ESA PAKARINEN 1911-1989 |
|
|
|
|
REISSUMIEHEN RAUHANSATAMA |
IMPI UMPILAMPI JA SEVERI SUHONEN |
ELI KUINKA ESA ISTUI LAHTELAISESSA
MATKUSTAJAKODISSA YKSINÄÄN JOULUAATON, KUN SOTA
HAJOTTI TOISENKIN AVIOLIITON, JAKSOI USKOA. ETTÄ
PÄIVÄ PAISTAA VIELÄ RISUKASAAN JA JOUTUI KAUNIIN LESKEN VUOKRALAISEKSI VARKAUTEEN LOPPUIÄKSEEN.
Kaksi päivää ennen jatkosotaa olin ehtinyt Jyväskylässä vaihtaa työpaikkaa Osuusliike Mäki-Matista Keski-Suomen rautakauppaan myyjäksi. Mäki-Matin työtodistuksessa luki: »Herra Pakarinen on osoittautunut säännölliseksi ja täsmälliseksi henkilöksi. Hän on myös erittäin taitava harmonikansoittaja, pystyy esittämään vaativiakin soolonumeroita». Sain Keski-Suomen rautakaupasta 400 markkaa paremman liksan ja koko sota-ajalta maksettiin myös palkka. Enpä kehdannut olla sinne takaisin menemättä sodasta päästyäni, vaikka Orvokki oli sillä aikaa kiinnitetty Lahden Kaupunginteatterin näyttelijäksi.
Kun saapastelin haitari selässä sodan loputtua takaisin jyväskylään, sovittiinkin Orvokin kanssa, että paiskin rautakaupassa puoli vuotta hommia ja muutan sitten vaimon ja tyttären luokse Lahteen. Sodasta tullessa olin yltä päältä ruvessa, luulin sitä syyhyksi mutta se olikin puutostautia. Kun olin saunassa jätkät lakos lauteilta, kun olin niin pahannäköinen. Veri vaan tirskui kun vastalla hakkasin. Ei syyhykuurista miksikään tullut ja paranin vasta paremmalla ravinnolla. Arsenikkikuurien sun muiden jälkeen kaupunginlääkäri Sinisalo jyväskylässä antoikin mulle ylimääräistä voita ja muutaman lihakupongin.
Soittamatta en tietenkään malttanut olla ja niinpä olin heti sodan loputtua perustamassa yhtyettä nimeltään Jyväspojat. Tykkitehtaalla meillä oli ensimmäiset harjoitukset. Mukana treenauksissa oli Lajusen Eino Suojärveltä, hyvä harmonikansoittaja, nuorena ihmelapsi. Sanoin, että saatte nyt valita meidän välillä. jos otatte Lajusen niin minä väistyn. Ne meni pitämään kokousta toiseen huoneeseen ja ottivat sitten jostain syystä minut. Jyväspojat oli seitsenmiehinen porukka, ja me soitettiin amerikkalaista jatsia. Tenorisaksofonissa ja viulussa oli Tapio Närhi, alttosaksofonissa Pohjolan Kale, Melody Makersissa soittanut, joka puhalsi suoraan amerikkalaiset kappaleet harjoittelematta. Sen takia sitä sanottiinkin nuotinnielijäksi.
Me soitettiin kahdeksat tanssit viikossa Valtiontalolla, nykyisessä postitalossa. Joka ilta oli yhdet ja sunnuntaisin vielä päivätanssit. Ei siinä touhussa edes saunailtaa jäänyt. Saliin mahtui 500 henkeä, klo 15 päivällä loppuivat jo liput. Niitä sitten trokattiin illalla kalliimmalla hinnalla. Niin kiihkeätä kansa oli huvittelemaan sodan tanssikiellon jälkeen.
Jyväspojat hajosi siihen, että minä lähdin vihaisena pois. Kaksi kertaa Pohjolan Kalen poika toi nuotit ennen keikkaa ja sanoi: »Isä on sairas.» Minä tiesin, että se on kännissä. Sanoin, että jos poika vielä kerran tuo nuotit niin tämä orkesteri minun osaltani kuivaa. Että pankaa kaverit mieleen. Kun Kalen poika toi nuotit kolmannen kerran, sanoin, jaaha, se on loppu nyt. Ja lopetin siitä istumalta, kun iltamat oli loppu. En voi nimittäin sietää, ettei töitä hoideta viinan takia. Eri asia jos ottaa ryypyt keikan jälkeen.
Ne ois saaneet Jyväspojat muuten pysymään koossa, mutta eivät kyenneet löytämään tilalleni hanuristia, joka olisi pystynyt soittamaan suurelle orkesterille tehtyjä amerikkalaisia sovituksia. Minähän olin soittanut vastaavaa musiikkia Keskiyössä Joensuussa koko 1930-luvun. Tein vielä kiusaa Jyväspojille kokoamalla kolmen haitarin trion Lajusen Einon ja Taipaleen Taunon kanssa. Näin Jyväspojat eivät löytäneet kaupungista hanuristia, ja me soitettiin kolmeen pekkaan Rytmi-yhtyeen nimellä tansseja Polsussa ja pitkin poikin Laukaassa ja Keuruulla. | |
Sahasin lisäksi vähän alttoviulua Jyväskylän Työväenyhdistyksen orkesterissa ja sen jälkeen toista huilua. Innostuin ostamaan itselleni oman huilunkin Jyväskylässä ollessani.
Puolen vuoden kuluttua lähdin sitten Lahteen toisen vaimoni perään. Orvokki näytteli Lahden Teatterissa, jonka johtajana oli silloin Kalle Viherpuu. Lisäksi Orvokki oli perustanut lisätuloja saadakseen Hanna Kamppilan ja Eine Helkeen kanssa balettikoulun, jossa oli aika paljon oppilaita. Myöhemmin Orvokilla oli vastaavat koulut Raumalla, Kokkolassa ja Vaasassa.
Muutin Lahteen missä kaiken piti olla selvänä. Starckjohannilla oli paikka myyjänä, teatterista luvattiin kiertuesäestykset, joihin piti pelata vielä tanssimusiikki päälle. Vaimo Orvokki ja pikkuinen Paula-tytär odottivat uudessa kodissa. Todellisuus Lahdessa oli kuitenkin toisenlainen. Starckjohannilta ilmoitettiinkin, että paikka on täytetty. Meni pari päivää niin sanottiin, että teatterihanuristiksi on saatu halvempi soittaja. Meni viikko niin vaimo sanoi, että eiköhän me erota. Kaikki sillat poltettiin, kukaan ei minua halunnut, akka oli hoitanut asian sillä tavoin. Sanoin vain hänelle, että mikäs siinä, erotaan pois. Emmekä me olleet ainoita, sota rikkoi monet avioliitot.
Tuli jouluaatto ja halusin käydä perheeni luona: mummin, Paulan ja Orvokin kotona. Kaksi tuntia sain siellä olla ja lopun iltaa istuin asemaa vastapäätä olevassa matkustajakodissa ja kirosin elämääni. Kattelin pönttöuunia nurkassa eikä se kovin hääppönen jouluaatto ollut. Siinä minä sitten istuin lahtelaisessa matkustajakodissa sen illan ja ajattelin, että enpäs otakaan yhtään ryyppyä tämän naisen takia. Ensimmäisen, Ainon, takia join kolme kuukautta, hanurinikin. Mutta en ottanut moukkuakaan ja ajattelin, että katsotaan jos päivä paistaa vielä risukasaan. Ja on se paistanut.
Kun Orvokki oli jo Oulun teatterissa, kuulin vasta, että sitä oli käynyt joku naimisissa oleva johtaja ruusukimpun kanssa aina teatterilla odottelemassa. Ei siitä jutusta kuitenkaan mitään tullut. Myöhemmin Orvokki oli kihloissa Kokkolassa jonkun rehtorin kanssa, mutta purki sen, kun sanoin, ettet siltä mieheltä mitään rahaa peri, kun sen molemmat pojat oli tuomareita.
Orvokki ei koskaan käyttänyt Pakarisen nimeä, Orvokki Vesaranta hän on edelleenkin. Hän ei koskaan mennyt uusiin naimisiin ja muutti Paulan päästyä ylioppilaaksi jo lähes parikymmentä vuotta sitten Yhdysvaltoihin. Paula käyttää nimeä Iraenah, on toisissa naimisissa, pikkuvauvan äiti ja ammatiltaan oikeuden pikakirjuri.
Meidän avioliitto purettiin sitten 22.1.1946. Annoin valtakirjan eroa varten, ja sitten tuli päätös, että se on myönnetty. Olin velvoitettu maksamaan elatusmaksuja 1 000 mk kuukaudelta, joka sitten indeksin mukaan nousi. Niinhän sitten maksoin, se nousi pariin kolmeen tonniin. Jos oli päivänkin myöhässä, akalta tuli inhottava kirje, että hän panee asian tuomarille. Kun minut oli potkittu Lahdesta pois, Orvokkia otti aivoon, että pääsin filmiin, oikein oksalle. Kun kävin Paulaa katsomassa, niin se sihisi kuin siili. Mummin kuolemastakaan hän ei ilmoittanut minulle mitään.
Kun en Lahdessa sitten sopinut perheeni asuntoon, ei reissumiehellä ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä taas kiertämään. Ja siltä reissulta jäinkin Varkauteen, jossa olen siitä lähtien pysynyt.
Meillä oli neljän hengen esiintymisryhmä: kaksi miestä ja naista. Alajärven Toivo kertoi pakinoitsija Ollin Mustapartaisen miehen juttuja, hän oli Suomessa ehdottomasti niiden paras esittäjä. Maire Tammenlaakso oli harmonikkatyttöjä, silloin vasta 17-vuotias. Hänen kanssaan soitin tanssimusiikit ja Paula Ero, hyvin komee nainen, lauloi. Tammenlaakson Maire esiintyy edelleenkin Turuttarien kanssa.
Kiertueporukkamme oli esiintymässä Varkaudessa, ja täällä tapasin Reinikaisen Leon, entisen joensuulaisen saksofonistin, joka oli paikkakunnalla kelloseppänä.
- Jää kuule Varkauteen hanuristiksi. Soitot on Päivärinteessä Työväenyhdistyksen lavalla. Hommaan sulle työpaikan Ahlströmin konepajalta ja asunnon, Leo ehdotti.
Mikäs siinä, sopi minulle. Ero oli toisesta muijasta eikä Lahdessa ollut muutenkaan hommia. |
Varkauden huoneenvuokralautakunta hommasi minulle sitten alivuokralaisasunnon Joutenlahdesta omakotitalon yläkerrasta. Talossa asui hattukauppaa pitävä nätti nuori leskirouva Elli Tellervo Aho os. Vartiainen, tuleva kolmas vaimoni, joka ei ollut kovin innostunut kuullessaan saavansa hanuristin hyyryläisekseen.
- Nyt sitä hanurinsoittoa piisoo, oli Elli todennut.
Siksi pidinkin huolta, etten kertaakaan repäissyt kurttua siinä talossa. Keikoiltakin tullessa hiivin sukkasilla yläkertaan. Kyllä Elli sitten muutaman kuukauden päästä jo ihmetteli, kun ei soittoa kuulu, vaikka mies on hanuristi.
Meidän työväentalolle perustama bändi oli sitten nimeltään Rytmi, kolmas Rytmi-yhtye jo elämässäni. Nimi vain jotenkin kuvasi ajan henkeä. Näyttelijätär Pia Grönlund oli pianossa, pikku Pami Immonen rummuissa, Lappalaisen Urho saksofonissa ja trumpetissa ja sitten minä hanurissa. Soitettiin Päivärinteen Työväenyhdistyksen lavalla Huruslahden pohjukassa. Arvo Ukkola tuli mukaan laulusolistiksi. Kiisteltiin kummanko nimelle se pannaan. Sanoin, että ota vain nimellesi, minä saatan lähteä taas kiertueelle koska vain. Pantiin se pumppu Ukkolan nimelle, ja sitten soitettiin työväentalolla ja ympäri Kuopion lääniä.
Aluksi ujostelin vuokraemäntääni, ja juttelimme porstuassa. Sitten keskusteltiin alakerrassa, ja lopulta muutin vinttikamarista kokonaan alakertaan.
Meidät vihittiin vuonna 1947, ja yhteinen poikamme Esa Pakarinen Junior syntyi jouluna. Kun Ellillä oli ennestään pojat Pauli ja Seppo, olinkin lyhyessä ajassa kolmen pojan isä. |
|
Kaikki eivät tietenkään katsoneet hyvällä silmällä avioliittoamme. Ellin entinen anoppikin, rouva Aho, levitti juttua, että tuollainen hanurinsoittajakulkuri tuli taloon ja vie pojilta mökin. Me tehtiin sitten avioehto, mutta jutut jatkuivat. Sitten mentiin yhdessä entisen anopin luo ja minä sanoin, ettei mikään estä teitä käymästä näitä pojanpoikia katsomassa. Että tervetulloo milloin vaan. No meistä tuli tämän anopin kanssa niin hyvät ystävät, että olimme sinuja, mitä hän taas ei ollut Ellin kanssa. ]a siihen loppuivat jutut huonosta hanuristista ja kaiken maailman hampuusista.
Kukapa niistä kieroonkatsojista olisi silloin kuvitellut, että juureton alivuokralainen yli 30 vuoden asumisen jälkeen on parikin kertaa äänestetty suosituimmaksi varkautelaiseksi. Mahdoinko itsekään uskoa, että pysyn paikkakunnalla näin pitkän aikaa.
Naimisiinmenomme jälkeen jäin sitten konepajalta pois, ja rupesin tekemään töitä vaimon muotiliikkeessä, joka hänellä oli Varkaudessa yli 40 vuotta. Sodan jälkeen kun ei saanut uusia miesten huopahattuja, rupesin siivoamaan vanhoja, teimme niitä myös naisten huovista. Mulla oli kotona 12 hatun kuivauskaappi ja hattutukit. Kaks tyttöä oli tekemässä neulatyön, minä siivosin hatut ja pistin puumuotille, tytöt asetti sitten hikinauhat, reunanauhat ja muut. Minä muodistin, prässäsin ja kuivasin hatut. Kun olin aikaisemmin tehnyt isälle suutarintöitä ja äidin torikauppaan neulontahommia, ei modistin työ ollut vaikeata. Pekka Puupäänkin hatun tein myöhemmin niillä taidoilla itse. |
|
Kun olin puolisen vuotta tehnyt sitä hommaa, kauppoihin rupesi tulemaan halvasta karvahuovasta miesten hattuja, työt loppuivat siihen. Seuraavaksi vaimo opetti minut turkkuriksi. Liikkeen alakerrassa leikkelin ja kaavoittelin turkishattuja. Kerran joku ruotsalaisrouva toi turkin helmasta lyhennetyn kappaleen - turkkeja lyhennettiin siihen aikaan niin kuin muotiin kuului - ja kysyi, että tuleeko tästä hattu. Sitten tuli sellainen muoti, ettei karvahattu enää käynyt kaupaksi.
Kun vaimon hommat loppui ajattelin, etten halua mennä konepajalle takaisin. Enkä minä niin hyvä hanuristi ollut, että pelkästään sillä olisi voinut elää. Laskin, että täytyy saatana keksiä jotain sen lisäksi. Kiertueilla naisetkin soitti paremmin, niin kuin Suomen mestari Maire Tammenlaakso ja Eini Kotiranta. Tuntematon, naama peruslukemilla soittava haitaristi Esa Pakarinen rupesi vakavissaan miettimään, pitäisikö ottaa jotenkin huumori mukaan.
|
|
©Meiltähän tämä käy!! Kirja: Kansantaiteilijan elämästä, Musiikista elokuvista ja elämästä
Taitto: ja web julkaisu: Jari Saarinen |
 |
|