ESA PAKARINEN 1911-1989
 
Kotisivuille
VIIHDYTTÄMINEN ON ELÄMÄNTAPA
SENTIMENTAALINEN ESA PAKARINEN
ELI KUINKA ESA TIETÄÄ HAITARINSA KERTOVAN SOITTAJAN
TUNTEET. ILOT JA SURUT KASVATTAVAT: VAIN TYÖLLÄ
PYSYY HATTU PÄÄSSÄ JA HANURI SYLISSÄ.

Hattu on minulla aina pysynyt päässä, mutta hanurin piteleminen on vaatinut työtä. Se on tullut itekseen tuo huumori, ainoa puoli lauluhommassa on ollut sanojen opetteleminen. Elämässäni oon ottanut vain kaksi laulutuntia Elbe Nissiseltä. Laulu¬ja huumoripuoleen olen tehnyt työtä vain viisi prosenttia verrattuna haitarinsoittoon. Kovasti vaivaa pitää nähdä ennen kuin säestys on vaivatonta. Soittaminen on kovan työn takana, älyttömän määrän tunteja olen sen edestä joutunut tekemään. Mutta jollen olis, niin tuskin olis Severiä tai Puupäätäkään.

Hanurinsoiton opettelin poikasena ite, isä ei opettanut vaikka sillä oli kaksirivinen reissussa mukana. Ukko soitti vanhoja valsseja, eiköhän se ollut sirkuksessakin soittanut. Velipoika soitti kans, joten kyllä meidän perheen miehet osas kurttua vedellä. Isä aloitti yksirivisellä ja osti sitten kaksirivisen. Sitä soittelin, kun hän meni ryypylle. Sitten ukko teki kaksirivisestä kolmirivisen, kromaattisen. Kaksirivinen on kuten suuharppu, siinä ei kaikkia puoliääniä ole. Isä ei opettanut minulle alkeitakaan, milloin se ois kotona ollut. Sitten ukko osti viisirivisen, mutta oli niin vanhanaikainen, ettei oikein enää pystynyt sitä soittamaan.

Ensimmäisen oman haitarini, viisirivisen, osiinkin pirtutrokari Parviaiselta Joensuussa ennen armeijaan lähtöä. Seuraava oli italialainen Coperativa, jonka ostin ennen sotaa, välissä oli jokin suomalainen peli. Sitten sota-aikana päämajan viihdytysjoukoissa ollessani vaihdoin sen Lievosen Akilla Viipurin soittimen hanuriin. Olisin saanut samalla hinnalla uuden mutta ostin sen käytetyn mieluummin, koska siinä oli paremmat kielet. Ostin sen saksalaisilta saamillani rahoilla.

Soitin samaa haitaria 1950-luvun alkuun, jolloin mentiin Pihlajamaan Lassen kanssa Kouvolan harmonikkatehtaalle kysymään peliä sieltä. Saatiin valkoiset haitarit ilmaiseksi, johtaja Koski antoi sillä tarkoituksella, että pietään niin kauan kunnes tulee uusi loimunpunainen malli. Sitten kun oltiin Lassen kanssa yhdessä kiertueella saatiin ne loimunpunaiset pelit.

Sittenhän Lasse jäi pitämään harmonikkakouluaan, ja minä jatkoin kiertuetta eri ryhmissä. Ja vaihdoin aina hanuria silloin tällöin, välillä vein entisen pois ja sain uuden tilalle. Mulla on nyt ainakin viides tai kuudes harmonikka Kouvolasta, yhteen annoin tuhat markkaa, mutta yleensä olen saanut uuden antamalla vain entisen pois. Nyt sitten ostin tutkimismielessä Bugarin King size-mallin sen takia, että siinä on melodiabasso. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, ettei se ole hyvä. Se on keskeneräinen, vaikka minun sana ei paljoa paina, en ole niin hyvä hanuristi. Siinä ei peukalo käy lainkaan. Bassotus pitää muuttaa niin, että peukalo pelaa kans. Silloin se on aivan sama kuin diskanttipuoli, on vaan peilikuva ja tulee joustavaksi.

Severin haitarin, Frontalinin, ostin noin parikymmentä vuotta sitten 62 000 markalla. Oikein nätti se onkin, Kouvolan harmonikkatehtaalla maalattiin mustat ja valkoiset kuviot kanteen ja jatkettiin puolet paljetteja. Päältäpäin on paikattu palkeet ja niissä lukee SEVERI. Oikein hyvä se on sen hintaseksi peliksi, ei tartte mikrofonia, se kyllä kuuluu.

 

Ennen minulla oli myös kaksirivinen Kaiutar, josta teetin kolmirivisen Kouvolassa. Se jäi filmiyhtiölle, ne maksoi siitä sitten. Siinä ei ollut tarpeeksi bassoja, ei löytynyt kaikkia äänilajeja. Piti hypätä laijasta toiseen. Kolmirivisenäkin se näytti edelleenkin kaksiriviseltä, kun ne kaksi riviä oli valkeet. Siinäpä ne mun haitarit sitten on suurin piirtein.

Niin paljon olen rakastanut hanuria, iän päivän. Olen asettanut tavoitteet pirun korkealle, en koskaan yllä sinne enää, kun en nuorempana päässyt oikeeseen oppiin. Ei sitä Joensuussa 1930-luvulla kukaan oikein opettanut. Jos jotakin soittajaa meni kattomaan läheltä, niin se melkeen selekänsä käänsi. Ettei saanut näkemälläkään oppia. Eikä kaupungissa ollut silloin vielä musiikkiopistoa. Kuten kerroin, ostin Keskiyö-orkesterissa ollessani italialaisen harmonikkakoulun ja siitä opettelin itse nuotit. Kyllä se on kivessä ollut mun harmonikansoittoni.

Koko liruttelun aloitin ensin poikasena sillä keinoin kun kolomella sormella kerkisin; peukalo kahvan takana ja pikkusormi pystyssä kuin pojan pili. Sitte näillä kolomella sormella soitettiin, että nivelet oli melekeen mennä sijoiltaan. Sitä alakuun ruvetessaan soittamaan tykkäs, että kylläs tässä perkele on sentään aika hyvä soittaja. Kun rupee tuollainen nuori kaveri soittamaan, niin sitähän soittaa vaikka liiman, kun vaan saa soittaa.

Minäkin jouduin melekeen puoli-ilimaiseksi soittamaan ja olin aina menossa. Tottakai. Se tarttui kuin piki vaatteisiin, ja vanhalla soittajalla, vaikka se ei soittaiskaan viikkokausiin, pitää olla haitari nurkassa, ja nuorella aina mukana. Minäkin soitan tunnin pari päivässä edelleenkin haitaria. Kun täytän 70 vuotta, kuvittelen soittavani aika kivasti. Ja tämä on kunniakysymys.
Onhan sitä tullut kilipailuissakin soitettua. Pohjois-Savon mestaruuden voitin 1949, Ahvenaisen Veikko oli viides, Salon Jaakko seitsemäs. Itä-Suomen mestaruuskilpailussa olin kolmas. Kaksi kertaa sain SM-kilpailuissa kuudennen sijan. Paavo Tiusanen oli ykkönen, toisella kertaa Paul Norrback. Kuopion kilipailuissa oli Lievosen Aki tuomarina, ne pidettiin torin laidalla vanhassa työväentalossa, joka nyt on purettu. Joku lehti kirjoitti minusta, vielä tuntemattomasta haitaristista, että »Esa Pakarinen sai varsinkin katsomolta suurimman kannatuksen kultivoidulla soitollaan».

Hanurin valinta soittimeksi tuli luonnostaan. Piano oli rikkaiden vempele, usein herrasväen salin pelkkänä koristeena, eihän sillä soitettukaan. Milläs sitä olis kulettanutkaan. Hanurilla pääsi kiertämään ja tienaamaan. Siihen minä laskin alusta lähtien. Kitaransoittajia ei ollut ennen sotaa juuri ollenkaan. Banjo saattoi olla joissakin janitsaariporukoissa niin kuin Joensuussa Valenciassa, suojeluskuntalaisten orkesterissa, joka kilpaili työväen bändin Keskiyön kanssa.

Orkesterisoittoon tottui nuorena kyllä. Eihän Keskiyöllä ollut aluksi sovituksia lainkaan. Sitten kun tuli sovitukset ja oli omat stemmat niin minä hakkasin kuin pianolla hakataan jazzissa sointuja vaan. Nelitaittoisen pianostemman, nuotiston päällä oli hyvin pienellä, niin kuin kärpäsenpaskoja olis ollut, melodia, josta soitin melodiaosuuden. Siitä oli ainakin se hyöty, että korkeet äänet opin tuntemaan. Huilussahan on hyvin paljon korkeita ääniä ja sitäkin olen jonkin verran soittanut.

Rahaa tienaamassa
Kuvateksti:

Rahan tuloa ei voinut estää, silloin kun köyhä poika teki paljon ja kauan töitä.

Keskiyöllähän oli 200 amerikkalaista kappaletta, 14 miehelle sovitettu, jotka me soitettiin seitsemään pekkaan. Ei se mitään varsinaista jammausta ollut eikä me siihen ois pystyttykään. Kaikki oli sovitettua jazzia. Sellainen käsite kuin iskelmä syntyikin vasta 1930-luvun lopussa.

Kun soittaa haitaria yksin tai orkesterin kanssa, siinä on huikea ero. Yksinään täytyy pitää huolta rytmistä, soinnuista ja melodiasta, se sitoo enemmän. Orkesterissa on rummut ja muut soittimet, soinnut ja kaikki, siitä on vain vastattava mitä itse soittaa. Yksin on otettava rytmiä bassolla jne. Nyt olen viimeiset vuosikymmenet soittanut etupäässä yksin, orkesterissa en ole ollut hanuristina 25 vuoteen, niin muuttuu käsittelytyylikin. Jos nyt joutuisi orkesteriin, niin ottaa sen koko kuorman itelleen ja kattoo tuleeko tästä mitään kun minä vejän näin. Sitä tuppaa sitten olemaan kuin solisti, joka vastaa kaikesta. Kun bändin kanssa pelaa, basson jättää pois kun on takana rummut, sähköbasso ja kitara. Ei tarttis hoitoo muuta kuin soittamisen diskanttipuolella.

Haitari ei ole kuitenkaan sen helpompi kuin muut instrumentit, päinvastoin. Käytännöllinen se on ja esimerkiksi sota-aikana aivan välttämätön, eihän rintamalla pianolta ollut, ei ainakaan linjoilla, korkeintaan pitemmällä Suomen puolella. Minäkin jouduin päämajan viihdytysjoukoissa ensi töikseni haitarilla säestämään oopperalaulaja Kalle Ruususta. Haitari on peli, joka sopii monipuoliseen käyttöön. Sillä voi soittaa kaikkea.

Esimerkiksi Bach sopii hyvin hanurille, ja sitä myös paljon soitetaan. Melodiabassossa on se puoli, että sillä saadaan myös syvyyttä. Tavallisessa hanurissahan ei ole muuta kuin että vatkaa sitä yhtä oktaavia: menee ylös ja taas alas, ylös ja alas. Mutta melodiabassossa löytyy seitsemän oktaavia korkeesta matalaan, mutta sekään ei ole vielä täydellinen. Hanurilla soitetaan nykyisin virsiä yhtä hyvin kuin muitakin kappaleita, kirkoissakin paljon harmonikkakonsertteja. Mutta edelleenkin ajatellaan, että pianolla soitettu musiikki on arvokkaampaa. Hanuria ei oo koskaan hyväksytty eikä hyväksytä nytkään.

Hanuria eivät pianonsoittajat yhtään arvosta. Mutta mitä piano sitten on? Sehän on kuollut soitin. Minä lyön pianosta soinnun, se soi niin kauan kun se biuu haihtuu pois. Mutta jos otan hanurista biuu-UUU-uu-UU, minä voin paisuttaa ja vetää ja katkaista saman äänen, mutta pianolla ei voi.

Pedaalilla sitä voi pikkasen jatkaa, mutta siinä kaikki. Hanurissa on myös paljon nyansseja, joita pianossa ei ole. Esimerkiksi trumpetissa on sama; kun puhallat äänen voit venyttää, ohentaa ja leventää sitä maun mukaan. Ja hanurissa juuri palje, se sama henki, joka on kuin viulun roka. Sillä tehdään vasta maku, sillä saadaan musikaalisuus. Hanurin palkeen käyttö on a ja o. Hanurilla soitin ennen paljon tanssimusiikkia, pianolla sekin ois ollut vaikeampaa. Joensuussa oli kyllä aikoinaan sokea Laine, kahvilasoittaja, joka soitti vallan pianolla tanssimusiikkia ja komppasi bassotuksen.

Ihmisillä on käsitys, että kuka tahansa pystyy haitaria renkuttamaan. Mutta pystyykö soittamaan? Pianoo voi kyllä soittaa vaikka ei olis musikaalinen. Käy koulun, painaa nappia niin kuin nuotti käskee, se on niin kylmä vehe kun olla saattaa. Hanurissa on ees pale, joka tekkee sen eläväksi. Pianoo voit klonkuttaa sen kun klonkutat. Mutta jos mennään jousisoittimiin, joista pitää hakea ääni, se kysyy jo korvaa. Siitä ei paineta napista niin kuin pianossa, uruissa tai hanurissa. Varkaudessa vuonna 1948 rupesin itse tekemään pianoo.

 

Ahlströmin puuseppäkoulun opettajan kanssa olin suunnitellut, että myö tehhään kaikki koneistot siellä. Teetin kaksi Mignon-pianon valua Helsingissä mutta möin ne sitten romurautana ja ostin hyvän pianon Fazerilta vähittäismaksulla, lähinnä poikaa varten. Koska minulla ei aikoinaan ollut varaa opetella pianonsoittoa ajattelin, että Esa Juniorilla olisi. Mutta poika jätti harjoittelun kesken ja onpahan sitten piano kotona huonekaluna.
Suomessa on hyviä haitarinsoittajia. Ykköseksi arvostan Esko Könösen, joka on luonnonlahjakkuus, hänellä on erittäin hyvät sormet. Toinen hyvä on Taito Vainio. Sitten meillä on näitä oppineita, esimerkiksi Matti Rantanen, hän on Sibelius-Akatemiassa opettajana ja monta muuta.

Minusta kun ei tullut hyvää haitarinsoittajaa, rupesin tekemään Severiä. Olen niin itsekriittinen. Severikin vain säestää laulunsa, ei se koskaan mitään näytä. Suotta se itteensä kehuu, kun ei ole hyvä. Minä nimittäin tiedän mikä on hyvä hanurinsoittaja.

Koukkusen Heikki, tohtori Joensuusta, yritti kyllä väittää toista, kun sovitin ja soitin haitarilla säestyksen hänen karjalaisiin lauluihinsa. Yhdessä ollaan oltu Bomban talossa esiintymässä ja Heikki yritti houkuttaa esiintymismatkalle Länsi-Saksaan, mutta sanoin, etten jouva lähteen. En ossoo määritellä onko minulla jokin karjalainen soittotyyli. Ainakin oon kuullut, että mulla on se oma tyylini. Vähän sellainen urkumainen, ei sitä tarvii täyvellä paahtaa hanurista. Kun se auttaa vaan laulua.

Hyvää viihdemusiikkia soittaisin mieluiten, jos vain pystyisin. SM-kilpailuissa olen soittanut Thomasin Ro/mond-alkusoiton. Sitten olen soittanut Sindingin Kevään kohinaa, olen sovittanut sen hanurille eikä sitä oo kukaan muu soittanut kuin minä. Suomen Mestaruuksissa olen soittanut myös Light Cavallerian, sellaisesta musiikista olen tykännyt. Miten haitaria soittaa on ihan ihmisestä riippuvaa, tunne-elämästä kiinni, kuin käsi kädessä. Huono tuuli heijastuu soitosta. Minäkin revin ensin hanuria vähän vihoissani, ja sitten tulee kevyttä ja mukavaa. Ja toisinaan, vaikka en soittaisi mitään kappalettakaan, niin vetelen paksuja sointuja, tykkään soinnuista. Kun mulla on melodiabassohanurissa vielä matalat bassot, se antaa kivan pohjan, on niin kuin kivijalka.

Tunne ja soitto on kytkeytyneet toisiinsa, musiikki heijastaa ihmisen sisintä. Minäkin oon kulukenut ympäri Suomee yli 30 vuotta tästä kertomassa. Maalaisihmiset ovat minusta tykänneet, Helsinki ei ole ollut meikäläisen mesta. Iltamat kuoli Tapsan ja minun mukana, nythän niitä yritetään taas herätellä henkiin. Onneksi on kuitenkin tällainen ala, etteivät nuoret aja ohi, pittää olla vähän toisenlainen tyyppi, joka ajaa sivusta eelle. Vaikka tulis minkälaista popparia, niin minun tyyppini on tolopan päässä, ei se paljoo liiku siitä. Monen on nähnyt näinä vuosikymmeninä nousevan ja sammuvan.

Kiertäminen, ihmisten viihdyttäminen on elämäntapa. Iän mukana tulee kokemusta lisää, tulee iloo, tulee suruu, kaikki kasvattaa kansantaiteilijan rooliin. Kun minulle myönnettiin puolikas taiteilijaeläkettä Suomen Sarjakuvaseuran anomuksesta, se hiveli, raha ei ollut tärkeä vaan se tunnustus tästä työstä. Minä, joka olen aina koittanut saada ihmiset nauramaan, itkin kun ne paperit tulivat.

 
Pakarisen toinen perhe
Kuvateksti:

Tällaisen perheen sai kulkijapoika jouduttuaan lesken vuokralaiseksi
Varkauteen. Esa ja pitkäaikainen elämäntoveri kolmas vaimo Elli, poikapuolet Seppo ja
Pauli sekä yhteinen Esa Pakarinen ]r potretissa 50-luvun puolivälissä.
 
©Meiltähän tämä käy!! Kirja: Kansantaiteilijan elämästä, Musiikista elokuvista ja elämästä
Taitto: ja web julkaisu: Jari Saarinen
ylös