuotta sitten seurasin tilannetta: elokuisilta laulujuhlilta aina tammi-helmikuun vaihteeseen. Kärsin valtavat mustasukkaisuuden tuskat kun tiesin jutun.
Olin sitten kuorma-auton apumiehenä eräällä Niirasella, ajettiin tukkeja Ilomantsin tien varresta. Meitä oli kaksi apumiestä ja autonomistaja, toinen apuri oli hytin ja kuorman välissä tullen mennen, vuoronperään. Talvella se oli aikamoista, kun hirveen hikisenä lastasi sen kuorman ja seisoi siinä viimassa. Meiltä menikin lumiketjut poikki, se oli lauantai-iltapäivä. Mentiin sitten kahville PK:lle, joka on nyt purettu. Aino oli siellä sen autonkuljettajan kanssa kahvilla. Mitäpäs minä, en puhunut mitään, menin illalla sitten puoli kuuden aikaan kotia ja piti mennä talolle soittamaan. Kämppä oli kylmä, ei ollut ruokaa eikä mitään muutakaan.
Yhdeksän väliajalla Aino soitti talolle ja kysyi, että mitäs tehdään. Ja minä sanoin, että perkele pysy siellä missä ootkin, se on nyt sitten loppu. Seuraavana aamuna menin sanomaan asuntoa irti isännälle Antton Lappalaiselle. Pelkäsin jo, että rupean perumaan. Lappalainen kertoikin, että meinasi hakea minut kesken soiton edellisenä iltana katsomaan kotiin, kun se linjurikuski oli meillä. Sanoin, että onneksi et hakenut, olisi tullut ruumiita.
Minä sanoin Ainolle: käy hakemassa kamppees, kaksi viikkoa oli irtisanominen asunnosta siihen aikaan. Siinä neljän viiden aikaan se tuli kelekalla hakemaan kamppeitaan. Siinä itkettiin ja naitiin, ja minä olin perkele päättänyt, että ei kun ei. Sanoin syyn, tämä riitti, kerroin vielä kuulleeni isännän jutut. Sitten se vei kamppeensa pois. |
Etsivä Hahlanterälle puhuin, se ajoi tällaisia asioita, oli myöhemmin nimismiehenä Iisalmessa. Hän sanoi, että onhan sulia sitten todisteita, sinähän olet ollut vieraissa ja iski silmää. Minä kun en saanut Ainoa syytteeseen. Hän sanoi hoitavansa jutun niin, ettei linnaa tule, kolme kuukautta oli silloin kova linnatuomio siitä ja iski taas silmää. Yhden Kerosen Paken, Varma Kosto Turusen morsiamen veljen, piti tulla todistamaan vaikka ei ollut nähnytkään. Pake kuitenkin jänisti. Minä sain sitten Hirvosen Empun, Oman Avun leipäkuskin, joka sanoi ilman muuta tulevansa todistamaan. Sitten, kun päästiin tuomarin eteen, Emppu sanoi, että juu, osuuskauppajuhlilla, kun lähdin kuselle niin autonperä heilui, Pakarinen oli naimassa siellä. Se latasi ihan siltä istumalta tuomarille niin. Jaha, riittää, riittää, sanoi tuomari, viissataa markkaa sakkoa ja ero tuli. ja todistajanpalkkiot päälle. Se oli helevetin suuri raha siihen aikaan.
Tein koko ajan kaikenlaisia hommia. Parina kesänä olin kaupungin sähkötyölinjalla tolppa-apinana, 500 pylvästä uusittiin, koko Joensuun pylväistö. Kun kärsin Ainon vuoksi pahimpia mustasukkaisuuden tuskia, en osannut olla pylväissä, vilkuilin aina alas maahan. Appiukkoakin olin auttelemassa, se oli muurari ja muurasi kaupungin muuntajakoppeja. Kannoin ruukit ja tiilet sille, olin apulaisena.
Kun olin Omalla Avulla automiehenä, tuotiin lotjilla ja junilla tavaraa, mm. sokeritoppia ja sokerijauhoja 100 kilon säkeissä. Ne piti siirtää kaikki kantamalla, ei ollut kärrejä. Kun oltiin sellaisia riukuja, niin ne hommat otti kintereisiin. Piti vaan ottaa 100 kiloa selkään. Kun olin hyppääjä, niin mulla oli vahvat jalat. Säkkejä kannettiin vanhan Hellmanin pihan puuvarastossa. Harvempi uskoo, mutta olin melkoinen urheilija. Kaapissa on viisitoista piirimestaruusmitalia, lähinnä vauhdittomissa hypyissä, joita siihen aikaan paljon harrastettiin. Kuuluin tietenkin Joensuun Yritykseen, myöhemmin sitten Jyväskylän Veikkoihin ja Varkauden Tarmoon.
Joensuun työväentalon vanhaa lattiaa purettaessa jouduin paareilla kantamaan pölynhienoa täytehiekkaa. Joskus olen ajatellut, että siitä sai alkunsa 50-vuotiaalle Esa Pakariselle puhjennut astma. Kaikenlaista tuli yritettyä. Kun olin suorittanut ammattiajokortin, maksoin sen paiskimalla puoli vuotta verstaassa töissä. Halusin yletä repsikasta osuusliikkeen autonkuljettajaksi. Ei minua siihen hommaan huolittu kun ei pidetty kunnon työmiehenä.
- Se Pakarinen kuulemma soittelee orkesterissa iltaisin, oli juteltu.
Aloin itsekin ottaa yhä enemmän soittojani huomioon. Kun jouduin Joensuussa Oma Apu -ravintolan rakennustyömaalle, tehtiin siihen ravintolaosaa kivestä ja kulmaa puusta. Jouduin pohjatyöhön särkemään sokkelikiviä sementin sekaan. Rakennusmestarina oli Paasivuoren Matti, sen vanhan poika, jolla on katukin Helsingin Siltasaaressa. Menin sanomaan sille valuhommien jälkeen, että saakeli minun täytyy päästä pois lekanvarresta. Muuten soittohommista iltaisin työväentalolla ei tule mitään. Päivän kun hakkas, niin sormet oli ihan köppyrässä. Matti tuumi, että olisit aikaisemmin sanonut, se kun oli työväen ihmisiä ja ymmärsi. Pääsinkin betonimyllylle vinsmanniksi vain vipuja vääntelemään. Aloin yhä enemmän tuntea olevani muusikko. |
|
Kun syksyllä 1930-luvun lopulla tuli vaalea näyttelijä Orvokki Vesaranta Joensuu Työväenteatteriin, niin minä arvelin, että tuossahan on semmonen tyttö, nain sen pois. Olinhan kokenut, eronnut mies. Linjurikuski ei sitten koskaan mennyt naimisiin Ainon kanssa kun sillä oli vaimo ja neljä lasta. Aino meni Shellin huoltoasemalle autonpesijäksi.
Ero oli ilmeisesti vaikea meille kummallekin. Minä istuin Kaupungintalolla ja ryyppäsin siinä surussa pari haitariakin. Ihmettelin vain olinko niin huono sänkyhommissa, että vaimo tarvitsi toisen. Kun olin jo kihloissa näyttelijä Orvokki Vesarannan kanssa, me tavattiin Ainon kanssa Niinivaaran sillalla. Hän sanoi, että kuulehan, mulla on nyt vakituinen työpaikka, eiköhän mennä naimisiin.
Aino kuoli sitten talvisodan aikana lentävään keuhkotautiin niin kuin äitinsäkin. Sisko oli käynyt katsomassa sitä sairaalassa. Ainolla oli ollut minun kuvat petin vieressä. Se oli sanonut, että kun hän paranee, mennään Esan kanssa uudestaan naimisiin. Sisko oli raskaana, ihan viimeisillään. Hän sanoi, että tuli paha olo, rupesi oksettamaan. Minä olin silloin jo Orvokin kanssa naimisissa ja asuin Jyväskylässä. Minä en käynyt häntä katsomassa enkä ollut yhteydessä. Sain vain sitten tiedon, että Aino oli kuollut. |
|

Kuvateksti:
joensuun Työväenyhdistyksen hehkeässä naisyhtyeessä Kisällittäret soitti hanuria Esa Pakarisen heila, tuleva ensimmäinen vaimo Aino Juntunen 1933. |
|
©Meiltähän tämä käy!! Kirja: Kansantaiteilijan elämästä, Musiikista elokuvista ja elämästä
Taitto: ja web julkaisu: Jari Saarinen |
 |
|