ESA PAKARINEN 1911-1989
 
Kotisivuille
HUMORISTINA OLEN VAIN HAHMO
MAAILMA ILMAN SOTIA
ELI KUINKA ESA KERTOO MITEN HÄNEN SISIMPÄNSÄ
ON ERILAINEN KUIN ULKOINEN HAHMO, JA KUINKA
REISSUMIES ON AINA MUIDEN SILMÄTIKKUNA.

Olen jossain haastattelussa sanonut, että olen karjalainen ihminen, joka on koko ikänsä joutunut esittämään savolaista. Minähän olenkin tavallani tienannut leipäni savolaisena, mutta sydämeni on aina kuitenkin pohjoiskarjalainen. Sanon rehellisesti, että jos minusta yritettäis tehä savolaista, niin minut pitäis panna turkin hihhaan ja nussia uuvestaan, sittenkään ei tule savolaista. Ja varmasti pittää paikkansa. Ei tuollaisia asioita osaa analysoida. Se on sama kuin turkkilainen sanoo, että minä olen turkkilainen enkä iranilainen. Se on myötäsyntyistä, minä tunnen kuuluvani Karjalaan.

Savolainen nauraa toiselle, natkauttaa, ja vetkauttaa, mutta jos sitä itseään koskettaa huumorilla se menee saatanan kipsiin, ei mene himaan.

Kun on kiertänyt Suomea 30 vuotta, huomaa ihmisten erot. Pohjois-Karjalassa on todella Suomen vilpittömimmät ihmiset. Tavaratalossakin sen huomaa. Jos konsulentti tarjoaa jotain he saattavat sanoa: »Kiitos vaan minä en tarvitse sitä.» Tyypillinen länsisuomalainen tapaus oli kun Porissa Satakunnan Osuuskaupassa, jossa olin esiintymässä, turskin näköinen rouva biisamiturkki yllä kysyi tarjouksia esittävältä myyjättäreltä: »Millä meitä tänään taas petetään.» Minäkin oli viikon kiertueella Satakunnassa ja tuli mieleen olenko väärällä alalla. Huumori ei mennyt pihaan, ja minua katottiin kuin lehmä uutta aijanpylvästä. Mulla olikin se käsitys, että ne nauraa sitten vasta huomenna.

Joka väittää minua savolaiseksi voisi kuunnella murrettani. Se on tyypillistä joensuulaista, kylläkin hyvin lähellä savon murretta. Pohjois-Karjalan murre on niin kuvarikasta, että se naurattaa ihmisiä vaikka ei olis mitään vitsiäkään. Itämurre sinänsä jo huvittaa eri murteisia, koska se poikkeaa niin paljon heidän omasta kielenkäytöstään. Oikee savolainen ei hyväksykään minun murretta, sehän ei ole puhasta savvoo, enkä yritäkään. Minä oon sekasikiö tässä murteessa.

Karjalaisia haukutaan jossain päin Suomea, mutta kaikesta näkee, että ne on ahkeraa ja pystyvää väkee ja panevat toimeksi. Mitä Lahden kaupunki esimerkiksi olisi ilman karjalaisia, ne on panneet sen kylän pystyyn. Kun satojen vuosien ajan on tapeltu Ruotsin ja Venäjän välillä ja karjalaisia manklattu, niitä on höylätty kahelle päin. Särmät on näin tippuneet pois, kyllä siinä on luonnetta kysytty.

Karjalan heimo on minulle rakas. Karjalaiset ovat pysyneet aitoina ihmisinä huumorintajunsa avulla, nauravat ja itkevät herkästi. Olen itse aivan samanlainen: tippa tulee silimään ja sitten nauru kajahtaa vaikka kyynelten läpi. Ehkä tämänkin takia Pohjois-Karjalassa on kuulemma Euroopan sydänsairaimmat ihmiset. Lisäksi vesistö on sellaista, että sieltä jotain mineraaleja puuttuu. Ehkä minä olen yksi niitä uhreja, sydämen rytmihäiriön sain 50-vuotiaana ja sitten astman. Ravintokin on ollut yksipuolista, elintason mukaan. Muistan kun olin poikana 1920-luvulla Ristisaaressa savotalla tukkeja lajittelemassa, puuta tuli Venäjältä ja Pohjois-Karjalasta. Pelkkää suolattua läskiä pantiin leivän päälle eikä ollut mitään vihanneksia. Se oli tavallista savottamiehen sapuskaa, sillä varmaan infarktit tullee vaikka väkisin.

 

Pohjois-Karjalassa 1920- ja 30-luvulla oli joka kylässä sellainen vähän niin kuin viäräleukainen, joka piti huumoria yllä. No olihan joka kylässä myös se hölömöläinenkin, kylähullu, jolle naurettiin. Niin kuin Varkaudessa piettiin kylähulluna Vännin Lassia. Mutta ei se mikään hullu ollut, eli vain vaatimattomasti, keräsi pulloja, asui turvemökissä Huruslahden rannalla. Sellainen yksinäinen kaveri. Kerran se käveli Varkaudesta Helsinkiin kommunistien vappujuhlille. En kiinnittänyt varhaisemmissa elämänvaiheissani huumoriin erityishuomiota. En ole ajatellut, että elämästä pitäisi ottaa vitsi ylös. Kun on elänyt se on tullut aikanaan esille, en osannut eritellä sitä millään tavoin; onko tämä nyt vitsiä tai ei, se on kylmää elämää.

Huumori ei koskaan ole ollut elämäntapani. Olen elänyt elämääni omalla tavallani, jos jotain hauskaa on ollut, niin en oo sitä alleviivannut tai mitenkään merkannut, että nyt pitää elää tätä varten. En koskaan, ennen kuin pääsin filimiin vuonna 1951, ole osannut asennoitua niin, että nyt minusta tulee humoristi. Min oun elännä sen pyörän mukana, mikä tässä on pyörinyt. Minulla ei oo oikein paljon nytkään huumoriasenteita. Elän nykyisin aika rikasta elämää, tosin niillä vähäisillä resursseilla mitä ikä enää antaa. Mutta jatkuvasti elän ilman varauksia. Oon hyvin varaukseton, en asenneihminen. Ainoa asenne on ollut, että pidän itseni raiteilla. Niin tyhmäksi en ole koskaan tullutkaan, että esimerkiksi viinan kanssa suistuisin raiteiltani. Hyvät tuttavat ollaan muttei hyvät ystävät.

Hirtehishuumori on kyllä ollut helevetin lähellä, mulla saattaa sitä olla aikamoinen annos. Nyt on nimittäin varaa laskea hirtehishuumoria siitä vanhasta minkä on kokenut. Siitäkin hetkestä, kun tulin sotaväestä pois, olin neljä päivää syömättä ja naru oli valmis, että pistän leukaluukkuun itseni. Olipa se helvetin tyhmä ajatus siinä iässä tappaa ittensä. Oishan sitä voinut vaikka varastaa ruokaa. Mutta mulla on sellainen luonne, että en voi ottaa toiselta, kunnioitan lakia, jos laki ei kerran salli, niin okei, ollaan sitten iliman.

Pohjois-Karjalassa oli viäräleukia ja kylähulluja lentojätkiä ja kaikenlaisia simpauttajia. Yks vähän sen tapainen oli Kortti-Helin Joensuussa. Sehän myi eläissään jalkansa patologian laitokselle, sillä kun oli kampurajalat. Oli se väliin varakaskin, sillä oli Niittylahdessa talo ja sinne tuli vanhoja lentojätkiä, korttikavereita, joille se ei antanut rahaa lainaks. Pani vaan talavella avannosta toiseen kantamaan vettä siitä sitten.

.Minun isä oli 25 vuotta reissussa ja oli tavallaan jonkinlainen lentojätkä. Ennen vanhaan suutareista ja räätäleistä sanottiin, että ne on kaikki filosofeja. Kun räätälikin istuu ja neuloo kintut ristissä tai suutari korjaa kenkiä, niillä on aikaa funtsata. Ennen vanhaan kun olin isän mukana suutarinopissa Leppälahdessa, niin kyllä siellä kuunneltiin isän mielipiteitä aika paljon. Kun ympäri pitäjää kiersi ja kaikkien mielipiteitä kuunteli, niin siinä avautui maailma paljon.

Suutarin filosofia oli lempeämpää, jätkien taas rankempaa. Esimerkiksi on tarina Lapin jätkästä, kulukumiehestä, joka tuli savottakämpälle ja varasti rahaa. Se saatiin seleville ja ajateltiin, ettei sitä oikein viittis lyyväkkään, mutta pannaanpas se alasti puun kylkeen ja sidotaan kädet puun taakse. Kyllä ne itikat rankasee. Aamulla sitten kysyttiin jätkältä, että vieläkö haluat varastaa. Ei ennee, vakuutti tämä ja totesi, että paska niistä itikoista, mutta kun poronvasa tuli ja imi koko yön.

Yleensä ne jotka kiertää on silimätikkuna kaikille. Reissumiehenä opin sen itse myöhemmin huomaamaan. Työn perässä kulukemistähän se vain on, mutta onhan siinä oma romantiikkansa kun piäsöö kotonta pois. Ja aina sydänystävänkin voi sieltä matkalta löytää. Suurin osa ihmisiä on aina samassa paikassa. Siksi kai lentojätkistä, kiertävistä ammatinharjoittajista, kulkureista ja reissumiehistä on aina riittänyt juttuja, hyviä ja pahoja. Ja veriinhän se menee, vielä nytkin minun on aina päästävä välillä jonnekin pois tuulettumaan. Nyt on vain aloitekyky hävinnyt pois parin viime vuoden aikana, ei pääse oikeen vauhtiin. Entisinä aikoina oli sellainen vauhti, että sen piti tapahtua heti, siinä ei kauaa kupattu.

Rahan perässä on pitänyt koko ikä reissata vaikka minkälaisilla kulkuvälineillä reestä kuorma-autoon asti. Nuorempana jopa hiihdin keikoille haitari selässä tansseja soittamaan. 1930-luvulla kävin Joensuusta Keskiyö-orkesterin keikkojen lisäksi soittamassa Lehmun Työväentalolla yksinäni päivätansseja, häitä ja sen sellaisia. Hiihdin perille haitari selkärepussa. Sain päivätansseista satasen, häistä 40 mk, mikä oli tosi huono palkka. Ei se kovin hääppöistä ollut.

 

Mulla on aina ollut hanuri ja hattu, eikös se ole sentään aikamoinen rikkaus.

»Hanuri ja hattu perinnöksi sattu mitäs minä hulivili huolinkaan»

Näin lauletaan Matti Jurvan ja Tatu Pekkarisen rallissa Hulivili vuodelta 1934. Paremmin kuin mikään nämä säkeet sopivat elämääni.

Jos ei minusta olisi tullut muusikkoa, alaani olisi ehkä ollut jokin työ missä vaaditaan teknistä näppäryyttä, automekaanikko, tv-korjaaja tai mikä muu tahansa. Se olis ollut lähellä, mutta ei ollut tilaisuutta. Paitsi se mitä ehdin olla Joensuun Singerillä apulaismekaanikkona. Olis sitten tarvinnut mennä ammattikouluun, mutta myöhemmällä iällä ei ollut varaa, ei olis saanut siitä leipää. Nykyisinhän pääsee ammattikouluun melekein haluamalleen alalle.

Jos taas musiikista puhutaan, niin sanotaan, että onnistuminen riippuu 95 % työstä ja 5 % lahjoista. Kun tarpeeksi ajoissa pääsee harjoittelemaan jonkun ammattitaitoisen muusikon johdolla, niin tietysti sitä kehittyykin. Ja tietenkin on hyvä, että ihmiset saavat koulutusta tullakseen muusikoiksi, näyttelijöiksi, laulajiksi, esiintyviksi taiteilijoiksi.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos joku on oikein lahjakas, hän kyllä pullahtaa esiin. Ennen pitkää vaikka ois minkälaista kyynärpäätaktiikkaa. Vaikka puupäitä koulutettais teatterikouluissa niin ei niistä kaikista hyviä näyttelijöitä tule. Vaikka he saisivatkin peruspohjan, etteivät nyt ihan huonojakaan ole. He eivät kuitenkaan oikein pääse loistamaan niin kuin luonnonihminen, joka pelaa omilla aivoillaan ja resursseillaan ilman koulutusta. Työ muovaa kovasti tekijäänsä. Jos minusta olisi tullut tavallinen duunari, niin ajatuskantanikin olisi muokkautunut sen mukaan, se ei olisi tämmöinen kuin nyt. Ajattelisin asioita toisella tavalla, jos tilanne ois toinen. Jokin oma sisin on tietenkin aina olemassa. En minä koskaan varsinainen huulimies ole ollut, kyllä kansalla on väärä kuva asiasta. Että ihminen sisimmässäni ei ole sitä, paitsi hahmo.

 
]ätkä menossa frakissa
Kuvateksti:

Lentävän kalakukon lupsakka, poskettomia kuulutteleva konduktööri Kuopion junassa
vuodelta 1953 oli Esa Pakarisen rakastettu näyttelijäsuoritus.
 
©Meiltähän tämä käy!! Kirja: Kansantaiteilijan elämästä, Musiikista elokuvista ja elämästä
Taitto: ja web julkaisu: Jari Saarinen
ylös