ESA PAKARINEN 1911-1989
 
Kotisivuille
ELÄMÄÄ JUOKSUHAUDOISSA
PYSSYLLÄ JA HAITARILLA
ELI KUINKA ESA SAI TAUNO PALON SIIVELLÄ SUKSET KUN
TALVISODASSA SURVON LOHKO PITI, TOISELTA VAIMOLTAAN
ORVOKILTA TYTTÄREN JA SITTEN HAITARI SOI RINTAMALLA
KAVEREIDEN LOHDUKSI.

Kun joensuun Työväenteatteriin tuli syksyllä 1938 näyttelijä Orvokki Vesaranta, vaalea, kaunishymyinen nainen, niin ajattelin pistäväni hänet heti puikkoon. En kuitenkaan silloin ajatellut, että Orvokin takia tulisin jättämään kotikaupunkini. Orvokki muutti Joensuuhun Kemin teatterista yhdessä mumminsa kanssa. Aina kun hän pääsi teatteriharjoituksista, saatoin hänet kotiin ja istuin heillä kuukauden päivät joka ilta. Se mummi oli hieno ihminen, tykkäsi minusta.

Orvokki oli ollut ammattinäyttelijänä jo kaksi vuotta, hän oli vuonna 1915 syntynyt. Kun hän väitti minulle, ettei ole ollut kenenkään kanssa aikaisemmin, en uskonut. Asunnossa oli muuri, mummi istui sen takana ja minä sain katsoa. Totta se oli, hän oli neitsyt. Sitten kun vappuna mentiin kihloihin ja päästiin riijuukauden jälkeen vasta itse asiaan, minä ajattelin, että nythän se autuus ja onni koitti. Niinhän sitä aina kuvitellaan ja sitten petytään.

Kun teatterikausi päättyi, lähti Orvokki mumminsa kanssa käymään kotonaan Seinäjoella. Minä menin mukaan. Olin ajattanut tukkani kesäksi pois, niin kuulin kautta rantain kuinka hänen veljensä lapset puhuivat, ettei tuo Esa ole minkään näköinen. Orvokin isä Vesarannan Topi oli oikein miellyttävä ihminen, vaimo kuitenkin asutti miestään saunakamarissa. Mummin kanssa Orvokki oli ollut lapsena Amerikassa, ja siellä hän on elänyt jo lähes parikymmentä vuotta, kuten tyttäremme Paulakin.

Koska Orvokki oli syksystä 1939 kiinnitetty Jyväskylän teatteriin, päätimme muuttaa yhdessä kesällä pois Joensuusta. Olin saanut työpaikan Mäki-Matin rautaosaston varastolta. Syksyllä meillä oli hiljaiset häät, samoin kuin aikoinaan Ainon kanssa pappilassa kahden todistajan läsnä ollessa. Kun tultiin kotiin niin siellä odotti liikekannallepanomääräys. Minut kutsuttiin Jyväskylän kaupungintalolle ilmoittautumaan talvisotaa edeltäneisiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Häämatka jäi siinä tekemättä.

Kaupungintalolla oli pitkä pöytä ja sen takana kymmenisen miestä. Annoin paperini jollekin majurille. Passi kulki päästä päähän, ja kaikki katteli sitä. Kun se tuli takaisin majurille hän sanoi: »Mykkäkoululle.» Minä menin mykkäkoululle mutta en vienyt sitä paperia, kun talo oli pimennetty, ikkunat peitetty ja pienet tuikut paloivat katossa. Sitten huomasin, että toiset passinsa antaneet saivat kiväärit ja joutuivat saman tien junaan. Suurin osahan vietiin Taipaleeseen.

Keski-Suomen rautakaupan konttoristi Laaksosen Keijo, meidän perhetuttuja, oli siellä ja kysyi, mitä sinä täällä teet. Keijo ehdottikin, että lähtisin hänen kanssaan Keijon koululle. Niin lähettiin, ja siellä oli vänrikki Viljanen. Minä sanoin, että olen Pakarinen, minut on käsketty tänne tulemaan. Se plarasi papereitaan ja sanoi, ettei teidän nimee näy, mutta otetaan selvää, jääkää tänne. No eihän siinä vaiheessa mitään selvää otettu. Meitä oli satakunta miestä, ja neljä päivää me maattiin olkien päällä. Sitten vietiin kuorma-auton lavalla Jyväskylään Kauppakadulle Aren autotalon kolmanteen kerrokseen ja majoitettiin sinne pariksi päiväksi.

Me saatiin hyvät ja lämpöiset entiset suojeluskuntalaisten puvut, ulkopaikkataskuilla varustetut sarkapuvut. Toisessa kerroksessa oli kenkävarasto, sieltä saatiin uudet jatsarit jalkaan. Ja aina kun saappaat likaantui, käytiin vaihtamassa uuvet. Parin päivän päästä taas lyötiin kuorma-auton lavalle koko porukka ja vietiin Vihtavuoreen, missä on ruutitehdas. Siellä oli vanhoista venäläisistä laivatykeistä kunnostettu ilmatorjuntatykkejä. Meitä koulutettiin siellä noin kaksi viikkoa käyttämään niitä ja tuotiin Jyväskylään siviiliin takaisin. Ehdin olla pari kolme päivää kotona Orvokin luona, kun tuli käsky, että nyt pojat lähdetään. Talvisota oli alkanut.

Minä sitten lähdin. Se oli marraskuuta, oli helevetin kova pakkanen. Minulla oli matalat kengät, tuulitakki, lippalakki, ajattelin saavani ainakin hyvät kamppeet. Sitten meitä lähdettiin taluttamaan Jyväsjärven yli Survon maatilalle jalkaisin. Pääsin joka kolmas yö kotiin nuoren vaimoni luo käymään. Omia kamppeitakin oli pakko hakea, kun muuta ei saatu kun kokardi ja kivääri, myöhemmin vasta manttelit.

 

Talvisota sujui it-patteriston tykkimiehenä Survon kartanossa Jyväskylän lähellä. Lujille otti, mutta Survon lohko piti, meillä oli tapana naureskella, vaikka jouduimme siellä tositoimiinkin. Talvisotaan lähtö oli harvinaisen yksimielistä. Mutta vallankumouksesta lähtien Suomessa oli pidetty oikeiston räikeää propagandaa ryssää vastaan; eihän niitä pidetty edes ihmisinä, niitähän sai tulla kymmenen yhtä meikäläistä vastaan.

Suomalainenhan noudattaa yleensä lakia. Eihän kukaan niin mielellään sotaan lähtenyt, en minäkään. Eikä se johtunut poliittisista mielipiteistä vaan siitä, että siellä saattaa piru vie henki mennä. Todella aatteellisista kommunisteista tuli käpykaartilaisia tai sitten joutuivat linnaan ne, jotka olivat hanttiin pistämässä ja kieltäytyivät lähtemästä sotaan. Survon lohkolla oli Tauno Palo patterinpäällikön autonkuljettajana. Hänellä oli valkea puoliturkki ja valkea Mannerheimin mallinen hattu. Naisilla oli silmät tippua päästä, sillä Taunoa komeampaa miestä ei ollut varmaan koko talvisodassa. Se oli jo ihan täys filmisankari siihen aikaan.

Tauno Palo sanoi minulle yhtenä päivänä, että lähetään Schaumanin vaneritehtaalle, pitäis saada sukset. Mentiin sinne tehtaan konttoriin, ovesta kaikki naiset katselivat Taunoa, minä siellä jälessä taapersin harmaissa rytkyissä. Mentiin tehtaan konttoriin, ja Tauno sanoi ajatelleensa ostaa sukset.

- Totta kai saatte, eikä maksa mitään, kumarteli konttoripäällikkö.
Tauno totesi siihen, että kaveri myös tarttis. Minäkin sain sitten sukset ilmaiseksi Taunon siivellä vaan.

Talvisodan loputtua keväällä me näyteltiin Taunon kanssa vielä yhdessä Aleksis Kiven Kihlauksessa. Tane oli sulhanen, Osuuskauppa Mäki-Matin myymälänhoitaja esitti morsianta ja yks Rahkilan Hessu, alikessu, oli se hölmö, joka kapustan kanssa tappaa russakoita seinältä. Me näyteltiin sitä 3-4 kertaa Jyväskylässä nuorisoseuran talossa. Silloin ihmettelin miksi Tauno Palo nauraa niin katketakseen, kun heitin hampaat pois ja hassuttelin. Ehkä silloin jäi alitajuntaan ensimmäinen ajatus Severi Suhosesta.

Talvisodan jälkeen jatkoin hommia Mäki-Matissa ja perustin Jyväskylässä orkesterin nimeltään Rytmi-yhtye. Siinä oli neljä miestä soittamassa viulua, saksofonia, hanuria ja rumpuja. Viulua soitti Konttisen Tauno, silloin Mäki-Matin poikia. Rytmi soitteli sitten työväentalolla vanhassa Polsussa parit tanssit viikossa jatkosotaan asti. Kun uusi vuosikymmen 1940-luku alkoi, minusta tuli isä. Orvokki oli synnyttänyt tyttären, vaalean Paulan.

Kun jatkosota syttyi, sain komennuksen Haapamäelle it-patteriin, jonka päällikkönä oli arkkitehti Hämäläinen. Meidät tuotiin Sulkavalle, siellä oli Savion saaren kahden puolen lossit. Ne oli lotjista rakennettu, olimme sitten ylikulkua suojaamassa Särkisalmelle päin. Luutnantti Hämäläinen, siviilissä arkkitehti, sanoi minulle lähtiessä, että kuule, ota hanuri mukaan: »Hän vastaa, jos hän elää, niin hän vastaa.» Minä sanoin, että jos kuolet ei sinun tartte enää mitään vastata. Ja otin haitarin mukaan. Hämäläinen piti sen sitten kuormastossa.

Jatkosodan aikana olin samanlaisessa 40-millisten tykkien patteristossa kuin talvisodassa eri puolilla Karjalan Kannasta ja Karjalan rintamaa, kuten Koivukylässä, Valkjärvellä, Metsäpirtissä ja Koiviston saarella.

Sodassa ei ehtinyt paljon ajatella muuta kuin pelätä vaan. En joutunut ampumaan suoranaisesti yhtään venäläistä, lentokoneita kylläkin. Yhden kerran säikähdin Koivukylässä, kun meidän linjan taakse jäi ns. puskaryssiä, kun edettiin niin nopeasti. Tuli hälytys, että ruispellossa on joku. Minäkin lähdin yhtä ojaa myöten konttaamaan pikakivääri kainalossa, niin alta puolen metrin päässä heinätupon takana oli vihollinen piippu edessä. Jumalauta minä säikähdin. Kaveri nosti kätensä ylös. Se oli joku portsari Leningradista, pieniä potaatteja kaivanut ja niillä elänyt. Sitten oli Suojärveltä eräs Uhmonen, joka puhui venättä, ja paikalle tuotiin vielä kolmas mies. Ne pelkäs kovasti enkä tiedä vietiinkö ne sitten ammuttaviksi.

Kun oltiin Jaakkimassa asemissa, olin kerran tykillä yöllä vartiossa pellolla, niin taivasta vasten näkyi kolme hahmoa kulkemassa maantietä koululle. Huusin seis, ja ne lähtivät juoksemaan kansakoulun pihalle. Siellä taas oli yks Hämäläinen, autonkuljettaja Jyväskylästä. Se huusi myöskin seis, ja hahmot lähti painamaan pitkin peltoa. Hämäläinen lähti juoksemaan perässä ja ampui pimeässä kainalosta heittolaukauksen. Menin perässä, ja ojan pohjalla löydettiin istumassa venäläinen, jolla oli kuula mennyt takaraivosta ja tullut otsasta ulos. Samaisessa Jaakkiman kylässä oli yksi vihollinen linnoittautunut omakotitalon kellariin eikä sitäkään muulla saatu pois kuin heittämällä kranaatti sisälle.

Kun hanuri oli mukanani rintamalla, jouduin soittamaan niin iloissa kuin suruissakin. Tyrjän motti oli tulikaste, kahtena päivänä, kolme kertaa päivässä kävi kuusi hävittäjää ampumassa meitä emmekä saaneet yhtään puotettua. Muistan, kun ladossa oli puolenkymmentä ruumista ja kolmekymmentä reppua. Sitten oli just tullut etulinjasta poikia helevetin paskaisina ja partaisina. Minä soitin haitarilla pojille, ja ne oli tippa linssissä. Silloin musiikki tuntui todella mielekkäältä.

Jouduin rintamalla myös viihdytyshommiin. Kun JR 57 muodosti viihderyhmän, minut kelpuutettiin siihen hanuristiksi. Rykmentin kuoron kanssa kiertelin Metsäpirtin Paukunmäestä aina Raudussa asti. Viihdytyshommista huolimatta jouduin tekemään vartiovuorot niin kuin kaikki muut patterin miehet. Tuplatyöhän siitä vain tuli.

Sodan aikana tapahtui kaikkea huvittavaa ja inhimillistä. Kun aluksi Säviönsaarella oli rauhallista, niin meitä oli kolme kaveria, jotka pani Maaseudun Tulevaisuuteen kirjeenvaihtoilmoituksen tietenkin tekaistuilla nimillä. Luutnantti Hämäläinen oli alikersantti Savolainen, Tyrkön Pentti oli Sarkkoja minä olin korpraali Kuparinen. Me saatiin säkki vastauskirjeitä, Helsingissäkin oli kovin yksinäisiä naisia siihen aikaan. Luutnantti Hämäläinen oli kirjeenvaihdossa helsinkiläisen rouvan kanssa ja runoili tälle hauskasti, että »rakkaani, kirjoitan tässä tankin päällä kovassa luotisuihkussa.» Toinen taas latas pääkaupungista, että tule vain lempeni ottamaan.

Minäkin sain kymmenen kirjeenvaihtokaveria, joista en tietenkään Orvokille kertonut. Yksi lotta oli lähellä Sulkavalla it-valvonnassa. Soudin Saviosta selän yli Sulkavan kirkolle häntä tapaamaan. Siellä sitten soittelin ja tytöt lauloivat, mutta ei sen lotan kanssa ollut läheisempää kosketusta. Hän lähetti sitten minulle paketin, jossa ei ollut ruokaa, kuten olin toivonut, vaan vilustumislääkkeitä ja pieni raamattu.

Kun jouduttiin Valkjärvelle asemiin, kirjoitteli Viipurista yksi likka ja kertoi olevansa Hiekasta. Kun sain parin päivän vapaan, menin häntä tapaamaan. Hän asui pienessä yksiössä 14-vuotiaan pikkusisarensa kanssa ja oli armeijan pesulassa töissä. Sanoin sitten, että oon yötä, tuun sun vierees. Hän sanoi, että ei, ei, ei tänne voi. Pikkusisko tuumasi siihen, että totta kai voi. Minähän jäin sinne ja tehtiin petit, siskot nukkui omalla petillään, jumalauta mua harmitti, kun isosisko oli niin panssaroitu nilkkoja myöten, että mistään ei päässyt sisälle.

Kun oltiin asemissa lähellä rajaa, siellä oli esiintymässä Aulikki Rautawaara, jonka mies oli Palle, kapteeni Reino Palmroth. Siitä ryhmästä JR ykkösestä tuli orkesteri johon pääsin mukaan. Se oli 14-miehinen bändi, jossa oli kolme hanuria, kitara, pari viulua ja trumpettia. Saatiin tehdä pieni kiertue Aulikki Rautawaaran kanssa mm. sotilassairaalaan, jossa oli Svinhufvudin rouva käymässä. Sitten meillä oli konsertti myös Viipurin Pyöreässä tornissa, ja siihen kuului Lievosen Aken ja minun hanuriduetto. Sen pesulassa työskentelevän tytön nuorempi sisar oli siellä, ja mietin vain mitähän se mahtoi ajatella kun kuulutettiin Esa Pakarisen ja Aarre Lievosen yhteisnumero. Minä kun olin ollut heillä kylässä korpraali Kuparisena.

Heinolassa asti käytiin tällä yhtyeellä vielä konserttimatkalla. Junassa soitettiin markkoja, kun pantiin osa miehistä vaunun toiseen päähän, osa toiseen veivaamaan samaa kappaletta. Kolikoita tuli paljon.

 

Valkjärvellä oltiin sitten asemissa sen reissun jälkeen. Kirkko oli ollut venäläisten hevostallina, ja Helsingistä tuli ammattilaisia, naisia sitä siivoamaan. Oli kesäinen aika, ja minäkin kävin yhtä tyttöä jututtamassa. Sanoin, että lähepä telttaan niin soitan vaikka jonkin pienen valssin. Vinkkasin pojille, että menkeepäs ottamaan raitista ilimaa. Minä kellistin sen tytön sitten siihen.

Se lotta, joka lähetti minulle paketin ja raamatun, meni myöhemmin opettajaksi Vienan Karjalaan. Hänen miehensä oli myös opettaja. Sain sieltä vielä kirjeen. Myöhemmin kun oltiin esiintymässä Sulkavan lähellä iltamissa, siellä oli oikein iloinen tumma rouva Kallanranta, jonka luona kävin juttusilla. Olin aivan varma, että hän oli sama ihminen. Lähetin sitten piruuttani Amerikasta kortin enkä pannut allekirjoitusta, vain: eräs kulkuri.

Sodasta en pitänyt, ja musiikki oli minulle kaiken koetun vastapainona entistä tärkeämpää. Kun olin Metsäpirtin Pampunmäestä käymässä lomalla Helsingissä, niin tapasin joensuulaisen Valencian entisen kapellimestarin Aarne Rytkösen, joka sanoi tarvitsevansa hanuristia. Rytkönen kyselikin, olisinko halukas liittymään päämajan viihdytyspoppooseen. Sanoin olevani heikko hanuristi, ei minusta taia olla, vaikka sydämeni sykki ilosta. Rytkönen vaan meinas, että kyllä on, ja lähetti paperit patterini päällikölle Rautiolle.

Menin sitten Rautiolle puhumaan, että lähtisin mielelläni oikean taiteilijaporukan kanssa soittamaan vaikka olen tällainen maalaispoika. Rautio tykkäsi, että kyllä täälläkin hanuristia tarvitaan. Puhuin ja puhuin ja pyysin sitten kotkalaista vääpeli Tuovista tekemään paperit. Sodassa vaurioitunut hanurinikin korjattiin ennen Helsinkiin lähtöä armeijan kustannuksella.

Kun sain litterat kouraan, kerkisin juuri Valkjärvelle lähtevään kuorma-autoon ja sieltä Helsinkiin.
Kun Pakarisen poika saapasteli pääkaupungissa Messuhallissa toimivaan päämajan viihdytystoimistoon vuonna 1943 haitari selässä, oli mieli yhtaikaa jännittynyt ja iloinen. Oliko minusta tulossa sittenkin taiteilija?

 
Mustan Nallen Musikantit
Kuvateksti
:
Sotamies Pakarinen Valkjärvellä vuonna 1931 asevelvollisuuttaan suorittamassa. Ennen Armeijaan lähtöään Esa oli ostanut ensimmäisen haitarinsa joensuussa pirtutrokarilta.
 
©Meiltähän tämä käy!! Kirja: Kansantaiteilijan elämästä, Musiikista elokuvista ja elämästä
Taitto: ja web julkaisu: Jari Saarinen
ylös