ESA PAKARINEN 1911-1989 |
|
|
|
|
PYSSYLLÄ JA HAITARILLA |
REISSUMIEHEN RAUHANSATAMA |
ELI KUINKA MAALAISPOIKA ESA PÄÄSI PÄÄMAJAN
VIIHDYTYSJOUKKOIHIN SÄESTÄMÄÄN SUURIA
TAITEILIJOITA. ISTUI REESSÄ JA KUORMA-AUTOSSA
SATOJA KILOMETREJÄ JÄÄTYNYT HAITARI SYLISSÄ JA
RENKUTTI PELIÄÄN SAKSALAISILLEKIN JOUKOILLE
PETSAMOA MYÖTEN.
Olin nurrupoika, maalta tullut ja keskellä sotaa pääsin säestämään suuria taiteilijoita, jotka kiersivät Karjalan kannakselta Jäämerelle asti suomalaisia mutta myös saksalaisia sotilaita viihdyttämässä.
A. Aimo, Kalle Ruusunen, Kirsi Hurme, Unto Salminen, Teijo Joutsela, Iris Salin, Hilkka Kesti, Aune Roiha, Arttu Suuntala, Antti Koskinen, Eino Katajavuori, Helge Pahlman ja monet muut olivat kaikki taiteilijoita, joihin tutustuin päämajan viihdytystoimiston hoteissa. Opin myös ensimmäistä kertaa tietämään kunnolla mitä raskas kiertue-elämä on, sotatila loi meille vielä mitä värikkäimmät puitteet. Messuhallin viihdytystoimistossa Ilomäen Reiska järjesteli kiertueiden kokoonpanoja. Niinpä jouduin heti harjoittelemaan oopperalaulaja Kalle Ruususen kanssa. Kalle kysyi, että ossaako se ees nuotteja, Ilomäen Reiska sanoi, että kyllä se kuulemma osaa.
- Mutta se on maalta, aika arka poika, että älä ole kovin ankara, Reiska oli lisännyt.
Kalle Ruusunen asui Helsingissä Konservatorion takana, ja kävin sitten 3—4 päivää hänen kanssaan harjoituksissa treenaamassa mm. Mustalaisruhtinatarta. Sitten lähdettiin kiertueelle Karjalan kannakselle. Mukana oli Kalle Ruususen lisäksi Unto Salminen, Hilkka Kesti ja notkeusvoimistelija Motu Raivio, joka oli Kirsti Hurmeen sisaren kanssa naimisissa. Unto Salminen lähti kesken pois, jatkettiin sitten nelistään.
Kun olimme Metsäpirtissä Raudussa, upseerit olivat järjestäneet illanistujaiset, joissa oli myös kenraalimajuri Hersalo, sen lohkon komentaja, kuuro äijä. Olimme 1930 metriä pitkässä parakissa, seinät oli joku taiteilija koristanut italialaisen kaupungin kuvilla, ikkunoista näkyivät valot. Perällä oli baari ja Kalle sanoi, että viinaa ei anneta ennen kuin ohjelma on loppu. Kuitenkin kenraalimajuri Hersalo sanoi Ruususelle, joka oli sotilasarvoltaan kersantti, että hyvä taiteilija, jos nyt puoli tuntia annettaisi. Kalle myöntyi siihen ja kantoi pullokaupalla viinaa pöytiinsä. Sitten ruvettiin tekemään ohjelmaa. Kalle lauloi, minäkin soitin marssin, mutta yleisö puhisi koko ajan lasin ääressä. Kalle sanoi sitten, että voi perkele, että mitä näille pitää ohjelmaa tehdä. Minua otti oikein aivoon hänen puolestaan, sillä Ruususen Kalle oli oikein hyvä laulaja. Suutuin niin, että aloin nyrkin kanssa jauhaa hanuria ja pidin hirveän mekkalan. Kalle sanoi yleisöstä, että saatanan siat.
Sen jälkeen parikymmentä henkeä meni Hersalon korsuun, kenraalimajuri oli itse kaikkein pienin. Mukana oli mm. Altti Järvinen, Porin mieskuoron johtaja. Sitten syötiin, Kalle lauloi laulun, ja Hersalo sanoi haluavansa kuulla Säkkijärven polkan. Kun sillä oli niin huono kuulo menin ihan korvan juureen ja vedin niin paljon kuin ryntäistä lähti, se vaan nyökytteli. Pajari oli yhtä huonokuuloinen kuin Hersalokin. Rintamilla kerrottiin vitsiä kuinka Pajari ja Hersalo tapasivat etulinjassa ja toinen huusi: Hei mitä sulle kuuluu? Toinen vastasi huutamalla, että ollaan hiljaa kun ollaan näin lähellä linjaa. Sillä kiertueella Kalle Ruusunen lauloi operettia sun muuta, Unto Salminen lauloi myös jotain, Hilkka Kesti lausui runoja, minä säestelin ja soitin notkeusvoimistelijalle taustat. Kiertue loppui Rautuun, sitten lähdettiin Helsinkiin ja uudet hommat alkoi muualta.
| |
Siihen miten millekin kiertueelle joutui vaikuttivat monet pikkuseikat, kuten alkoholikin. Kun eräs hanuristi Ollikaisen Unkka tarjosi Ilomäen Reiskalle viinaa, niin se muuttikin Ollin kotimaan lentokenttäkiertueelle. Kotimaan keikat oli hyviä, kun sai rahaa junissa soittamalla. Jos öisin tiennyt, että reitit on viinapullosta kiinni, niin olishan minunkin kannattanut puteli ostaa. Minä puolestani jouduinkin kaksi kertaa menemään Ylä-Syvärille Äänislinnan kautta kaupulasiltoja pitkin raskasta hanuria raahaten. Se ei ollut herkkua vaan hevosen hommaa.
Haminaa ja Karjalan kannasta jouduin sitten kiertämään sellaisen ryhmän kanssa, johon kuului kaunis elokuvanäyttelijä Kirsti Hurme, joka lauloi, tanssijatar Terttu Miekkalinna, Harri Längström, Helge Halssila Tampereen Teatterista ja Rurik Kremer Turun Ruotsalaisesta teatterista. Kierrettiin kannasta, Suomenlahden rantaa etupäässä tykistöllä. Minä säestin laulut, tanssit, viulusoolot ja esitin omat soolot.
jouduin myös säestämään Kirsti Hurmetta yksityisessä tilaisuudessa Haminan upseerikerholla. Hän pyysi, etten lähtisi illan päätyttyä mihinkään vaan menisimme hotelliin samaa matkaa. Okei, olin siinä niin kauan kun istuttiin, mullekin tarjottiin upseerien puolella muutama moukku, vaikka olinkin vain korpraalinretku. Poislähdön aikana kavereita olisi tullut saatolle. Kirsti sanoi, että mulla on tämä korpraalin poika, hän vie minut. Kirsti oli ottanut itsekin riskisti, vein sen hotellin ovelle ja sanoin hyvää yötä. Kohta kuulin omasta huoneestani kuinka oveen lyödään. Kuulin Kirstin sanovan, että kuulkaa herra luutnantti, haluan nukkua. Luutnantti jankutti, ettei usko, jolloin Kirsti käski sen reippaasti painua helvettiin. Naistaiteilijoilla kun olisi ollut kiihkeitä ihailijoita, lemmennälkäisiä upseereita joka paikassa.
Seuraavana aamuna meidän piti lähteä ajamaan Haminasta Haapasaareen, matka oli pitkä ja pakkasta 25 astetta. Hevosella liikuttiin ja reellä. Ihmiset yrittivät saada Kirstiä ylös mutta eivät onnistuneet. Lopulta turvattiin taas minuun, olin kai porukan vanhimpia, 32-vuotias. Längströmin Harri oli vanhempi mutta hän oli niin paljon herrasmies, ettei sekaantunut. Tyhmyyksissäni menin Kirstin ovelle, se oli auki, sanoin, että nyt pitäs lähteä Haapasaareen. Ei vastausta. Ajattelin saavani yhden naisen hereille, avasin ikkunan ja vedin peiton pois. Ulos, se huusi. Kolme viikkoo meni eikä huomenta sanonut sen jälkeen. Siinä oli kiitos. Mutta sitten kun Helsinkiin päästiin Kirsti Hurme sanoi, suo anteeks Esa, vika oli minussa.
Hanurikin meinasi jäätyä sillä reissulla reessä. Kai se raskasta oli mutta mieluummin olin soittohommissa kuin rintamalla. Yleisö oli joka paikassa niin mahdottoman kiitollista.
Ala-Syvärillä olin polkupyöräakrobaatin ja jonkun Laihasen mukana. Paikalliset säestäjät auttoivat meitä. Sillä reissulla käytiin Lotinapellon luostarissa ja pommitetulla Ala-Syvärin voimalaitoksella. Sama Laihanen oli molemmilla Ylä-Syvärin reissuilla, toisella myös Teijo joutsela ja Iris Salin, Klaus Salinin sisar. En sano pahalla, mutta Iris oli tanssijatar, sellainen hevosenpuolikas, kun se hyppi niin koko parakki notkui. Joutselan Teukassa harmitti ikuinen etuilu aterioilla. Kun meillä oli erikoisruokailu, niin Teukka otti keittoa aina ennen Iristä. Sanoin, että oot täys jätkä. Mä pamautan, vastasi Teukka. Sanoin, että sen kun vaan, mutta anna Iriksen ottaa ja syö sitten itse vaikka koko kulho. Herrasmiehen pitää sentään olla herrasmies.
Teijo joutsela soitti viulusooloja, mm. Boulangerin Ennen kuolemaa. Se oli Hesasta kotoisin ja oli siihen aikaan parempi viulisti kuin laulaja. Sitten olin kaksi eri kertaa saksalaisille esiintymässä Kuolan niemimaalla ja Pohjois-Norjassa. Sain päivässä palkkaa 250 markkaa, ryhmänjohtaja sai saman. Muut riippumatta sotilasarvosta saivat 200 mk, mutta sen lisäksi päivärahan. Siviilit, ammattitaiteilijat, taas saivat 600 mk päivässä.
Kuolan niemimaalla oltiin sellaisessa ryhmässä, jossa oli oopperalaulaja Harry Heinrichsen, viulutaiteilija Olavi Tilli, molemmat sotilasarvoltaan kersantteja, ja tanssipari Aija & Frisk, jotka sodan jälkeen esiintyivät Punaisessa Myllyssä. Ensimmäisenä kiertueiltana esiinnyttiin sakemanneille Parkkinassa jossain saaressa, vastapäätä Liinahamarin vuonoa, siellä oli noin 10 000 saksalaisen hauta. Parkkinasta lähti 12 kilometrin ilmarata, joka toimi saksalaisten huoltoa varten. |
Sinä iltana oli yleisönä pelkkiä saksalaisia. Harry lauloi saksaksi oopperaa, Tilli soitti viulua saksaksi ja minä säestin saksaksi ja suomeksi. Ne tykkäs siitä, ja olivat helvetin elävää porukkaa muutenkin. Olimme Harryn kanssa yöllä jo korsussa nukkumassa, kun Olavi tuli sinne, möykkäsi ranskaksi ja saksaksi, kiroili ja huusi. Harry kielsi ensimmäisen ja toisen kerran, mutta Tilli vaan papatti. Ja taas minua pyydettiin apuun: »Esa hei, saatko sä ton kaverin hiljaiseks?» Sakut oli tarjonnu Olaville viinaa. Sanoin, etten haasta riitaa, mutta nyt Olavi nukutaan. Se vaan jatkoi. Sitten piti hiukan kopistella ennen kuin se hiljeni.
Oltiin käymässä samalla ryhmällä Nautsissa puolessavälin Liinahamaria ja Ivaloa, missä saksalaisilla oli lentokenttä. Siinä oli myös muistaakseni Jäniskosken voimalaitos, joka on nyt ystävällämme. Käytiin Norjan puolella, ja meille pantiin rajanylitystä varten muodon vuoksi saksalaiset hatut ja manttelit päälle. Oli sekin varmasti näky: korpraali Pakarinen aidossa natsiunivormussa.
Siellä me sitten esiinnyttiin, ja yleensähän niillä oli viinaa hirveät määrät. Ollin perkele varasti pullon rommia upseerimessistä. Eihän siinä ollut mitään järkeä, kun viinaa sai muutenkin. En minä ollut kovin päissäni eikä Harrykään, kun tultiin Nautsin lentokentälle, ja siellä oli ilmavoimien ja it-patterin juhlat jossakin parakissa. Siellä Harry kävi hakemassa yövirvokkeita saksalaisesta taiteilijakodista lentokentän sivussa. Ja Olli olis jäänyt sinne väkisinkin juhlimaan. Harry sanoikin, että Esa, nyt toimiin. Pershaaroista ja niskasta sysäsin sen ulos hankikeliin ja kovaan pakkaseen. Sanoin Harrylle, että viepäs viulu ja hanuri, minä pistän kontin selkään ja kannan sen kämppään. Päästiin asuntoon, jossa oli yksi ulkoapäin suljettava huone. Jätin Ollin sinne möykkimään.
Sitten olin Leijona-orkesterin solistina Uhtualla ja tapasin saman Olavi Tillin. Leijona oli armeijan orkesteri, jota johti Aarne Rytkönen. Onnetonta oli, että minut oli otettu solistiksi, vaikka en ollut hyvä hanuristi. Laulajattarena oli erittäin komee suomenruotsalainen nainen. Meillä oli erikoisjuna: Kontiomäen kautta mentiin Uhtualle. Jossakin Kuopion yläpuolella oli pari kiertueemme jäsentä kussut jo petiinsä, ja junan ikkunasta oli pantu viltit kuivamaan. Uhtualla oli ns. Lallukan taiteilijakoti, helvetin iso parakki, joka oli jaettu kahtia. Meitä oli 35 miestä, jotka majoitettiin sille toiselle puolelle.
Petien raot olivat kuitenkin niin täynnä lutikoita kun olla saattaa, joten menimme kaikki lattialle nukkumaan. Kososen Allu, ennestään tuttu trumpetisti, ja minä yritettiin nukkua vierekkäin. Tuikkasin taskulampulla kun pisteli niin hirveästi: ympärillä hyppi hiekkakirppuja. Muutkin sanoivat, ettei täällä voi kirppujen takia nukkua. Kapellimestarimme sanoi, että Leijona-orkesterin pitää saada toinen nukkumapaikka, muuten emme soita Uhtualla. Keskellä yötä lähdimmekin radioasemalle, jonne tuotiin joitakin pukkipetejä, loput nukkuivat lattialla.
Seuraavana iltana oopperalaulaja Antti Koskinen oli Leijona-orkesterin laulusolistina, ja minun piti säestää. Tuli mieleen, että minua maalaispoikaa pannaan halvalla kun Helge Pahlman, helvetin hyvä hanuristi, seisoi selkäni takana valmiina katsomaan miten hermostunut jässikkä munii. Koska en ollut lainkaan hyvä nuottimies sanoin, että täällähän on harmonikkataiteilija Pahlman, eikö hän voisi säestää kun minä en pysty. Helge sitten säesti, ja minä pääsin kuin koira veräjästä. Soitin vain omat sooloni.
Konsertin jälkeen olivat jatkot, ja kun Tillin Olavi tuli kämppään kapellimestari oli jo nukkumassa. Kun Olli taas oli aloittanut kielisekamelskansa, luutnantti Rytkönen sanoi, että täällä on 35 miestä nukkumassa, nyt ollaan hiljaa. Ulkona oli perkeleenmoinen pakkanen. Olli vain jatkoi möykkimistään, jolloin Rytkönen sanoi: »Jaha pojat, neljä miestä siitä oven vierestä», minä onneton tietenkin olin yksi niistä.
- Pankaa Tilli ulos ja työntäkää lunta sen paidan ja housujen sisään. Se oli määräys.
Kun tultiin sisään Rytkönen sanoi: »Kersantti Tilli, pankaa päällenne ja menkää eteiseen nukkumaan.»
Saatana, se nukutti sitä siinä kylmässä eteisessä. Aamulla se ei ollut sillä hyvä vaan kapellimestari sanoi:
- Kersantti, 200 metriä matkaa puomille, käykää hakemassa kahdella sangolla pesuvettä.
Rytkönen kannatti kuusi sangollista vettä pakkasessa pojalla, jolla oli tietenkin hirvee kankkunen.
Arttu Suuntalan, silloisen Uken kanssa olin suomalaisella kiertueella, käytiin Ivalossa ja kierrettiin Liinahamarissa, Parkkinassa ja Luttojoella, missä oli Pennasen tukikohta. Siellä ei ollut lainkaan linjoja, vain partiot kiersivät. Mukana oli Lilli Lindqvist, vanha näyttelijätär, joka veti nuorisoseuranäyttämöitä, näyttelijätär ja laulaja Liisa Pohjola ja joku viulisti. Artun kanssa tultiin mukavasti toimeen. Lillillä taas oli vaikeuksia linja-autokuskimme kanssa. Kun oltiin yötä Sodankylässä matkustajakodissa matkalla Ivaloon ja Luttojoelle, kuski yritti valojen sammuttamisen jälkeen käydä Lilliin käsiksi. |
|
Meidät oli majoitettu kaikki samaan huoneeseen. Lilli oli niin päissään, että tipahti sänkyjen väliin. Aamulla Arttu puki Lillin kun se ei itse pystynyt. Kuski taas oli niin pahuksen vihainen, että hän ei kaiken maailman akkoja ota kyytiin. A. Aimon kanssa olin Liinahamarissa ja Ivalossa esiintymässä, mukana oli Kerttu Leppänen, notkeusvoimistelija ja muita. Ivalosta jouduin lähtemään saksalaisessa kuorma-autossa Kirkenesiin liittyäkseni toiseen kiertueporukkaan, en tiedä vieläkään miksi. Niiden hanuristi oli jäänyt jostain syystä pois, myöhemmin hänestä tuli vielä uskovainen. Ivalosta annettiin minulle vain paperit käteen ja käskettiin matkaan.
Oli talvi ja kuorma-auton lavalla minut vietiin hanuri sylissä niin kuin ennenkin. Se oli tuttua korottamista: Liinahamarin ja Ivalon välin, 531 kilometriä, olin mennyt kuormurin lavalla haitari polvilla ainakin neljä kertaa. Kun jouduin Kirkenesiin kolme päivää aikaisemmin, ryssät olivat pommittaneet kylän matalaksi, kaikki rauniot savusivat. Kahden paikkeilla aamuyöstä olin perillä. Kirkenesissä oli jokin väliaikainen parakki, jonka paljaalla lattialla nukkui saksalaisia sotilaita. He olivat lomalta tulossa tai lomalle menossa. Minä en osannut saksaa, annoin komennuspaperit vääpelille, joka unissaan näytti, että sinne vaan parakkiin. Kyyristyin pienelle läntille nukkumaan, vettä tippui kun lumi suli, ei ollut petivaatteita vaan pelkkä mantteli. Aamulla tuli luutnantti, joka nosti hitonmoisen mekkalan nähtyään papereista, että olen suomalainen taiteilija. Minut kutsuttiin heti toimistoon, hankittiin tulkiksi suomea puhuva norjalainen tyttö, joka selitti: nyt taiteilija viedään korsuun. Saatte nukkua yhteentoista saakka, sitten tulee kahvi, laivaliput, auto hakemaan laivalle ja matka Vadsjöhön kestää kuusi tuntia. Ja niin tapahtui.
Norjalaisessa laivassa kuulin perältä soittoa, siellä soitti yksi kaveri hanuria ja hyvin soittikin. Ennen kuin tultiin Vadsjöhön se puhuikin suomea. Kyllä minua harmitti, kun olisi voitu kuusi tuntia jutella. Perillä se tulikin minua tapaamaan saksalaiseen taiteilijakotiin ja siellä me soiteltiin yhdessä ja juteltiin se ilta. Kaveri oli niin saakelin vihainen saksalaisille Norjan miehityksestä. Meistä tuli hyvät ystävät. Seuraavana aamuna minut vietiin sotilasjeeppiin, hanuri pantiin jeepin päälle ja näytettiin, että odota tässä tienhaarassa kymmenen minuuttia. Sieltä tuli sitten muu ryhmä, kyllä se oli jämptiä. Siihen kuului ksylofonitaiteilija Eino Katajavuori, laulajatar Aune Roiha, kaksi Talikkalan taitovoimistelijaa, Irjanteen Janne, Lehtisen Olli ja Bruno Nurmi-Johansson, pitkä taikuri.
Kolme päivää vaille kuukausi esiinnyttiin sitten ympäri Tanan saarta. Saksalaiset olivat niin paljon yli-ihmisiä mutta hyvin ne meitä kohtelivat. Asuttiin korsuissa ja saatiin ruuat, ryypyt, kahvit sun muut. Esiintymisten jälkeen oli aina illanistujaiset, ryyppäjäiset, joissa meitä pidettiin vieraina. Minäkin opin sen verran saksaa, että pystyin höpöttelemään poikien kanssa.
Meillä oli jatkoilla sakemannien kanssa kaikenlaisia kilpailuja. Yksi sellainen oli, että kuka pitemmälle saa lattialle tällättyä pitkän pullon niin ettei maha käy maahan. No sakut tykkäs, että taikuri Bruno Nurmi-Johansson, joka oli pisin, kai työntää sen pisimmälle. Mutta sillähän oli heikot vatsalihakset, se putos heti. Irjanteen Janne, pieni tappi mutta oikein notkea voimistelija, veti sen aina sentin pari pitemmälle. Saksalaisupseerit myös venytteli minkä kerkisivät. Kun kymmenkunta kertaa sen pullon kanssa huseeras, niin aamulla ei päässyt suoraks millään, vatsalihakset oli niin kipeet. Janne veti ittensä suoraksi kuin vieteri eikä sen maha ollut millänsäkään. Muutamassa paikassa oli pulldeikissä mukana kenraali Dietl, Suomen ystävä, jonka natsit puotti sitten kai tahallaan Itämereen. Sekin käveli seuraavana aamuna ihan kumarassa.
Kun sitten kiertueen lopuksi tultiin Rovaniemelle, sielläkin oli muuten joen toisella puolen Pohjanhovia vastapäätä saksalainen taiteilijakoti, ihmeteltiin onko täällä jokin manööveri kun pohjoisen puolelle kaivettiin juoksuhautoja. Oltiin joku yö siellä, ja kun pääsin Kemiin, kaksi päivää sen jälkeen katkesivat välit saksalaisiin. Jos oltais jääty Lappiin ne ois tehny meistä raatoja, mutta ne siirsivät meidät ajoissa pois sieltä.
Sakemannit maksoivat suomalaisista taiteilijoista Päämajan viihdytystoimistoon, ja me saatiin sitten sieltä palkkiot. Pohjois-Norjan reissun jälkeen eivät meinanneet maksaa ollenkaan kun se oli sitä loppukahakkaa. Olin sen reissun jälkeen ostanut Suomen harmonikkamestarilta Aarre Lievoselta hyvän hanurin 25 000 markalla. Kun sanoin viihdytystoimistossa, etten pysty sitä itse maksamaan, ne antoivat vasta rahan minulle. Olis vaan herrat itse pitäneet rahat. Kyllä väärinkäytöksistä puhuttiin. Messuhallista vietiin rintamalle radioita ja myytiin siellä, kerrottiin, että pianoja meni myös. Mutta eihän niistä voi mennä valalle.
Sodan aikana en tavannut ollenkaan Repe Helismaata ja Tapsa Rautavaaraa. He esiintyivät Karhumäellä rintamaradiossa. Minäkin olin Karhumäellä kerran esiintymässä jonkun Villen, parin näyttelijän ja viulisti Frey Sigströmin kanssa, joka kännissä hukkasi viulunsa junaan Äänislinnassa. Meillä oli vain yksi esiintyminen iltamatalolla ja aamulla lähdettiin pois vihoviimeisessä siviilijunassa.
Kun tulin viimeiseltä kiertueelta Norjasta ennen Lapin sotaa, menin Helsinkiin ilmoittautumaan. Sitten koko viihdytystoimisto hajotettiin. Välillä se oli Nurmijärvellä ja perääntymisvaiheen aikana taas Messuhallissa. Meidän koko ryhmä hajotettiin Kouvolaan: siellä oli kai neljättäkymmentä hanuristia, Laihaset, Manniset, Vesterinen jäi jostain syystä putkaan ja Piispasen Armas ainoastaan jäi sinne. Meidät hajotettiin ympäri, ja minä jouvuin jalakaväkeen Möhköön. Kerkisin Ilomantsiin niin sota loppui.
Olin ehtinyt kuitenkin yksikköön ja jouduin telttamajoitukseen Enoon, sieltä sain komennuksen takaisin esiintymään Messuhallissa pidettävään asemiesiltaan. Möhkössä hävisivät koko pataljoonan paperit, en tiedä miten. Menin väliaikaisilla viihdytystoimistoon ja sieltä sain väliaikaisen sotilaspassin. Kun oikeaa ei koskaan löytynyt, seisoo sotilaspassissani tänäkin päivänä kk-ampuja ja hanuristi erikoiskoulutukseltaan.
Se olikin melkoista hommaa. Mannerheim lähetti työtodistuksen, että Pakarinen on ottanut osaa sotaan. Pyssyllä ja haitarilla. |
|

Kuvateksti:
Jatkosodan korpraali Esa Pakarinen Metsäpirtin Paukunmäessä ennen lähtöään viihdyt¬tämään päätoimisesti niin suomalaisia kuin saksalaisia sotilaita aina Petsamoa myöten. |
|
©Meiltähän tämä käy!! Kirja: Kansantaiteilijan elämästä, Musiikista elokuvista ja elämästä
Taitto: ja web julkaisu: Jari Saarinen |
 |
|