ESA PAKARINEN 1911-1989 |
|
|
|
|
| TYÖVÄEN KESKIYÖ JA OIKEISTON VALENCIA |
ELÄMÄÄ JUOKSUHAUDOISSA |
ELI KUINKA ESA 1930-LUVUN JOENSUUSSA SOITTI
HAITARIJAZZIA KESKIYÖ-ORKESTERISSA. VALVOI YÖLLÄ
ETTEI TYÖVÄENTALOA PÄÄSSYT IKL POLTTAMAAN JA HALUSI
EROTA KIRKOSTA, KUN PAPITKIN OLIVAT ÄÄRIOIKEISTON PUOLELLA.
Keskiyö oli bändi, josta tuli kohtaloni koko 1930-luvuksi; ehdin soitella siinä Jyväskylään muuttooni asti vähän ennen talvisotaa vuosikymmenen ensimmäisestä pikkujoulusta lähtien. Tyypillistä silloin eri luokkiin jakaantuneelle Joensuulle oli, että me olimme työväentalon oma tanssiorkesteri, tavallisten kansalaisten suosima yhtye, joka keikkaili Lieksassa, Sortavalassa, Tuupovaarassa, yleensä pitkin Pohjois-Karjalan työväentaloja.
Parempien ihmisten bändi senaikaisessa Joensuussa oli taas Valencia, jossa oli suojeluskunnan soittajia. Se oli sellainen janitsaariporukka, niillä oli kunnon sovituksia. Kapellimestarina oli Rytkösen Aarne, sama mies, joka muuten sodan aikana johti Leijona-orkesteria ja hommasi minut rintamalta viihdytyspoppooseen. Se todisti, että musiikki ylittää ihmisten väliset rajat. Ehdin soittaa nelimiehisessä Keskiyössä ennen armeijaan lähtöäni. Kun olin väessä, tuli tilalleni hanuristiksi Antti Päivinen, joka lähti pois, kun tulin takaisin.
Kun Pakarinen taas tarttui siviilissä pirunkeuhkoonsa, olivat Keskiyön muut kaverit kovina: nuotit on opeteltava. Olin siihen asti soittanut korvakuulolta. Ostin italialaisen harmonikkakoulun. Siinä oli kahvan kuva, näppäimet ja niissä merkintä mikä nuotti on milläkin paikalla viivastossa. Sitä sitten opettelin itsekseni, pänttäsin nuottien nimet ja paikat. Ensimmäinen kappale, jota paperista hakkasin päähäni, oli Töllin tyttö. Siinä oli kaksi kuudestoistaosanuottia ja minä ajattelin, ei helvetti kukaan noin vaikeita soita.
Myöhemmin rupesin käymään kuoron vanhan kapellimestarin Onni Variksen luona pianotunneilla. Työväentalolla oli nimittäin näyttämön puolella vanha pianonränkkä, jolla harjoittelin. Ne vaativat kuitenkin pianon vuokraa viisi markkaa tunnilta. Eihän minulla ollut ollenkaan varaa maksaa niitä vuokria, joten opiskelu jäi vajaaseen kahteen viikkoon. Samalla jäivät haaveet kuoronjohtajan hommasta. Olin nimittäin ajatellut käydä Työväen musiikkiliiton kuoronjohtajakurssin Tampereella. Jos olisi sellaiselle kurssille anonut, niin äänet olisi pitänyt osata soittaa ja olis kai pitänyt olla vähän rahaakin. Keskiyön lisäksi soitin myös Joensuun Työväenyhdistyksen soittokunnassa ensin B-kornettia, mutta sitten kun hampaat putosivat, niin toista tenoritorvea. Huonot hampaat kun piti ottaa pois, eikä ollut heti varaa teettää uusia.
Keskiyö soitti aluksi 1930-luvun hittejä, kuten Yli aaltojen, Asfalttikukkia, Novgorodia jne. Varma Kosto rupesi myös myöhemmin laulamaan megafonin kautta, mutta yleensä meillä ei ollut vokalistia ollenkaan. Aluksi Varma soitti rumpuja, sitten trumpettia. Soiteltiin amerikkalaisia ikivihreitä, sellaista svengaavaa haitarijatsia, ajan tyyliin, jossa on myöhemmin väitetty olleen saksalaisen marssimusiikin vaikutusta.
Parhaimmillaan Keskiyö oli seitsenmiehinen orkesteri. Amerikkalaisia sovituksia meillä oli 200 kappaletta, saksofonisti ja viulisti Paasosen Leevi hankki ne Helsingistä ja jakoi meille. Sovitukset oli tehty 14 miehelle, mutta me soitettiin ne seitsemään pekkaan.
Paasosen Leevi oli hyvä muusikko, josta tuli myöhemmin Helsingin Kaupunginorkesterin alttoviulisti. Sitten oli mukana yks Otto Tolvanen, oikein hyvä sellisti, Lavikaisen Reino soitteli tenorisaksofonia ja viulua, Lappalaisen Veikko trumpettia ja viulua, Laakkosen Esko, nykyinen joensuulainen pesulanomistaja samoin. Kososen Eino oli susafonissa, rummuissa Otto Tikkanen, minä sitten hanurissa.
Me ihailtiin sellaista hienoa porukkaa kun Rytmipojat, ne ei koskaan käyneet Joensuussa, mutta radiosta kuunneltiin. Eugen Malmstenhan siinä soitti trumpettia. Enpä silloin tiennyt, että tehdään joskus Eugenin kanssa yhdessä kolmen kuukauden Amerikan kiertue ja kuukausi Australiassa sekä paiskitaan neljä vuotta Suomessa yhdessä töitä. | |
Levyjä ei siihen aikaan juuri ollut Joensuussa myynnissä, Helsingistä niitä ehkä sai. Minulla oli veivigrammari ja joitakin kupletteja, kuten Hiski Salomaan Savon pojan Amerikan matka. Ja ennen kun amerikkalaisia orkesterisovituksia rupesi saamaan, niin Tallinnasta sai pianonuotteja, niistä saattoi sitten sovittaa.
Vaikka me kaikki tehtiin päivätyötä, oli soittointo palava. Monta kertaa, kun iltamat oli loppu, niin ruvettiin laulamaan, tehtiin improvisoimalla omat sovitukset, joku otti äänen ja toinen soinnutti siihen.
Keskiyö oli ulkonaisestikin aika koree porukka. Varma Kosto Turunen suunnitteli ja piirtikin muistaakseni rumpuihin meidän tunnuskuvan. Siinä oli keskiyö, kuu paistoi, kello oli kaksitoista, kirkon siluetti näkyi, ja kissa köyryselkäisenä kirkon katolla. Kaaressa luki sitten: Orkesteri Keskiyö. Päässä meillä oli punaiset turkkilaiset lakit mustine tupsuineen. Myöhemmin meillä oli oikein teetetyt harmaat esiintymispuvut ja kiiltävänappiset piccolotakit. Siihen aikaan oli tapana vielä, että bändeillä oli pahviset soittokulissit. Meidän kulisseihin oli maalattu soittamiseen liittyviä kuvia, trumpetteja ja hanureita.
Ennen kuin jazz tuli, niin musiikki oli steppiä, askelhumppaa. Eihän sitä nykyisin osata tanssiakaan: sitä mentiin ensin suoraan askel askeleelta niin kuin kävellen, tehtiin mutka, taas suoraan ja taas mutka. Nämähän menee valssia nää nykyiset humppatanssijat, ei se mitään oikeaa humppaa ole. Joskus näkee vielä tansseissa vanhan parin tanssivan oikeaa askelhumppaa. Nykyisellä tyylillä taas mennään samaan tapaan niin valssit kuin polkatkin.
Olihan meillä aina ihailijoita lavan vieressä roikkumassa mutta oli suunsoittajiakin. Tikkasen Otto, rumpali, oli niin laiha, että kun se meni klarinetin taakse piiloon niin korvat näkyi. Sitten murjottiin: »Jaha, Keskiyö on vahvistettu, kun Otto oli syönyt tupla-annoksen kaurapuuroo.»
Meikäläisen kytkennät Joensuun Työväenteatteriin olivat melkoiset, kun ensimmäinen vaimo oli siellä iltanäyttelijänä, toinen taas ammattilaisena. Työväenteatterihan oli tunnettu taidelaitos, jonka johtajina olivat mm. Urho Lahti, Jalmari Parikka, Reino Valkama ja Kalle Viherpuu. Kuulu näyttelijä Aku Korhonenkin löydettiin aikoinaan sinne suoraan Uimosen rohdoskaupasta. Valkaman Reinon sievä tytär Ritva, nykyään suomalaisten kovasti suosima näyttelijä, istui kerran pampulana polvellanikin. En ainoastaan neulonut esiintymisasuja Brechtin Liitupiiriin vaan esiinnyin myös näyttelijänäkin. Keskiyön kavereista tulevalla kansanedustajalla Varma Kosto Turusella oli suuria rooleja, hän olikin todella monipuolinen lahjakkuus.
Esitin tohtori Cüntherin roolia näytelmässä Ihmisiä jäälautalla. Mun entinen akka oli kännissä salissa ja huuteli silloin:
- Luuletko perkele osaavasi näytellä?
Kai sitten luulin. Nummisuutareissa olin seppä Kristo, Viktorian husaarissa liikkuva kulissi ja Hella Vuolijoen jossain näytelmässä niin onnistunut juoppo taivaanrannan maalari, että Arvi Drockila kirjoitti Kansan Voimaan: »herra Pakarisen osasuoritus oli sikäli täysiosuma, että varmuudella näki hänen todella olevan juovuksissa.»
|
Aloin tämän jälkeen vakuuttua ensimmäistä kertaa esiintymistaidoistani, sillä en tietenkään ollut nauttinut pisaraakaan. Työväen kulttuuritoiminta 1930-luvun Joensuussa oli henki ja elämä, ihmettelyä ja katkeruutta herätti minussa sen sijaan aikakauden poliittinen ilmasto.
Lapuan liikkeen alkaessa jyllätä vuosikymmenen vaihteessa olin muiden poikien mukana töllistelemässä entisen presidentin Stählbergin pölyistä kyyditysautoa. Se oli Nash-merkkinen ja löytyi Eskelisen rännikadulta. Hänethän piti muiluttaa itärajalle asti, mutta kyyditys katkesi järjestelyjen pettäessä öiselle Joensuun torille. Meille riitti muilutusautossa ihmettelemistä, ei sellaisia näkynyt Joensuussa siihen aikaan. Lapuan liikkeen muista muilutuksista sai lukea lehdistä, Mätön murhista sun muista.
Seuraavana vuonna 1931 Joensuun poliisi kielsi työläisten vappukulkueen sillä perusteella, että »se häiritsee kirkkoväen harrasta tunnelmaa.» Koska olin silloin sotaväessä, en tätä nähnyt, olin sen sijaan jo aikaisemmin ollut vappumarsseissa mukana soittamassa työväensoittokunnassa. Kun pula-aikana oli vaikea saada työtä ja ruokaa, niin huomasi, että hommiakin sai vakaumuksensa mukaan. Jos oli suojeluskuntalainen pääsi heti Schaumannin vaneritehtaalle töihin, muilla ei ollut asiaa. Ja sekin palkka oli vain 1 mk 25 p tunti, halvin lounas maksoi silloin viisi markkaa.
Siihen aikaan oli Suomen kansa jyrkästi jakaantunut. Propaganda oli sellaista, että kun puhuttiin esimerkiksi venäläisistä niin sanottiin: ryssä ei oo mikään ihminen, sehän on mettäläinen.
Joensuussakin oli jakaantuma ihan selkeä: kommunistit olivat kiellettyinä maan alla, työläiset ja köyhempi kansa oli demareita, vauraammat oikeistolaisia. Kaikenlaista jäynää tehtiin toisille. Minäkin valvoin monta yötä työväentalolla, etteivät IKL:n miehet sitä polttaisi. Joensuun Työväenteatterissa oli teatterinjohtajana 1930-luvun puolessavälissä Jalmari Parikka, jota sanottiin Karjalan keisariksi. Hän kun oli ollut kapinan aikana punapäällikkönä. Sanomalehti Karjalainen kerta kaikkiaan söi sen pois johtajan paikalta, Parikka oli hampaissa koko ajan.
Vihaa oli kautta linjan. Kiersin paljon Varma Kosto Turusen vaalijuhlia, Varmahan oli sitten eduskunnassa pitkään vuodet 1939-61. Kerrankin Tuupovaarassa, kun soittokuntamme soitteli kentän laidalla, heittivät IKL:n pojat kiviä niin, että torvet kolisivat. Varmasta sanottiinkin, että hänet soitettiin kannon päästä eduskuntaan pitkin pitäjää.
Toisen kerran Tuupovaaran työväentalolla oli Sos. dem. Nuorisoliiton Pohjois-Karjalan piirin juhla, siihen kuului silloin myös Sortavala. Meitä oli kai puolisentoistasataa nuoriso-osastolaista. Yleisöjuhlan ohjelman jälkeen meillä oli lupa jäädä omalla porukalla tanssimaan. Sinne tuli kaksi IKL:n kaveria, toisella on kai urheiluliike Joensuussa vieläkin. Ne tuli rähjäämään ja lopettamaan meidän iltamia. Työläinenhän ei ollut siihen aikaan mitään.
Piirisihteeri Toropaisen Heikki jonkun toisen kanssa pani ne kaksi kaveria Turva-yhtiön tarkastajan Mäntylän Fordiin, ajoi ne Korpiselän salolle ja jätti sinne. Ei meitä enää häiritty sinä yönä. Kerran kun vappuna marssittiin, Joensuun työväentalon tornissa liehui tavan mukaan yhdessä Suomen lippu ja punainen lippu. Torniin pääsi luukusta, ja pari kaveria oli jo menossa repimään punalippua pois. Mutta siellä oli mies vahdissa ja sanoi, että jumalauta tästähän ei tulla.

Kuvateksti:
Esa Pakarisen kannatti viedä hanuri mukanaan sotaan. Hän pääsi jatkosodan aikana soittamaan Päämajan viihdytysjoukkoihin. |
|
Toisen kerran taas, kun oltiin läänissä pitämässä vaalijuhlia, kuorma-auton lavalla loppui kuljetuslupa klo 12 Tohmajärvellä. Nimismies kielsi, että ette aja. Jouvuttiin kävelemään melekein Tohmajärven kunnan läpi, pitkälti toistakymmentä kilometriä. Meitä ramppasi 25 nuoriso-osastolaista, hanurit ja tavarat kulki autossa. Ja kun Pielisensuun kunnan puolelle päästiin, niin voitiin taas mennä autoon. Että kyllä silloin oli paljon mustaa.
Minä marssinkin sitten Joensuun kirkkoherranvirastoon, että minä erroon kirkosta, kun papit, nämä Karekset ja muut, olivat oikeistolaisten keulakuvina. Kirkkoherra Pärnänen puhui kanssani tunnin eikä antanut erokirjaa. Hän sanoi, että äitisikin on vapaakirkkolainen, uskovainen ihminen, että mitä sinä nyt eroamaan. Kuitenkin se kyseli esiintymisistäni ja siitä miten pirujen kanssa soitan ihmisiä helevettiin.
Sitten tapasin kirkkoherra Pärnäsen seuraavan kerran 1950-luvun alkupuolella, kun tulin Helsingistä II luokan makuuvaunussa ja sattui Pärnänen samaan loosiin. Juna lähti Helsingistä klo 20 ja oli perillä puoli kuusi. Kumpikaan ei mennyt sänkyyn, koko ajan puhuttiin uskonnosta, ja minä selvitin kantaani. Matkan lopussa kirkkoherra Pärnänen totesi, että oli miellyttävä jutella. Hän ei ollut enää niin jyrkkä kuin 20 vuotta aikaisemmin. Eikä minullakaan aika pitkäksi käynyt, kun sanoin mitä ajattelin.
Toisen kerran olin menossa Varkaudessa kirkosta eroamaan, mutta nykyinen vaimoni Elli sanoi, että älä viitsi poikien takia. No en sitten eronnut ja kuulun edelleenkin kirkkoon.
1930-lukua on kovasti arvosteltu jälkeenpäinkin ja syytä onkin. Se oli rankkaa aikaa, jota kuitenkin ajattelen kaipauksella.
Olin tavallinen työläispoika Pohjois-Karjalassa, puursin, soitin, elin jokaista päivää kerrallaan. En voinut koskaan kuvitellakaan, että Suomen kansa joskus tuntisi minut. Näin jälkeenpäin ajatellen: Joensuun vuodet olivat kuitenkin nuoruuteni kauneinta aikaa.. |
|

Kuvateksti:
Mustan Nallen musikantit oli jatkosodan rintamaporukka Paukunmäessä, jossa Esa Pakarinen soitti haitaria (kesk.) ennen joutumistaan Päämajan viihdytysjoukkoihin |
|
©Meiltähän tämä käy!! Kirja: Kansantaiteilijan elämästä, Musiikista elokuvista ja elämästä
Taitto: ja web julkaisu: Jari Saarinen |
 |
|