ESA PAKARINEN 1911-1989
 
Kotisivuille
HUUMORIMIES LÖYDETTIIN ILTAMISTA ELOKUVATÄHDEKSI
ESASTA TULI RILLUMAREIN
RUUMIILLISTUMA

Esa Pakarinen joutui vuokralaiseksi kauniin lesken Elli Ahon omakotitaloon Jouten-lahteen. Hattukauppaa pitävä Elli ei tykännyt hanurinsoitosta ja huokaili jo valmiiksi, että "nyt sitä haitarinsoittoa piisoo". Esa Pakarinen kiipesi hänen yläkertaansa hetekaansa hanuria ja tavaroitaan raahaten. Koskaan sieltä ei kuulunut pihaustakaan instrumentin ääntä niin, että Elli rupesi ihmettelemään. Kerran eräs viulisti halusi soittaa tämän hyvän hanuristin kanssa emännän kutsuissa. Niissä myös tanssahdeltiin.

Siitä se alkoi, ja Esa Pakarinen ja Elli Aho vihittiin vuonna 1947. Esa Junior syntyi samana vuonna. Ellillä oli aikaisemmin kaksi poikaa Seppo ja Pauli, joten elämän reissumies Esa Pakarinen oli yhtäkkiä viiden hengen varkautelaisen perheen isä.
Vielä sodan jälkeen Esa Pakarinen keikkaili jonkin aikaa vakavailmeisenä taiteilijana, jonka kunnianhimo keskittyi pelkästään hanurin soittoon. Vuonna 1949 hän voitti Pohjois-Savon mestaruuden, oli sen jälkeen kolmas Itä-Suomen mestaruuskisoissa ja tuli koko valtakunnan SM-kilpailuissa kaksi kertaa kuudenneksi.

.Severi Suhosen hahmo odotti kuitenkin vain hetkeä astuakseen ihmisten ilmoille. Sitä seurasi samaan aikaan sodan vaikutuksesta syntynyt naishahmo Impi Umpilampi. Vuonna 1953 suomalaiset oppivat tuntemaan elokuvista Esa Pakarisen myös Pekka Puupäänä. Hänestä oli tuleva koko Suomen tuntema koomikko ja humoristi, jäljittelemätön, uniikki persoona, naurettava mutta terävä jätkäpoika ja kulkija, jonka silmät huomasivat kaiken ja suu jauhoi taukoamatta Pohjois-Karjalan murretta. Tästä taiteilijasta ei kukaan tiennyt, mistä hän tulee ja minne hän menee. Vielä vähemmän davisti, oliko tämä aito mualaismies ihan viaton pölvästi vai salaperäinen älykkö, jonka katse tuntui lävistävän katsojan.

Esa Pakarinen tuli porskuttamaan elokuvissa, iltamissa ja tanssilavoilla Severi Suhosena, Impi Umpilampena ja Pekka Puupäänä, jota hän esitti myös keikoilla. Hän oli elävä muisto ihmisille sotia edeltävästä Suomesta, itäsuomalaisten köyhien kuikelo-äijien kulta-ajasta maalaistalojen renkeinä ja tukkisavotoilla. Hänen olemuksensa sai kaipaamaan aikaa, joka ei enää elänyt kuin muistoissa tai jossain syrjäkylien ihmisissä. Yleisö oli usein niin hänen vallassaan, että monessa katsojassa purskahti tuo sama mentaliteetti, sama huumori esiin välillä jopa itkuisen naurun kautta.

Pakarisen Esa kiersi sodanjälkeistä Suomea J. Alfred Tanner -kiertueilla 1946-49 ja esiintyi yhdessä myös viihdytyshommissa olleen, Ollin juttuja kertovan Toivo Ala-järven sekä kahden naishanuristin Maire Tammenlaakson ja Paula Eron kanssa. Hän esiintyi myös Varkauden Päivärinteen tanssilavan orkesterissa.

Suomalaisten suuri viihteen jano tuntui kaikkialla evakkokarjalaisia asuttavassa, sota-korvauksia maksavassa, jälleenrakentavassa maassa, jossa vielä 1950-luvun vaihteessa perheitä asui pommisuojissa. Sodanjälkeinen aika synnytti myös kiertuekulttuurin; ravintolasoitto ja -tanssi oli loppunut jo talvisotaan, ja nyt mentiin sinne missä ihmisiä oli, ympäri Suomea, aina syrjäkylien seurojentaloja ja lavoja myöten.

Esa Pakarinen on sanonut olleensa humoristina vain hahmo, hänellä ei ollut mielestään huumoriasenteita. Hän ei kirjoittanut elämästä vitsiä muistiin. Esa on samaistunut itäsuomalaiseen kansaan ja omaan kulkemiseen, joka syntyi kun kaskenpoltto lopetettiin. Silloin maalaisköyhälistö, käsityöläiset, rengit, piiat ja tukkijätkät alkoivat kiertää ja etsiä työtä mistä saivat. Samalla syntyivät jutut Kuikka-Koposesta ja muista kansanmiehistä, joista kerrotut tarinat alkoivat olla todellista kansanhuvia. Tämä velmu mies meni hevosen peräaukosta vatsaan sisään eikä tullut ulos, vaikka mustalainen kuinka odotti.

Hän yhdisti kansanomaisiin kiertäjiin oman lapsuutensa, 1910- ja 20-luvun kuolemattomat kylähahmot, otti piirteitä heidän huikeista jutuistaan ja muisteli vuosisadan alun pellejen ja sirkusklovnien absurdeja numeroita. Tähän Esa lisäsi vahingonilon, sillä kaikkihan nauravat, kun joku viäräleuka, kylähullu, lentojätkä ja simpauttaja sössöttää ilman hampaita. Ihmiset nauravat, mutta itsellensähän he nauravat, Severin, Impin ja Puupään kautta.

 

Sodan jälkeen, vuoden 1948 tienoilla, Esa Pakarinen kiersi Vili Vesterisen tilalla Pankakoskella, Lieksassa ja Palokissa tulevien työtovereidensa Siiri Angerkosken ja Eugen Malmstenin kanssa. Malmsten oli jonkun kerran nähnyt Pakarisen Esan pelleilevän lavan takana. Hän oli itse kyllästynyt esittämään koomista numeroaan Hitleristä ja Mussolinista ja kehotti Esaa lavalle. Tällä kiertueella Esa esiintyi ensimmäistä kertaa koomisena hahmona, ripusti hampaansa naulaan ja loi nahoistaan Severin, höynähtäneen itselleen naurajan. Severi Suhosella, Esan lapsuudesta ja nuoruudesta syntyneellä tyypillä, oli hatunreuhka, parta, vyössä tuohinen tuppiroska, piikkopaita ja lapikkaat jalassa. Myöhemmin hänellä oli vielä sepalus hakaneulalla kiinni, ja silmät tuikkivat ystävällisesti mutta valppaasti harjastukan ja sangattomien kakkuloiden takaa. Pakarisesta Esa teki Severin autonkuljettajan ja laski tästä rakastettavasti mutta pilkallisesti leikkiä. "Pakariselta kysyttiin, että mitä sie oot tehny viime aikoina? Hän vastas, että oon ollu kultaa huuhtomassa. Ai Lemmenjoella? Ei kun vaimon kanssa saunassa..."

Neiti Impi Umpilampi taas syntyi harsoisasta hatusta kasvojen päällä, rintojen paikalla olevista ilmapalloista ja Elli-rouvan löysästä odotusmekosta, kun Esa junior oli tulossa maailmaan. Hänet Esa Pakarinen keksi iltamakiertueella Viinijärvellä.

Vähän sen jälkeen Tapio Rautavaara, Maaselän rintamaradiossa maineeseen noussut sodan jälkeen ensilevynsä ja ensimmäisen elokuvansa tehnyt taiteilija, oli päättänyt lähteä kiertueelle iltamaesiintyjä Reino Helismaan kanssa. Tapsa oli lisäksi voittanut vuoden 1948 keihään olympiakullan, Repe taas oli 1930-luvun kisällilaulujen tekijä ja jonkin aikaa Viipurissa työskennellyt latoja. Vielä tuntematon hanuristi Esa Pakarinen pyydettiin kolmanneksi mukaan. Tämä kolmikko lähti kiertämään Suomea, sen seurojentaloja ja iltamaestradeja ohjelmistolla, johon kuului huumoria ja naurua mutta myös romantiikkaa ja haikeutta.

Etenkin Reino Helismaa ja Esa Pakarinen huvittivat yleisöä minkä jaksoivat. Repe teki tekstejä, myös Esa Pakarisen hahmoille. Helismaa oli jo aloittanut yhteistyönsä kuulun säveltäjän kanssa ja kirjoittanut ensimmäisen rallinsa Suutarin tyttären pihalla Toivo Kärjen sävellykseen 1948. Yleisöä veti paikalle ennen kaikkea Rautavaaran Tapsa komeudellaan. Iltamakolmikon keskinäiset suhteet olivat jo ystävätasolla.

Kaiken muutti eräs ankea sunnuntaiaamu marraskuussa 1950 Mäntän matkustajakodissa. Tapio Rautavaara tuumasi, että mitäs jos lähettäisiin pojat eri suuntiin. Ilmoitus oli järisyttävä, sillä niin pieninä palasina oli sodan jälkeen viihdetaiteilijan leipä maailmalla. Repen ja Tapsan ystävyys loppui, ja Pakarisen Esa jatkoi kiertämistä Helismaan kanssa. Kolmanneksi otettiin joukkoon vilkas viipurilainen evakkomuusikko, laulaja ja kitaristi Jorma Ikävalko. Tämä kolmikko tuli Helsingin lähettyville pitämään iltamia, ja säveltäjä Toivo Kärki vihjaisi siitä Suomen Filmiteollisuuden johtajalle T.J. Särkälle, joka tuli istumaan ensiriville yhdessä Kärjen kanssa.

Jorma Ikävalko oli haaveillut, että Särkkä innostuisi hänen sävellyksestään Joensuun Elli. Harmaa eminenssi nappasi kuitenkin kiinni Kärki-Helismaan jenkkaan Rovaniemen markkinoilla. Käsi ojossa hän tuli iltamien jälkeen lavan taakse ja pestasi luonnonlahjakkaan kolmikon suoraan seuraavan tuottamansa elokuvan pääosaan. Käsikirjoituksen hän antoi Reino Helismaan tehtäväksi, ja musiikin tulisi säveltämään Toivo Kärki.

Kesä 1951 sujuikin Lapissa filmauksissa. Kun syksy saapui, saivat suomalaiset uudet sankarit, jätkät Esa Pakarisen, Reino Helismaan ja Jorma Ikävalkon. He kohelsivat keskellä ammattimaista teatterijoukkoa kuin olisivat aina olleet valkokankaalla. Esa oli Severi Suhonen, Reino Helismaa Roope ja Jorma Ikävalko Julie.

Rovaniemen markkinoilla oli huikea Lapin elokuva jätkistä, roistoista, ilosta ja rakkaudesta, kaupungin pankista, kaikki Toivo Kärjen säveltämän ja Reino Helismaan sanoittaman jenkan ja sen kertomuksen tahdissa. Mikään ei Pakarisen Esan elämässä ollut enää niin kuin ennen tämän elokuvan jälkeen.
Useat arvostelijat ristivät Rovaniemen markkinoilla heti 1950-luvun monumentiksi ja töryksi. Yleisölle se kuitenkin oli elokuva, joka merkitsi tuon vuosikymmenen rilluma-rei-elokuvien lähtölaukausta. Lisää oli tulossa.

   
©Meiltähän tämä käy!! Kirja: Kansantaiteilijan elämästä, Musiikista elokuvista ja elämästä
Taitto: ja web julkaisu: Jari Saarinen
ylös