ESA PAKARINEN 1911-1989 |
|
|
|
|
| SElTSEMÄN VUOTTA PUUPÄÄN TÄHDEN |
PEKKA PUUPÄÄ ELÄTTÄÄ TAAS |
ELI KUINKA ESA KÖLKÖTTELI KUKKA HATUSSA HEILUEN
LAPSENMIELISTEN SUOMALAISTEN SYDÄMIIN, ASUI
VUOSIKAUSIA HOTELLI TORNISSA JA ITKI
CHATEAUBRIANDIA SYÖDESSÄÄN, PURKITTI KOLME FILMIÄ
VUODESSA JA KÄVI KEIKOILLA PÄTKÄN KANSSA, KUNNES
TÄMÄ HALUSI NUKKUA IKUISESTI.
40-vuotiaaksi piti Pakarisen pojan elää, että pääsi kunnolla leipään käsiksi ja vähän paremmille palkoille. Asuin Helsingissä hotelli Tornissa viisi vuotta, filmejä syntyi kolme vuodessa, välipäivät keikkailin taloilla ympäri Suomea. Yhtenäkin vuonna oli palkkiolappuja kaksi ja puolisataa kappaletta, auton mittarissa kilometrejä lähes 80 000, kotona Varkaudessa olin vain joulunpyhät.
Kun umpiväsyneinä tultiin Masa Niemen ja muiden kavereiden kanssa keikoilta Helsinkiin ravintoloiden sulkemisajan jälkeen, oli usein tilattu huoneeseeni 602 parikymmentä jallumoukkua, jotka sitten raskaan päivän päätteeksi kumottiin yhdessä. Enpä silloin tiennyt, että jossakin kabinetissa samassa talossa pidettiin ilta toisensa jälkeen Pitoja Tornissa, jossa pöydän ympärillä istuvat intellektuellit tuomitsivat lähes yksimielisesti rillumareikulttuurin ja kaiken sen mitä Pakarisen Esa teki. Mitäpäs siitä.
Se oli elämää kun siitä vihdoin pääsi nauttimaan. Ravintolassa pistin sormen kalleimman päälle, en tiennyt mitä chateaubriand oli, tilasin sitä, otin hyvät ryypyt ja kännipäissäni itkin: »syö Esa nyt kun sulla on varaa». Se oli mun elämän lentoa, rahaa tuli sen verran kun vatsa veti, tulihan sitä jollekin naapurillekin. Minut tunnettiin Helsingin kapakoissa, ei ollut sitä ravintolaa, ettenkö olisi sisään mahtunut, vaikka olisi ollut kuinka täys. Hyvin tuli mutta hyvin menikin.
Kun asuin Tornissa, olin tutustunut toimittaja Arvo Aallakseen, hän kävi usein luonani ja meillä oli tapana ottaa parikymmentä giniä mieheen sitruunan, sokerin ja greipin kanssa. Asuin hotellin kolmannessa kerroksessa, niin kuin herroilla oli tapana, kun filmasin, auto Citroen Berlin seisoi hotellin edessä. Lähdin Mannerheimintien yli klo 7 aamulla ja monta kertaa niin krapulassa, että pelotti mennä tyhjän kadun yli. Oli vain otettu, koska haluttiin näyttää että meiltähän tämä käy.
Olin ensimmäistä kertaa käynyt Helsingissä vuonna 1933 TUL:n liittojuhlilla. Silloinen heilani, tuleva ensimmäinen vaimoni Aino, oli mukana reissulla. Pääkaupunki näytti valtavalta, meidät oli majoitettu Kallioon johonkin kansakouluun. Eläintarhan kentällä oli voimisteluesitys, jossa olin mukana. Siellä juoksin myös sata metriä, alkuerissä pärjäsin, välierissä jouduin Tammiston ja Nuppolan eriin, he juoksivat 10,5. Minähän putosin kuin eno veneestä. Junalla tultiin joensuusta ja mentiin, en paljoo ehtinyt katsella kaupunkia eikä semmoseen ollut varaakaan. Me marssittiin kyllä läpi Helsingin, mutta mitä siinä sitten näki.
Ei tullut mitään sellaista mieleen, että olisin voinut tässä kivikylässä asua. Oltiin vuan maalaisia, jotka päästiin kaupunkiin. Ajattelin sitäkin kun vuodet vierivät hotelli Tornissa, mistä näki yli kaupungin. Olin filmitähti ja tätä se tiesi. Joensuussa ei nuorena ollut varaa usein mennä elokuviin. Katselin pääasiassa amerikkalaisia filmejä, Chaplinia, Tarzania. Oli Harold Lloydeja ja se totinen kaveri Buster Keaton.
Valkokankaalla törttöili usein kaksi kaveria yhdessä. Majakka ja Perävaunu ei kovin töppösiä tyhmiä olleet mutta kuitenkin yksinkertaisia, kun ne jotakin sai tehtyä ne oli sitten hirmuisen iloisia. Samaten Abbott ja Costello, Abbott oli tyhmempi ja Costello oli olevinaan viisaampi. Ohukaisessa ja Paksukaisessa kun Ohukainen sai jotain onnistumaan, Paksukainen otti siitä kunnian, jos se taas epäonnistui, se haukkui sitä. Vaikka oli itse just neuvonut, että tee niin ja niin. Ensimmäiset suomalaiset oli Lapatossu ja Vinski, sitten oli Ryhmy ja Romppainen.
Eipä näitä katsellessa tullut koskaan mieleen, että olisin itse joskus tällainen tyyppi, jolle ihmiset nauraa, ja vielä toheloimassa jonkun toisen kanssa. Pekka Puupää ja hänen kaverinsa Pätkä olivat tulleet Suomen kansalle tutuiksi Ola Fogelbergin sarjakuvissa Elannossa ja Kuluttajassa jo minun lapsuudestani 1920-luvusta lähtien.
Repe Helismaa oli kerran sanonut kadulla vaimolleni Ellille hänen Helsingin matkallaan, että tosta Esasta tulis hyvä Pekka Puupää. Pätkä, Masa Niemi, taas keksittiin tyyppinä elokuvasta Lentävä kalakukko, missä hän oli pikkurosvo, vilkkumies. Repelle tuli idea meidän pituuserosta ja yhteisistä kohtauksista: tuossa on Pekka Puupää ja Pätkä.
Masa Niemi oli Viipurista ja naimisissa. Sota-aikana hän oli kansanhuollon hommissa, sitten Huopalahdessa jossain lakkitehtaassa. Viihdealalle Masa joutui siten, että oli Viipurissa ennen sotia Sinipoikien rumpali, Auvo Nuotio oli silloin laulusolisti. Ne oli esiintyneet Viipurin Voimailijoiden talolla, Ginipojat, niin kuin me veisteltiin. Pätkä oli mahdoton pelle rumpujensa kanssa, kun se soitti hirveän suurta rumpua, ei sen takaa juuri näkynyt muuta kuin pää. Kalakukon filmauksessa meistä tuli hyvät kaverit. Junassa samassa toisen luokan makuuvaunuosastossa avasin vesikraanan ja sanoin Pätkälle:
- Otahan suihku kun olet niin pieni.
Muiden vitsit taas olivat sellaisia kuin » Masan perse kun loppuu niin puolipohjat alkaa» tai kaikkea muuta hyväntahtoista. Miehen varsi kun oli 152 senttiä pitkä - tai pätkä.
Ensimmäinen Puupää tehtiinkin sitten nopeasti. Kalakukon ohjaajalla Ville Salmisella oli sopimus loppumassa SF:n kanssa parin kuukauden päästä. Puupää survottiin hänelle heti perään, ja niin Ville ja me muut tehtiin kaksi filmiä kolmessa kuukaudessa. Käsikirjoitus ja musiikki olivat kaksikko Helismaa-Kärjen, Justiina Puupäätä esitti SF:n kuukauspalkkainen ammattinäyttelijä Siiri Angerkoski, tässä lapsenryöstötarinassa oli romanttisena parina Rautavaaran Tapsa Erkki Saarikivenä ja Tuija Halonen Ritvana.
Ensimmäinen Pekka Puupää nähtiin vapunaattona 1953, yhteensä niitä tehtiin 13, viimeinen Pekka ja Pätkä neekereinä on vuodelta 1960, jolloin Masa Niemi myös kuoli. Parhaina vuosina 1955 ja 1957 tuli markkinoille kolmekin Puupäätä. Sarjan toisen filmin Pekka Puupää kesälaitumilla ohjasi sitten maisteri Armand Lohikoski, joka teki kaikki muutkin viimeistä lukuun ottamatta. Pekan ja Pätkän neekereinä ohjasi nimittäin Aarne Tarkas. Kesälaitumissa me Pätkän kanssa ostettiin lautainen kesämökki, mutta sen takana oli huvila. Kun ei muuten päästy sisään huvilaan, Pätkä tuli ihan nokisena savupiipusta. Sitten siellä järjestettiin juhlat, oli ruokia ja juomia, lopulta tuli huvilan isäntäkin. Elokuvatarkastamo leikkasi 18 metriä pois niiden pirskeiden viinatarjoilusta, jotta filmiä olis voinut näyttää lapsille.
Tämänkertaisena romanttisena nuorena parina oli mukana Olavi Virta ja Ruth Johansson, Olavi oli komee ja tyttö kaunis, ne oli todellisuudessakin keskenään vähän rakastuneet. Virran Olan olin tavannut aikaisemmin, mutta seuraavassa filmissä tutustuttiin paremmin. Oltiin nimittäin Kilpisjärvellä tekemässä Pekkaa ja Pätkää lumimiehen jäljillä vuonna 1954. Minähän sitten säestelin Olan lauluja siellä. Lumimiestä taas esitti yli kaksmetrinen hitsaaja Vihtori Välimäki Hesasta. Syöttinä sille oli tietenkin Justiina. Kaunottarena Katriina Sirkkusena oli Anneli Sauli. | |
Virran Ola oli myös mukana Pekassa ja Pätkässä puistotäteinä vuonna 1955, missä me autettiin orpopoikaa löytämään isänsä. Ola oli niihin aikoihin hyvässä kunnossa. Muistan, kun kerran mentiin illanistujaisiin Siirin kotiin Mechelininkadulle. Meitä oli siellä kymmenkunta henkeä ja kello oli varttia vaille yksi, kun Siiri sanoi, että nyt on hänen syntymäpäivänsä. Ola sanoi, että jumalauta, mistä kukat. Sitten se käski: »Esa hyppää autoon.» Me ajettiin 120 kilometriä tunnissa Mannerheimintietä ravintola Kaisaniemeen, ja sieltä se pöydästä osti kukkia. Just pantiin ravintolaa kiinni, mutta saatiin kukkia ja vietiin ne Siirille ja onniteltiin. Olavi Virta oli ihan mahdoton ajamaan sitä autoo, näyttelijänä se oli hyvä, vielä suhteellisen nuori ja kaunis, niin tytöt aina rakastui.
Kiinni on ja pysyy vuodelta 1955 oli nimestään huolimatta Puupää-filmi, siinä tehtiin ihmeliimaa, jolla saatiin rosvot kiinni. Samana vuonna tuli Pekka ja Pätkä pahassa pulassa. Siinä taas veistettiin vanhanpiian Signe Unelma Johanssonin, Kirsti Ortolan, luona puisia joulukuusenjalkoja, ja Pätkä etsi Pekan nimissä kirjekaveria. Talonmies Pikkarainen, Armas Jokio, tuli mukaan kuvaan.
Vuodelta 1957 on kolme Puupäätä: Pekkoja Pätkä ketjukolarissa, Vieno Kekkonen oli siinä laulajattarena, Pekka ja Pätkä salapoliiseina ja Pekka ja Pätkä samakkomiehinä, jossa taas Sirkka-Liisa Wilen oli merenneitona kylpyammeessa. Siihen tuli jatkoksi seuraavana vuonna Pekka ja Pätkä Suezilla sekä Pekka ja Pätkä miljonääreinä. Pekka ja Pätkä mestarimaalareina oli Lohikosken viimeinen ohjaus, siinä irvittiin reippaasti modernia taidetta. Ja Pekka ja Pätkä neekereinä 1960-luvun alussa oli sitten sarjan viimeinen, ei kai kovin onnistunut.
Siihen aikaan ei analysoitu eikä keskusteltu sen kummemmin mille pohjalle roolit tehdään. Mekin luotiin Masa Niemen kanssa ihan omat tyyppimme. Minä olin vaan oma itteni, hain Pekan hahmon, haastelin savvoo, kävellä kölkyttelin. Puupää tuntui menevän omiin jenkoihinsa, ja siitä se jatkui ja jatkui. Niemen Masa taas kehitti Pätkälle ihan oman elämänfilosofian, viipurlaisen kai. Siiri taas teki Justiinasta oikean diktaattorin, paljon kovemman kuin sarjakuvassa. Se otti kaulimineen kerta kaikkiaan luulot pois Pekalta ja Pätkältä.
Meillä oli kovat kiistat maskista. Pekallahan on suuri nenä sarjakuvassa eikä mullakaan ihan pieni oo. Ne meinas kuitenkin panna mulle maskinenän, sanoin ettei hiivatissa se käy. Ajan oloon sitä joutuisi joka aamu tekemään, liimaamaan, ja se ois silti luonnottoman näköinen. Tekonenä olis vielä haitannut näyttelemistä. Nenää ei sitten tullut, hampaat otin pois, ja siinä se maski oli.
Kalliossa joku räätäli teki Pekka Puupään puvut, niitä oli alunperin kolme. Ne hahmoteltiin samaan tyyliin kuin sarjakuvassa, taakse takinliepeisiin pantiin vielä rautalangat, että ne pysyis käppyrässä. Korkea kukkahattu muotoiltiin Varkaudessa vaimon liikkeessä, ja jalassa Puupäällä oli pitkäkärkiset kengät. Kolmesta puvusta yksi kutistui pilalle elokuvassa Pekka ja Pätkä mestarimaalareina kun jouduttiin Pätkän ja Anja Hatakan kanssa rypemään valkoisessa kipsivellissä. Yhden filmipuvun löysin talvella 1979 vielä meidän omakotitalon ullakolta vaikka luulin, että se on hävinnyt. Nyt alkuperäinen Puupään puku on taas käytössä kun uuden Pätkän kanssa teen ympäri Suomea lastenjuhlia 20 vuoden tauon jälkeen.
Puupäihin asti olin esittänyt suomalaisissa elokuvissa aika nokkelaa jätkää, Pekasta ajattelin, että se on vähän höhlä mutta silti hyvän onnen kaveri. Pätkä on näsäviisas ja keksi kaikki, mutta asiat meni sittenkin Pekan onnella. Niin kuin sirkuksessa: kaikkein tyhmin klovni vetää pisimmän korren.
Pekka Puupään tajusin vähän höplästä vedettäväksi mutta hyväntahtoiseksi. Kaupunkilainen se oli mutta puhu savvoo. Ei sitä silloin analysoitu oliko Puupää joku suhdannesiirtolainen, sehän olis ollut Repen asia, joka teki käsikirjoitukset. Pekka teki hanttihommia, Justiina oli kotirouva, lapsia ei ollut. Kotikin oli aika vaatimaton, ei ne olleet rikkaita, ja Justiina oli hirveän vihainen kun rahaa meni, vain joskus Pekka Puupää sai jotain tienattua. Pätkä oli poikamies, ei sen kotikaan koskaan tullut tietoon 13 Puupää-filmissä. Sehän asusti välillä meidän komerossa ja milloin missäkin, joskus veneen alla, ei se kuitenkaan mikään puli ollut. Pekan seuraan Pätkä oli jäänyt roikkumaan vähän kuin räkä poskella. Pekka ja Pätkä oli parempia kavereita kuin Pekka ja Justiina. Avio-onni ei ollut Puupäillä korkeella. Pekka kun joskus vähän yritti niin Justiina oli vihanen, että elä nyt Pekka hyvänen aika, herranjestas. Siihen ne jäikin rakkaudenosoitukset. Oltiinhan me sängyssäkin. Kun Pekka sanoi, että tämä on Ludvig XIV:n aikainen sänky niin Justiina totesi: »Ois pitänyt ottaa Ludvig XV, kun tää sänky on liian lyhyt». |
Repliikkejä sai filmauksessa muuttaa jos tuntui paremmalta. Siihen aikaan Repe ei taitanut vielä savon murretta lainkaan. Muutin ne savon murteeksi, mulla oli vapaat kädet tehdä se mikä vaan tuntui mukavammalta. Ulkoa täytyi osata kaikki. Mutta eihän Puupäissä ollut kuin jotain 25 sekuntia pisin otto. Kerran oltiin Helsingin asemalla, niin krapulan takia meni vasta yhdeksännellä kerralla sisään. Se olikin ainoa kerta, kun kankkusen takia munin työssä. Vaikka viinaa käytin, olin aina tarkkana, ettei se päässyt työasioita häiritsemään. Siinä kohtauksessa oltiin nousemassa junaan, Justiina, Pätkä ja minä. Minun piti papattaa, muttei tullut minkäänlaista käskyä, sanoin vaan löpölöpölöpöläpläp, aina meni sekaisin. Tuskanhiki oli sillä ainoalla krapulakerralla.
Pätkällä oli teetetty leveälahkeinen puku ja musta hattu, Masa taisi hakea aika paljon Chaplinia, mutta se oli hänen asiansa. Pojat tykkäsivät varsinkin Pätkästä, minä olin tyttöjen suosikki. Kaikki nimittäin säälivät Pekka-rassua kun Justiina kuritti. Kun oltiin filmaamassa Helsingin kadullakin, niin kuin tapahtui hyvin monta kertaa, mun ympärillä oli tytöt ja pojat oli sitten Pätkän kimpussa. )a tytöt kyseli kaikkee, olivat niin osaaottavia.
Me oltiin tietenkin Pätkän kanssa harkitusti hassuja, ja aina meidän vastapainona oli kiiltokuvamaista romantiikkaa. Puupäitä ei ollut tarkoitettu vain yhdelle ihmisryhmälle. Niissä tuli sanomaa kaikenikäisille, lapsille ja lapsenmielisille.
Vapaa-aikoina ei oltu juuri lainkaan yhdessä, paitsi tietenkin Masa Niemi ja minä, jotka tehtiin taloilla ja iltamissa Pekkaa ja Pätkää myös elokuvan ulkopuolella. Siiri Angerkosken synttärit oli yksi harvoja tilaisuuksia. Kun maisteri Lohikoski ohjasi, niin hänen luonaan oli sitten filmien lopettajaisia. Kerrankin oltiin päättäjäisiksi Lohikosken luona hänen huvilassaan Veikkolassa. Ali oli järjestänyt pirtusta tervetuliaiscocktailin. Se sanoi, että nappaa Esa vain pois. Kun tiesin, että nyt tulee kilpajuonti olin varannut kilon pussin raakoja kananmunia autoon. Se oli kitkerä malja. Sitten sovittiin, että otetaan kippo kun kippo, ukko kun ukko. Aina välissä juoksin munia imemässä. Klo 18 illalla aloitettiin, klo 3 yöllä Lohikoski sanoi, että hän ei jaksa vaan menee nukkumaan. Oli sovittu, että saunaan saakka ryypätään. Kun Ali oli mennyt nukkumaan, niin minä otin löylyn jälkeen vielä muutamia moukkuja ja ajattelin nukkua puolitoista tuntia. Heräsin klo 7 paikkeilla, ne oli nyyttikestit, ja Virran Ola ja Siiri olivat istuneet aamuun asti nokakkain lasiverannalla. Herättyäni korkkasin pullon vielä, kananmunat oli kaikki syöty ja minä tunnuin kestävän niiden avulla mitä vain. Klo 9-10 paikkeilla sanoin mainospäällikkö Carlstedtille, että lähen ajelemaan kaupunkiin, mulle riittää nyt. Siiri sanoi, että hän lähtee kanssa, otatkos kyytiin. Minä ajoin Sitikallani Siirin kanssa edessä. Carlstedt tuli BMW:llä perässä. Se oli neuvonut: ajetaan varovasti, korkeintaan seitsemääkymppiä kun on vähän otettu. Kun päästiin Mannerheimintien päähän, Kuusitien kulmassa Carlstedt näytti takaa, että hei, terve vaan. Sanoin Siirille, että vien sinut kotiin. Hän halusi kuitenkin tulla majapaikkaani Torniin ottamaan pienet. No, mikäs siinä. Kun päästiin hotellin eteen ja tulin ulos niin jalat meinas mennä alta, oli kuin rullaluistimilla, niin silkoinen musta jää oli asfaltin pinnalla. Sen jälkeen en ole elämässäni ajanut enää kännissä autoa. Ihmettelin kyllä kestokykyäni, sisukset oli pilaantumattomat. Ja 40-vuotias äijä.
Filmauselämään liittyi alkoholinkäyttö, kun sitä joka paikassa sai. Minä opin pitämään varani vähitellen, mutta Pätkällä oli kiertueillakin viinaa. Sillä sitten tiivistyi jossain vaiheessa se ryyppääminen. Pätkä osasi tehdä sen, otti määrätyn määrän ja piti stimmungin yllä. Hän selitti ryyppäävänsä tieteellisesti. Sitten se vaan asteittain vuosien varrella lisääntyi, jallua silloin 1950-luvulla etupäässä juotiin, juhlan kunniaksi viskiä ja konjakkia.
Kyllä minä sitä Pätkän juomista katoin ja joskus varoittelin. Mutta en olis uskonut koskaan, että se niin traagiseksi menee. Siiri Angerkoski oli ammattinäyttelijä, muttei koskaan näyttänyt Niemen Masalle ja mulle, että me ollaan amatöörejä. Päinvastoin, se auttoi toista näyttelemisessä, reilu ihminen se oli. Pätkästä Siiri ei niinkään välittänyt, kun se oli hieman likainen.
Siiri ei oikein paljon tykännyt Justiinan osasta, luulen, että hän halusi parempia rooleja. Mutta Särkkä katsoi, että Siiri on koomiselle linjalle kuuluva. Rovaniemen markkinoissa oli pohja Siirin tuloon justiinaksi. Siinä se oli helvetin kiukkuinen Ikävalkon Jormalle koko ajan. Ja ihmeellinen puhekyky Siirillä oli, senaikaiset koneet ei tahtoneet ottaa sisään kun se artikuloi niin nopeasti. Ohjaajakin, Nortimon Jorma, sanoi, että elä hyvä ihminen haasta niin nopeesti, kun ei kone kerkiä perässä. Korvalla kun kuunteli niin kaikki oli ihan selvää. Sitä tuli niin kuin herneitä olis kaatanut. |
|
Välillä tuli Näyttelijäliiton lakkokin, Siirihän kuului siihen, Masa ja minä emme. Lakkotoimikunnan ihmiset kävi SF:n hallilla, kun me oltiin niiden mielestä lakonmurtajia, vaikka me ei kuuluttu liittoon. Siiri oli SF:n kuukausipalkkaisia. Kuulin itse Siirin kertovan, että Särkkä oli luvannut hänen miehelleen näyttelijä Kalle Angerkoskelle, että niin kauan kun Siiri elää hän saa palkkaa Suomen Filmiteollisuudelta. Puupäät kun loppuivat niin loppui palkkakin Siiriltä, Särkkä ei pitänyt puheitaan. Siirillä oli iso tytär, joka meni naimisiin kun tehtiin Pekkaa ja Pätkää lumimiehen jäljillä. Syöpäänhän Siiri sitten kuoli, hän oli hieno ihminen.
Särkkä ei meitä pahemmin haukkunut. Se laski, rahaa tulee kassaan niin okei. Puupäät oli rahantienausjuttuja. Ja kyllä ne toikin. Mitä enemmän kriitikot niitä haukkuivat sitä enemmän tuntuivat ihmiset käyvän katsomassa. Paula Talaskivi näki punaista aina, Eugen Terttula kalvoi kuin joulukalaa. Sen mielestä »törky oli törkyä», rillumareit ja useimmat Puupäät olivat »rikos suomalaista filmitaidetta kohtaan.» Ei minua kuitenkaan varsinaisesti haukuttu, vaan ohjausta ja liikaa kiirettä. Ne kai kahto, ettei Puupää haukkumalla parane; se on Puupää mikä on Puupää. Kutsuvierasnäytöksissä arvostelijat nauroivat kuitenkin niissä kohdissa kuin pitikin.
Minä itse en pitänyt Puupäitä loistavina mutten huonoinakaan. Tyypit oli ihan kansainvälistä komiikkaa. Ne viihdytti kovasti nuorta väkeä ja vanhempiakin. Ajan mittaan niihin tuli vielä enemmän linjakkuutta. Pekat ja Pätkät oli aina tavallisen huonompiosaisen ihmisen puolesta öykkäreitä vastaan, vaikka varsinaista poliittista tendenssiä tai ajatusta ei ollut. Paha sai aina palkkansa, poikien ansiottomat rahat meni hyväntekeväisyyteen.
Särkkä pelasi ovelasti Puupäiden kanssa alusta lähtien. Hän osti Fogelbergin leskeltä filmausoikeudet yhteen mutta tuottikin siihen hintaan, 50 000 mk, 5000 nykymarkkaa, sitten 13 filmiä. Ei se leski parka paljon masuaan täyttänyt sillä rahalla. Puupäiden purkittaminen oli melkoista puuhaa, ja niihin liittyi vastenmielisiäkin tehtäviä. Meillä kun ei ollut sijaisnäyttelijöitä ja kaikki temput piti tehdä itse.
|
|
Yhdessäkin Puupäässä oltiin Pätkän kanssa alasti ja mentiin tynnyriin piiloon. Sitten tynnyrit pantiin pyörimään katua alas, vaikka seinään olis mennyt. Se oli hengenvaarallinen juttu, ei ollut statisteja, mutta olis laittaneet nuket niihin tynnyreihin. Kerran pelattiin Puupäiden keittiössä potkupalloa. Pätkä potkaisi, minä yritin ottaa kiinni, niin lensin pienestä komeron peiliovesta sisään, yks kaks olin patjojen päällä. Pahvi oli sahattu lautojen välistä sisään, paperi oli vain pinnassa. Olisin voinut juosta pahastikin pokaan. Eikä se ollut mikään trikkijuttu.
Kaikkea kiipeilemistä oli, kerrankin ruosteisia tikapuita pitkin kerrostalon katolle. Puolista irtosi ruostetta ja meni silmiin. Silmäklinikalle jouduin menemään, ja siellä ottivat pois. Toisen kerran minua pelotti kun jouduin roikkumaan Lohikosken asunnon lähellä kuudennen kerroksen räystäällä. Putoaminen pelotti ja sanoin, että ottakaa nopeesti, minä en kauan tässä roiku. Tommosia juttuja.
Pätkällä oli vaikea juttu kun se takinkauluksesta nostettiin nosturin koukulla 25 metrin korkeuteen, jumalauta kun se pelekäs. Pätkälle puettiin lentäjän liivit eikä se antanut kenenkään muun laittaa koukkua siihen rautarenkaaseen kuin minun. Ja puolikkaan pullon se melkein joi konjakkia ennen kuin sinne lähti, kyllä se pelekäs. Se roikkui siellä, hitto, ei, ei. Se oli ihan kuin pikkunen kärpänen. Ei me osattu protestoida. Mutta sitten kun tehtiin Pekka ja Pätkä sammakkomiehinä Suomenlahden saaristossa oli sopimus: jos veteen jouduttiin menemään konjakki piti olla ihan sen takia. Lohikosken Alin kanssa tuli minulla jostain joutavasta kränää niin, ettei puhuttu ollenkaan toisillemme. Kun Ali antoi ohjaajakäskyjä ne meni Niemen Masan kautta:
- Kerro Pakariselle, että se tekee näin.
Takasin tullessa moottoriveneessä sovittiin sitten kättä päälle lyömällä sekin juttu.
Pekka ja Pätkä lumimiehinä -elokuvassa oli aikamoinen urakka, kun jouvuttiin Pätkän kanssa samoilla suksilla laskemaan tunturia. Kun toinen junttura on takana niin millä sitä tasapainoo pitää. Siiri sen sijaan sai standin. Oli nimittäin yks pikkunen autonkuljettaja, jolle pantiin Siirin kamppeet päälle, siellä se lasketteli tuntureita sitten. Minä kyllä hiihdin itte kaikki. Oikeestaan se viikko oli hyvä, kun sai mainion kunnon. Mutta Kilpisjärvellä tuli lumisokeus, se poltti niin kuin hiekkaa silmille viskottais. Sivulle näki vain toisella silmällä. Ei se ihme ollut, kun ensin aurinko säteilee, ja sitten pannaan vielä kahden metrin tinapaperiheijastin paistamaan kasvoihin kuvauksen takia.
Tuskinpa enää nykyajan näyttelijät suostuis tekemään itse tällaisia temppuja. Silloin uhrauduttiin toisella tavalla. SF:nkin filmeissä Tauno Palokin oli yhdessä koskikohtauksessa henkensä kaupalla. Onneksi olin elämässäni tehnyt ruumiillista työtä ja urheillut, muuten niistä kohtauksista ei olisi tullut mitään. Sellaisissa hommissa on aina omat vaaransa.
Kaikissa Pekoissa ja Pätkissä oli kuitenkin oma viehätyksensä, yksikään niistä ei ollut vastenmielinen. Vahinko vain, ettei lapsille tehdä suomessa enää mitään vastaavaa. Kaikki on haukkumassa, mutta kukaan ei tee lapsille ja koko perheelle elokuvia. Puupäässä oli aina moraaliakin. Hyvinhän Spede Turhapurotkin on, mutta ei ne mitään lastenfilmejä ole, ei sinne päinkään. Niissähän kehoitetaan ihmistä laiskottelemaan ja pinnaamaan. Eikä naimisesta ymmärrä 6-8 vuotiaat lapset.
Puupää elää edelleenkin: 27 vuotta on jo ensimmäisestä Pekasta ja pätkästä, ja nämä filmit pyörivät jatkuvasti lastennäytösten suosittuna ohjelmistona. Siellä istuvat nauramassa isät ja aidit, jotka itse on kakarana jo katsoneet Puupäätä. Puupäiden elinvoima on kyllä paras vastalause 1950-luvun jyrääville arvostelijoille.
Minäkin olen pannut Severi Suhosen eläkkeelle ja kaivanut Pekka Puupään pukupussista. Uuden Pätkän, Pekka Lampisen, kanssa tehdään Puupäätä Säästöpankkien lastenjuhlissa Suomen Maaseudulla, Mikkelin piirissäkin on yli 6000 lasta käynyt katsomassa. Meillä on niitä vanhoja sirkusesineitä, pellenumeroita vuosisadan alkupuolen tivoliperinteestä, joita tehtiin kiertueella Masa Niemen kanssa.
Olis me tehty Puupäätä sen kolmannentoista filmin jälkeenkin lisääkin. Kun vuonna 1960 oli tullut viimeinen, niin pätkä sanoi kiertueella, että meeppäs kysymään maisteri Särkältä vieläkö tehdään. Särkkä sanoi, että ei, ei tehdä enää. En tiedä mistä se johtui. Olis niitä varmaan vieläkin mennyt yleisöön. Olisko sekin Särkkään vaikuttanut, kun arvostelijat kaivoivat koko ajan eikä nähneet niissä mitään hyvää. Hän kai oli saanut niillä jo tarpeeksi rahaa. Minä sain minkä sain. Kaikki 19 Suomen Filmiteollisuudelle tekemääni elokuvaa oli sellaisia, että ne tuotti maisteri Särkälle rahaa. Ja rillumarei-rahoillahan ja puupää-tuotoilla SF teki vuonna 1955 kuulun elokuvansa Tuntematon sotilas.
Särkkä kokeili minua kerran yhteen lyhytfilmiin. Menin siinä siviilissä laskua perimään. En kuitenkaan saanut roolia kun en ole ollenkaan herrasmiehen näköinen, pätkä otti sen sitten. Minusta kun ei hienoo miestä sais. Ihailijakirjeet tuli kuitenkin kaikki filmivuodet ihan nuorilta tytöiltä, joka pyysi valokuvia ja nimikirjoituksia.
Puupään henkiinherättämisestä filmiin on myös puhuttu. Pekkahan on huilannut, nyt se taas jaksaa jatkaa. Maisteri Lohikoskella oli valmis käsikirjoituskin 1973, mutta minulle tuli toinen elokuva, Matti Kassilan Meiltähän tämä käy, jossa olin Severi Suhosena. Justiina ja Pätkä ovat menneet, talonmies Pikkarainen ja minä ollaan jäljellä. Eikä mekään oikein kahdestaan pystyttäisi tunnelmaa luomaan.
Masa Niemi lähti äkkiä, keväällä 1960 viimeisen Puupään jälkeen.
Masan päiväannos oli ruvennut olemaan pullo koskenkorvaa enkä minä pitänyt siitä ollenkaan. Samana keväänä olin turneella, ennen vappuaattoa ei ollut keikkoja, mutta vapunpäivänä oli sitten taas tilaisuus Lopetella. Pätkä sanoi jäävänsä Tampereelle Uimahallin retkeilymajaan, ei hän viittinyt mennä välillä kotia. Jätin auton Pyynikintorille ja läksin junassa, että voisin mennessä ottaa hömpsyt. Vapunaattona, se oli lauantai, tulin Tampereelle Takasin, ja Masa oli jo tajuttomana. Se oli ilmeisesti jotain pillereitä ottanut mutta kaikki tuubit hävittänyt. Pätkä asui kahden hengen huoneessa retkeilymajassa, siellä oli mun salkkukin huoneessa.
Pöydällä oli kahvilakuitin taakse kirjoitettu:
>> Hyvä on olla kun on nolla. Hyvästi Masa>>
Sillä tavalla se lähti. Kiertueelle tuli tilalle Eugen Malmstén Lopelle, ja me kierrettiin neljä vuotta yhdessä.
Masan hautajaisten jälkeen päätin, etten enää koskaan mene kaverin maahanpanijaisiin, se on liian tuskallista. Olen niin tunteellinen ihminen. Kun Repe kuoli, en ollut mukana, Tapsan hautajaisiin en myöskään mennyt. Enkä muistokonserttiin kuuluttajaksi vaikka TUL:sta pyytivät. Olisin voinut ruveta itkemään.
- Omiin Hautajaisiin menen, sinne on mun pakko mennä. |
|
©Meiltähän tämä käy!! Kirja: Kansantaiteilijan elämästä, Musiikista elokuvista ja elämästä
Taitto: ja web julkaisu: Jari Saarinen |
 |
|