ESA PAKARINEN 1911-1989 |
|
|
|
|
RUMARELLUMARILLUMAREI |
SElTSEMÄN VUOTTA PUUPÄÄN TÄHDEN |
ELI KUINKA ESASTA TULI LAPIN JÄTKÄ ROVANIEMEN
MARKKINOILLE. LÄNNEN LOKARIN VELI, RANTASALMEN
SULTTAANIN APULAINEN, LENTÄVÄN KALAKUKON
KONDUKTÖÖRI. JONKA PÄÄHÄN El KORKEAKULTTUURI
TARTTUNUT, SEN SIJAAN KANSAAN UPPOSI RILLUMAREI
SILMIEN JA KORVIEN TÄYDELTÄ.
Rovaniemelle olin sodan aikana juuri päässyt natsisaksalaisia viihdyttämästä, kun Lapin sota puhkesi. Nyt kölkötin iltamalavalta pestattuna elokuvanäyttelijänä muun filmiporukan kanssa kohti tätä uudelleen rakennettua kaupunkia. Junamatka kesti vuonna 1951 Helsingistä Rovaniemelle vuorokauden, ja jo sen aikana tunnelma oli aika reteä.
Rovaniemen markkinoilla oli jo Suomen kansan tuntema ralli, sanat olivat Helismaan, sävel Kärjen, ja elokuvassakin sen esitti Kauko Käyhkö, jota muuten ei kankaalla nähty. Repe oli myös tehnyt elokuvan käsikirjoituksen, Topi musiikin, ohjaajana oli teatterimies Jorma Nortimo, joka itse näytteli roistokoplan knallipäistä pomoa, Rovaniemen Hanskia.
Meidän iltamakolmikko oli sitten pääosissa kolmena Lapin jätkänä: Repe Helismaa oli Roope Kormu, Jomi Ikävalko Julie Iloinen ja minä tietenkin Severi Suhonen. Muhoksen Mimmiä esitti SAK:n kiertueelta tuttu Siiri Angerkoski, Kaunista Sylviä eli Petronellaa Marja Korhonen, Vuotuan Villeä Veikko Uusimäki ja Kemijärven Huldaa Mai-Brit Heljo. Me asuttiin Pohjanhovissa, ja siellä tehtiin iltamakohtaus, jossa esitin Severin haitariparodian Klarinettipolkan kaikkine kikkoineen. Kohtaus oli alunperin neljän minuutin pituinen mutta filmiin tuli vain minuutti. »Kansa hurraa niin, että rappaus lohkeaa katosta suoraan Hanskin liemilautaseen», luki Repen käsiksessä.
Meille tuli rnonia luppopäiviä, pitkää odotusta kun ei sateiden ja pilvien takia voitu filmata. Siinä piti sitten keksiä kaikkea hauskaa ja huvittaa muita. Rovaniemellä pantiin filmausporukalla jopa pystyyn iltamat, yleisöä tuli 700 henkeä ja me saatiin rahaa, jota Särkältä ei oikein Helsingistä herunut. Kaunispään tunturissakin piti matkailijayhdistyksen parakissa odotella monta päivää, että aurinko tulis esiin. Monet kohtaukset tehtiin Helsingissä Liisankadun studiolla, ja filmaus kesti kuukauden sijasta kolme kuukautta.
En minä Rovaniemen markkinoilla osannut sen enempää näytellä, esitin vain ihteäni. En usko, että meillä kolmella pääosan esittäjällä oli kellään mitään vaikeuksia näytellä jätkää. Sikäli kun tiedän, Pohjolassa jätkää kunnioitetaan, se on hirmuisen rehti työntekijä, joka kyllä tienattuaan saattaa Rovaniemellä pari viikkoa ryypätä. Jos hyvin sattuu, niin se ostaa jo valmiiksi uuden pokasahan kaupunkiin tullessaan. Kun jätkä lopettaa niin rahat on juotu. Sitten se on taas valmis tekemään töitä. Se on jätkä eikä mikään heittiö. Mitä Helsingissä sanotaan jätkäksi on vähintään puli tai joku vastaava. Jätkän laatu paranee mitä pohjoisempaan mennään.
Rovaniemen markkinoilla -elokuvassa laulan oman sävellykseni Repen sanoihin, se on Severi Suhosen jenkka: »Kauan sitten tyttölöille vesi tuli kieleen/ mut äiti mulle takonunna neuvot oli mieleen/ että: Poikani naesia väestä/ ne on joukkoa hurjapäistä...» Laulua ei tehty filmiä varten vaan se oli syntynyt Helismaan, Ikävalkon ja minun kiertueella Laihialla. Pyysin Repeä tekemään Severille laulun, ja siinä se syntyi puolessa tunnissa. Ei sillä kirjoituskonetta ollut ja paperikin oli mikä tahansa.
Sitten lauleskelin filmissä vielä Mualimass' on kaikki tarpeen ja Moukan tuurin, jossa rehellisesti sanotaan: »Minä en toki liiaksi ylpeile/ luonnonlahjoilla suurilla/ mutta polkuni päähän mä taivallan/ tällä moukan tuurilla.» Kun Rovaniemen markkinoilla oli meikäläisten ensimmäinen elokuva, saatiin siitä vain puoli maksua Suomen Näyttelijäliiton sopimuksen mukaan, vaikkemme siihen kuuluneetkaan. Palkkaa tuli sitte 75 000 eli 750 nykymarkkaa, 250 mk kuukausipalkaksi plus päiväraha. Mainetta vaan tuli muttei mammonaa.
| |
Paluumatkalla II luokan makuuvaunussa välillä Rovaniemi-Helsinki elokuussa 1951 on päivätty Repen tekemä mainio 24-säkeistöinen kronikka koko filmausporukasta,
jossa saamme kaikki osamme valopoikia myöten. Minusta Repe irvaili:
»Esa heilui Suhosena, tiedetään se kyllä,
koitti pitää kaikin voimin huumoria yllä.
Rumarellumarillumarei...
Rovaniemen retki taisi olla filmin ankein,
Esa heräs joka aamu silmäripsin kankein.
rumarellumarillumarei...
kun se virta jo myötänsä vei».
Rovaniemen markkinoiden rillumarei-kertosäkeestä tehtiinkin sitten yleisnimi koko tämän tyylisuunnan elokuville. Yleisöön tämä »1950-luvun monumentti» meni kuin häkä, Särkälle se oli kultakaivos. Kriitikot ne vaan kiristeli hampaitaan. »Törky on törkyä» kirjoitti Demarissakin Eugen Terttula. Vasta paljon jälkeenpäin teatterineuvos Eino Salmelainen kehui elokuvaamme Rovaniemen markkinoilla esimusikaaliksi jäätyään sitä jo takki päällä katsomaan television ääreen.
Tuntui se kummalta. Iltamatalojen lavan takana syntynyt leukojen louksuttaja Severi Suhonen hauskutti Suomen kansaa valkokankaalla pimeissä elokuvateattereissa.
Rovaniemen markkinoilla kolme jätkää pärjää, ja rikolliset jää soittamaan toista viulua. Ja ralleja tuli pitkin filmiä kuin jossain musikaalissa. Reppu ja reissumieskin on siitä elokuvasta. Ikävalkon Jomi sen lauleskeli, ja Tapsa otti ohjelmistoonsa vasta paljon myöhemmin. Jos Rovaniemen markkinoista alkoi elokuvahistorioitsijoiden mukaan Suomen kansalle rillumareikausi niin Pakarisen Esalle käynnistyi taas rankat filmivuodet: kymmenessä vuodessa pantiin purkkiin 20 elokuvaa.
Rovaniemen markkinoilla oli niin kova menestys, että heti talvella marraskuisen ensi-illan jälkeen lähdettiin tekemään uutta kuvaa Lännen lokarin veli, jossa minulla oli pääosa: esitin Suomeen palaavaa siirtolaista Esa Coolman-Kulomaata. Käsikirjoitus oli Helismaan, musiikki Kärjen, kuvaus Kalle Peronkosken ja ohjaus Jorma Nortimon, aivan kuin Rovaniemen markkinoilla. Kaveriani mainari Jaska Mäkeä esitti laulaja Henry Theel, hänen rakastettuaan Sirkka-Liisa Wilen. Lisäksi filmissä oli mukana Elsa Turakainen, Tyyne Haarla, Oiva Sala, Pena Viljanen, Maippi Heljo, Matti Ranin ja Uljas Kandolin roistoina ja Kirsti Ortola hyttisiivoojana.
Esa Coolmanina olin sellainen Amerikan jätkä, moderni, vähän yliammuttu. Loppu oli hiukan liikuttava, sitä filmattiin Helsingissä. Siinä meillä oli varsinainen suudelma Elsa Turakaisen kanssa. Ensin viskasin lopussa yhelle kaverille suuren kakun päähän ja siihen jäi kynttilät palamaan. Sitten viskasin kimröökiä eli nokimustaa omaan suuhun ja nauraa hohotin kita sitä täynnä. Sen jälkeen tuli Elsa Turakainen, elokuvassa mun morsian, ja pussas mua oikein kielen kanssa niin, että siitä tuli mustaa taikinaa. Elsakin sanoi jossain haastattelussa, että se oli kaikkien aikojen pusu, kun Mr. Coolmanin kanssa suudeltiin.
Filmaukset alkoivat aina aamuisin klo 7, silloin piti olla SF:n hallilla Liisankatu 16, työt kesti sitten klo 18 saakka. Hallilla oli oma ruokala, ja siellä syötiin, paitsi jos luonnossa oltiin, niin ruoka tuotiin sinne. Kyllä se hirmuisen kivaa hommaa oli. Lännen lokarin veljessä ei tarvinnut matkustaa niin kuin Rovaniemen markkinoissa. Yliopiston lisärakennusta rakennettiin silloin Helsingissä, siellä oli tunnelit ja niissä filmattiin kaikki kaivoskohtaukset. Minä asuin koko ajan hotelli Tornissa.
Joka aamu pantiin maskit naamaan: mulla on niin rasvainen iho, ettei se kärsinyt ollenkaan. Coolmania sitten filimattiin kaksi ja puoli kuukautta, ensi-ilta oli huhtikuussa 1952. Filmaustahti alkoi olla jo melkoinen, välipäivät olin aina iltamakiertueilla ympäri Suomee. Jos sitten oli lyhkäsempiä vapaita, niin keikat tehtiin Helsingistä käsin. Coolmanista sain jo täyden kuvamaksun noin 200 000 mk, kaks nykytonnia. |
Kun Varkaudessa pidettiin Esa Pakarinen -seminaari vuonna 1978 oli Lännen lokarin veli ainoana filminä edustamassa meikäläisen elokuvataidetta, mikähän sattuma sekin lie ollut.
Repe Helismaa ja Topi Kärki eivät tykänneet kun menin SF:n kolmanteen elokuvaan Rantasalmen sulttaaniin, jonka ohjaaja oli Eddie Stenberg ja käsikirjoitus Outsiderin, Aarne Haapakosken. Pojat sanoi, että sinä lähet muille markkinoille. Rantasalmen sulttaanissa oli ihmeellisen kunnianhimoinen filmaussuunnitelma, piti lähteä Espanjaan ja Afrikkaan kuvaukset tekemään. Neljä päivää ennen lähtöä maisteri Särkkä pyysi, että tehdään sopimukset valmiiksi. Minä sanoin, että joo, se on sitten 300 000 mk.
- Mitä, huusi maisteri kuin leijona. - Se on 300 000, minä toistin. - Ulos, huusi maisteri.
Sillä oli iso schäferi vieressä, luulin, että se usutetaan kimppuuni.
- Olen Varkaudessa jos tarvitaan, sanoin ja kävelin ulos.
Hetken päästä huudettiin Pakarinen takaisin. Särkkä jutteli kaikenlaista, laitoin sitten nimeni paperiin, jossa luvattiin maksaa vaatimani kolme nykytonnia monen kuukauden työstä.
Yleensä pääroolista oli maksu siihen aikaan 250 000 mk, Tauno Palo sai luultavasti 400 000 tai 600 000 mk. Kun Puupäitä tehtiin niin mulla oli koko ajan 480 000 mk hinta. Ja minä nostin sen itse, samoin Pätkän palkat, se oli 20 000 mk pienempi kun Pätkä oli helsinkiläinen. Ei siksi, että Masa Niemi olisi ollut huonompi näyttelijä. Minä nimittäin maksoin sitten hotellin ja muut itte päivärahasta, joka oli 2 000 mk. Pätkä ei ite mennyt koskaan puhumaan. Kai se ajatteli, että toi saatanan Puupää kyllä tinkii.
Kun sitten sain maisteri Särkältä pyytämäni palkan, lähdin filmausryhmän mukana Espanjaan ja Marokkoon tekemään Rantasalmen sulttaania, Repen ja Topin harmiksi. Se oli elämäni ensimmäinen ulkomaanmatka ja varmaan yksi merkillisimpiä ja turhimpia reissuja mitä suomalaiset elokuvantekijät ovat kokeneet. Outsiderin käsikirjoitusta oli valmiina vain yhdeksän tai kymmenen lehdykäistä ennen kuin lähdettiin matkaan. Kirjailija oli itse mukana, hänen ja ohjaaja Eddie Stenbergin tarkoitus oli synnyttää sitä lisää tipottain, päivä päivältä, se oli kokeilua, joka tuli aika kalliiksi. Tarkoitus oli tehdä kaksi filmiä tällä matkalla, loppujen lopuksi kahdessa kuukaudessa pystyttiin tekemään vain yhden filmin ulkokuvaukset, 150 kuvaa, joista noin 50 käytettiin.
Tapahtui nimittäin niin, että me näyttelijät Assi Nortia, Oke Tuuri, Kauko Käyhkö ja minä lennettiin Malagaan ja jouduimme virumaan siellä kolme viikkoa hotelli Miramarissa odottamassa muuta filmausryhmää, joka oli tulossa raakafilmeineen, kaapeleineen, valonheittäjineen, äänityslaitteineen ja muine roinineen autolla. Ne oli ensin juuttuneet Ranskan tulliin ja sitten Madridiin, koneet oli kanissa eikä espanjalaiset antaneet filmauslupaa. Ohjaaja ja Outsider olivat myös siellä, samoin pääkuvaaja Marius Raichi.
Me näyttelijät asuimme nelistään ensimmäisen luokan hotellissa Miramarissa, kaksi viikkoa oli jo oltu eikä vielä laskua maksettu. Minunkin pihvin päällä oli helvetin suuri sininen kärpänen, pyyhkäisin sen pois, syötiin ja mentiin portsarin ohi noloina kuin linkkuveitset. Kun Ruotsin konsulaatti sitten maksoi laskumme, pystyttiin taas ohittamaan portsari röheesti niin, että melkein rintalasta halkes.
Hotelli Miramarissa aika kävi pitkäksi. Iltaisin ravintolassa istui joku vanha englantilainen lady herransa kanssa, 12-miehinen orkesteri soitti neljä tuntia, korkeintaan kolme paria oli lattialla. Hovimestari tuli sanomaan, että menkää tanssimaan. Ja niin Oke, Kauko ja minä vuoronperään tanssitettiin kaunista Assi Nortiaa, joka aina hotellihuoneessa kirjoitteli kirjeitä rakennusmestari Karjalaiselle. Kun muut sitten vihdoin tulivat Madridista, me muutettiin keskustaan pensionaattiin ja nähtiin, että Malagassa on muutakin kuin Miramar. Rantasalmen sulttaanissa Oke Tuuri oli prinssi-eversti Pekka Lipposen kaksoisveli Ville Lipponen ja minä olin hänen hampaaton savolainen matkatoverinsa nimeni mukaan Esa Pakarinen. Kauko Käyhkö oli Senor Manzano ja Assi Nortia Carmen Manza. Kaikkea silläkin matkalla sai tehdä: ratsastaa kamelilla ja aasilla, kulkea arabina, istua Afrikan hiekassa, myöhemmin vielä polskia sulttaanin haareminaisten kanssa altaassa ja tanssia napatansseja. Kauko Käyhkö joutui jopa hiihtämään kuumassa sannassa. Oke Tuuri taas oli härkätaisteluareenalla.

Kuvateksti:
Esa ja Masa joutuivat kaikissa Puupää-elokuvissa tekemään jokaisen temppunsa itse. Stuntteja ei käytetty. |
|
Haitari oli tietenkin mukana, ja se kuului myös tärkeänä osana elokuvantekoon. Kyllä Säkkijärven polkka kuunneltiin Andalusiassakin.
Vapaa-aikoina piti keksiä kaikenlaista erikoista kun oli ulkomailla. Kerrankin Malagassa meitä lähti yhdeksän miestä, otettiin kadulta kitaransoittaja mukaan ja kierrettiin kuusi laillistettua bordellia. Vastaanottohuoneissa oli pitkä pöytä, vapaana olevat naiset tuli huoneeseen, ja me tarjottiin niille tupakkaa ja viinaa. Kun maksettiin 25 pesetaa mieheen, tulivat naiset alasti pöydälle tanssimaan, ja siinä me niitä tutkailtiin. Kun show oli ohi niin vaihdettiin paikkaa. Ne ihmetteli hirveesti, kun kukaan meistä ei jäänyt naimaan. Ohjaaja Eddie Stenberg sanoi vaan, että kyllä te pojat olette mahdottomia.
Sitten mentiin filmaamaan Gibraltarin kautta laivalla Afrikan puolelle, silloisen Espanjan Marokon kaupunkiin Tetuaniin, entiseen kuuluisaan orjakaupunkiin. Minäkin kävin ihan arabista, kun oli fetsi päässä ja arabihousut. Sainkin yhden kaapuveikon kimppuuni, tuli puimaan nyrkkiä kun poltin tupakkaa vaikka oli Ramadan, paaston aika. Siinä se oli nyrkit pystyssä, mutta minä poika poltin vaan.
Meinasin myös saada turpiin, kun arabeja ei saanut filmata, katsottiin, että sielu riistäytyy pois. Minä otin yhtä arabia käsipuolesta ja solkkasin jotain käsittämätöntä. Ensin se kuunteli, että mitähän kieltä tuo mahtaa olla, mutta jumalauta, kun se huomasi kameran ovenraossa, se rupesi lyömään. Mutta minä pääsin siitä livahtamaan. Silloinkin oli päälläni tupsufetsi, punaiset liivit ja housut. Kohtaus ehdittiin kuitenkin saada filmille. Käytiin myös Tangerissa ostoksilla, kansainvälisessä kaupungissa, siellä oli neljäsorttista poliisiakin: amerikkalainen, ranskalainen, englantilainen ja venäläinen. Tangerissa oli hieno haaremi museona. Sieltä käytiin myös Xauenissa, suoraan itään Tetouanista, ja mullakin oli valkea hellepuku päällä. Ajettiin ikkunat auki, ja kun kätensä pisti ulos niin kuumalta tuntui. Radiosta tuli samaan aikaan amerikkalaisten Kulkuset, kulkuset.
Matkalla oli tiellä hiilenkantajamummoja, ne naiset kantoivat hiilisäkkejä kymmenien kilometrien matkoja. Meidän kovaa hurjastellut sikäläinen autokuski aijjaa pöyhäytti yhen mummon päälle niin että kaikki noki tuli auton sisälle. Kun mummo oli alempiarvoisia berbereitä, ei kuski meinannut viedä sitä mihinkään. Kauko pakotti ne lähtemään sairaalaan, meni mukaan ja toi mummon takas, onneksi sille ei ollut mitään pahempaa sattunut. Me muut odoteltiin sillä aikaa. Vartija keitti meille kamomillateetä, ja sitä me juotiin siinä seinustalla Kaukoa, mummoa ja kuskia odotellessa. Sitten lähettiin Xaueniin, vuoriston pyhään kaupunkiin. Korkean vuoren rinteellä oli kylä ja kylän keskellä kulki levee oja, joka oli yhtaikaa kaupungin vesijohto ja likaviemäri. Siellä käytiin orpokodissa, missä orpolapset kutoivat neljä metriä leveitä mattoja. Nuorimmat olivat 8-vuotiaita, vanhimmat 12, pitkää päivää niillä teetettiin, 12-14 tuntia.
Filmasimme myös Alcazarquivirissa, maurien vanhassa linnoituskaupungissa, käytiin myös Ranskan Marokon puolella salaa ilman passia. Marokon yöt olivat sametinpehmeitä ja pimeys tuli äkkiä. Arabikaupunginosasta kuului matopillin ujellusta ja säestystä, niin kuin joku olisi lyönyt peltisaksilla kattilan pohjaan. Alcazarquivirin hotellissa join Coca-Colaa ensimmäisen kerran pullosta, jossa oli sulttaanin kuva. Siinä kaupungissa filmattiin myös viimeiset jaksot.
Tultiin takaisin Tetuaniin, ja siellä tuli kina, koska Kipparikvartetin Kauko Käyhkön ja minun piti päästä juhannukseksi Suomeen, keikat ja kiertueet oli lyöty jo ennen matkaa lukkoon. Stenberg sanoi, että tehdään vielä toinen filmi. Minä sanoin, ettei tenä mitään. Mehän oli sovittu, että me kaksi kuukautta ollaan täällä. Tultiin Ceutaan matkatoimistoon niin meidän liput olivatkin menneet päivällä vanhoiksi. Kauko oli ehtinyt lähteä jo edellisenä päivänä. Oke oli ainoa, joka vähän osas puhua kieliä ja meni asiaa selvittämään. Se kiros avonaisesta ikkunasta, että perkele, nää on vanhat nää liput. Ohikulkeva suomalainen turisti sanoikin: »kah, täällä on suomalaisiakin».
Saatiin asia järjestymään ja päästiin lähtemään Pariisiin. Mulla oli 50 frangia rahaa, vastaa viittä penniä Suomessa. Olin lainannut rahaa yheltä meidän kuvaajalta, että voisin maksaa kaiken ylilastin, oli niin paljon tuliaisia Suomeen. En sitten Pariisissa saanut mitään syyväkseni. 16 hengen koneella tultiin suoraan Helsinkiin, oli mahottoman kovat myrskyt ja lennettiin matalalla. Minä en oo ikinä pelännyt koneessa mutta silloin pelekäsin. Perillä meitä odotti Afrikan helteen jälkeen kylmä ja sateinen Suomen juhannus. Olympialaiset olivat myös ovella.
Se oli turha reissu ja hirmuisen kallis. Suomessa jouduttiin sitten vielä rakentamaan kaikki arabi-interiöörit, palatsit ja haaremit, ja mitä ne maksoikaan. SF:n studiolle tehtiin mm. 12x8 metrin uima-allas, jossa ryvin haareminaisten kanssa miehenä naisen puvussa, tykkäsin filmin mukaan niin paljon naisista. Lavastajat Aarre Koivisto ja Heikki Kalliokoski sai tehdä melkoisen homman, niitä jelppi espanjalainen dekoratööri Roman Calatayd. Matti Aulos oli sulttaani, Lipposen setä, ja sitä me koko filmi etsittiin. Särkällä oli kai silloin panna rahaa tuottamiinsa elokuviin, koska ihmiset tosiaan kävi niitä katsomassa. Kyllähän nytkin varmaan rahaa löytyis, jos yleisö suosisi kotimaisia filmejä. Outsider kirjoitti sitten meidän reissusta kirjan Filmausmatkalla maurien maahan, jossa minusta on kaikenlaisia keksittyjä juttuja, legendoita jo eläessään.
Eddie Stenbergillä ei tainnut mennä Suomen Filmiteollisuudessa oikein hyvin sen jälkeen. Hän oli tehnyt Elsa Soinin näytelmästä Pikku seikkailu jo käsiksen ennen Rantasalmen sulttaania. Maurien maan epäonnistuneen filmausreissun jälkeen sen ohjaaminen annettiin Thure Bahnelle. Tauno Palo oli majuri Karhi tässä salakuljetuskomediassa, Eila Peitsalo sen sussu. Elokuva päättyi Helsinkiin Kaartin kasarmin raunioihin, ja sen nimeksi tuli Se alkoi sateessa. Särkkäkään ei tainnut tykätä siitä. Olin elämäni ensimmäistä ja viimeistä kertaa roistona, lippalakki päässä, ruskee poplari yllä, pikkuosassa.
Lentävä kalakukko oli kolmas filmini vuonna 1953. Senkin perusidea, kuten Rovaniemen markkinoiden, lähti hauskasta rallista, jonka olin ehtinyt levyttää kivikiekolle pari vuotta aikaisemmin. Sekin oli Repe Helismaan ja Topi Kärjen käsialaa.
En tehnyt tahallani Repelle ja Topille kiusaa esiintyessäni Rantasalmen sulttaanissa. Kun tulin takaisin matkalta, oli ilman muuta selvää, että menin Helismaan käsikirjoittamaan Lentävään kalakukkoon konduktööriksi. Rovaniemen markkinoissa olin Lapin jätkä, Coolmanissa Amerikan jätkä, Sulttaanissa sellanen savolainen, Kalakukossa taas aika sympaattisen näkönen äijä. Oli junailijan koppalakki, piljettipihdit, puolikasprillit ja ihan mahottomat kuulutukset Helsinki-Kuopion yöjunan matkustajille.
Konduktöörin rooliin ei tarvinnut paneutua, se meni ihan itsestään. Kyllä sen tunnelman tiesi, joka junissa oli matkustanut, varsinkin sota-aikana. Ei sellaista ole nykyään. Silloin oli penkit vastakkain, läiskittiin korttia, syötiin eväitä ja juteltiin muiden matkustajien kanssa, joku saattoi soittaa haitaria, toinen laulaa. Siinä oli tunnelmaa. Läheisempi tunne syntyi siitä, kun ihmiset istui nokakkain. Kuopion junassa aina savolaiset kyseli, mihin matka, kun ne olivat niin pahuksen uteliaita. Kuten entinen savolaisukko herralta, herra ei vastannut. Kysyi toisen kerran, herra sanoi: »No perseestä». Ukko siihen: »Minä oon melekeen siitä naapurista». Siinä elokuvajunassa oli kaikenlaista matkustajaa, ja filmauksessa me ihan oikeesti kölkötettiin vanhalla junalla Helsingin ja Kuopion väliä, vaunujakin lämmitettiin kaminalla. Ville Salminen ohjasi, ja matkustajien joukossa oli Siiri Angerkoski ja Armas Jokio, tuleva Puupää-filmien talonmies Pikkarainen, mustalaisina, Maippi Heljo ja Kullervo Kalske lemmenparina. Sössöttävänä roistona, Läski-Leevinä, oli Masa Niemi, tuleva Pätkä, johon tutustuin tällä reissulla ensimmäistä kertaa. Se vilkutti Lentävässä kalakukossa koko ajan silmää, ja ristittiin vilkkumajakkamieheksi.
Oli ihme, että antoivat minun laulaa tunnuslaulun Lentävän kalakukon elokuvassa ite. Olen tykännyt siitä erityisesti junan äänien ja muiden takia, se on edelleenkin perusohjelmistoani. Konduktöörinä olen ollut jälkeenpäinkin pari kertaa Lappeenrannan ja Lahden junissa, erikoisreissuilla kun on pyydetty, laulamassa ja soittamassa. Toisella reissulla pankinjohtaja Matti Virkkunen halusi kuulla vain yhtä ja samaa kappaletta. Kansaan uppoava rillumareikulttuuri oli kyllä saanut neljässä vuodessa sen aikaisilta sivistyneiltä ihmisiltä kamalat haukut ja armottoman tuomion. Mutta ei me siitä välitetty, meille oli tärkeintä, että tavalliset suomalaiset tykkäs.
Vuonna 1954 tulikin elokuva Hei, rillumarei, jossa meikäläisten ja lukeneiston välirikko oli täydellinen. Siinä tultiin taas junassa me kolme Rovaniemen markkinoiden jätkää, Repe Helismaa, Jorma Ikävalko ja minä, Helsinkiin inhoomaan täkäläistä korkeekulttuuria. Ja lopuksi lähdetään kivikylästä onnellisina taas Lapin avaruuteen, missä voi hengittää.
Armand Lohikoski ohjasi, Heikki Heino ja Sirkka-Liisa Wilen esitti romukauppiaspariskuntaa, Matti Aulos ja Arvo Kuusia konnia, ja Irja Rannikko Dagny Kahelinia, joka yritti sivistää Lapin jätkää, viedä oopperaan ja taidenäyttelyihin.
Minä sitten Severi Suhosena mölysin kesken aarioitten ja kyselin, että mitä roskoo tämä on. Mutta samaahan oli älypäät kysyneet meidän elokuvista ja lauluista. Reino Helismaan laulu Rumarellumarillumarein säkeet kertovat sen ajan tunnelmista:
»Rahan maksoi ja änkesi konserttiin/ siellä tauotkin kuorsas, ja päättyi se niin/ että kulttuurin kermasta kuorittiin rumarellumarei.»
»Paha jätkän on taidetta ymmärtää, kun on pihkainen varsi ja pahkainen pää/ Jos ei kulttuuri tartu, niin jäljelle jää: rumarellumarillumarei!» |
|

Kuvateksti:
Elokuva Rovaniemen markkinoilla vuonna 1951 toi ensimmäistä kertaa Suomen kan¬san tietoisuuteen Esa Pakarisen ja hänen esittämänsä rennon jätkän Severi Suhosen, vieressä Reino Helismaa ja myös iltamista löydetty Jorma Ikävalko. Teemalaulun kerto¬säe Hei rillumarei
leimasi koko aikakauden. |
|
©Meiltähän tämä käy!! Kirja: Kansantaiteilijan elämästä, Musiikista elokuvista ja elämästä
Taitto: ja web julkaisu: Jari Saarinen |
 |
|