ESA PAKARINEN 1911-1989
 
Kotisivuille
ESA PAKARINEN KYLYMÄÄ
MUALIMAA LÄMMITTÄMÄSSÄ
ESA PAKARISEN
HELISMAA-LEVYTYKSET

Ylhäisen roolin ja alhaisen aseman törmäyttäminen on kansanhuumorin peruskuvastoa. Sen hengessä mutta myös ennen näkemättömällä ja historiaan jääneellä tavalla tämä asetelma tuotiin esiin elokuvissa Rovaniemen markkinoilla (1951) ja sen "jatko-osassa" Hei, rillumarei! (1954). Pääosassa muiden muassa (Reino Helismaa, Jorma Ikävalko) Esa Pakarinen Severi Suhosena. Tähän väliin mahtuu myös kansanomainen seikkailukomedia ja "kamarielokuva" Lentävä kalakukko (1953). Käsikirjoituksen laati Reino Helismaa, ja pääosassa oli lupsakka junailija Samuli Saastamoinen eli Esa Pakarinen. Elokuvan nimisävelmä oli puolestaan Toivo Kärjen, ja siitä tuli savolaiskupletin klassikko. Vesa Kurkela on arvellut, että tanssisoittajien riveistä elokuvanäyttelijäksi edennyt Pakarinen oli lajinsa lahjakkain, luontainen kyky, joskin hänen monet roolinsa ja laulunsa olivat yhteistyön tulosta; samaa mieltä oli Toivo Kärki. Toisaalta Pakarinen on monen muun komiikan esittäjän tapaan ymmärtänyt, että on tehtävä sitä, mistä leipä lähtee. Koomisten roolien esittäjän ei sovi olla kranttu: jos puupäällä on kysyntää, sitä pelataan.

Akateemikko Matti Kuusi on esittänyt kolmisenkymmentä vuotta sitten luonnoksen suomalaisen kansanhuumorin alueellisista eroista. Kuusen teesit kansanhuumorin heimosidonnaisuudesta kiteytyvät Itä-Suomen osalta lyhyesti seuraavaan tapaan: Savolainen huumori näyttää usein olevan eräänlaista olosuhteisiin mukautumisen karrikointia ja parhaimmillaan se on "mitä hienointa naivistista kielenanalyysia, itseironiaa, jopa absurdismiin vivahtavaa älyn iloittelua". Kannakselais-laatokankarjalainen huumori ei Kuusen mukaan yleensä ole syvällistä, mutta se on lämmintä, rattoisaa, seurallista. Voi olla, että Kuusi sai vahvistusta näkemykselleen, kun hän Varkauden huumoritapahtumassa vuonna 1975 kuunteli Severin puheita ja lauluja ja piti niistä kovasti. Pakarisen muistin mukaan savolaisesta huumorista keskusteltiin siellä pitkään.

Savolaiskaskujen kokoelmissa puheella onkin selvästi etusija tekemiseen nähden. Kaskut huipentuvat usein siihen, mitä joku sanoi jossakin tilanteessa. Savossa miestenkin puheliaisuuteen suhtaudutaan suopeasti, toisin kuin Etelä-Pohjanmaalla tai Hämeessä. Silmiini ei ole läpi käynnistäni Savolaiskaskujen aineistoista sattunut ainuttakaan sellaista tekstiä, jossa puhumista yleisesti ottaen pidettäisiin kielteisenä seikkana tai jossa vaikenemisen arvokkuutta erityisesti tähdennettäisiin. Pikemminkin vähäpuheisuus on Savossa naurun aihe.

jos puheen arvostuksen alueellisia eroja koskevalla havainnolla on kantavuutta, mitä sietää tietenkin vielä tutkia, niin se kyllä merkittävällä tavalla luonnehtisi itäisen ja läntisen Suomen mentaalisia eroja ja antaisi aiheen pohtia entistä erittelevämmin muun muassa suomalaisen vähäpuheisuuden yleisyyttä. Suhteelliseksi asian tekee tietenkin se, että käsitykset eri alueiden asukkaista ovat vaihdelleet aikakaudesta ja näkökulmasta riippuen. Vielä 1800-luvun alkupuolella nimenomaan sisämaan asukkaita pidettiin umpimielisinä ja takapajuisina verrattuna rannikkosuomalaisiin.

Pakarinen on rooliensa vuoksi leimautunut nimenomaan savolaishuumorin esittäjäksi. Kuten vakavan humoristin koomisesta yhdistelmästä ilmeni, koomikkojen ja huumorin esittäjien oletetaan olevan sitä, mitä he esittävät. Niinpä Pakarisen savolaisuutta on pidetty itsestään selvänä, etenkin kun hän vuosikymmenet asui Varkaudessa. Tässäkin asiassa Pakarinen teki selvän eron itsensä ja rooliensa välille: "Minähän olenkin tavallani tienannut leipäni savolaisena, mutta sydämeni on kuitenkin aina pohjoiskarjalainen. Savolainen nauraa toiselle, natkauttaa, ja vetkauttaa, mutta jos sitä itseään koskettaa huumorilla se menee saatana kipsiin, ei mene himaan. Pohjois-Karjalassa on todella Suomen vilpittömimmät ihmiset." Näistä lauseista käy ilmi, miten Pakarinen on esittämäänsä huumoriin suhtautunut-ammattitaidolla-ja mitä hän ihmisissä arvostaa: "Karjalan heimo on minulle rakas. Karjalaiset ovat pysyneet aitoina ihmisinä huumorintajunsa avulla, ne nauravat ja itkevät herkästi. Olen itse aivan samanlainen.".

 

Karjalaisen huumorintajun läpäisevää sävyä voisi ehkä kuusimaisen oleilufilosofian ja pakarismaisen aitousfilosofian ohella luonnehtia huumorintutkimuksen piirissä tunnetulla ajatuksella, jonka mukaan ihminen nauraa (ja itkee) siitä syystä, että hän tietää miten asiat ovat ja miten niiden pitäisi olla. Voi olla, että se syvyyden puute, jonka on väitetty olevan ominaista itäsuomalaiselle huumorille, johtuu tulkinnan keskeneräisyydestä: kansanomaisen maailmankuvan puitteissa myös arkipäiväisyydessä, kepeydessä ja huolettomuudessa on syvyyden ulottuvuuksia.

Pakarinen arveli, että lavakomiikan ja iltamien aika jäi peruuttamattomasti taakse heidän myötään. Ikään kuin tämän vakuudeksi Pakarinen toteaa, että hänelle myönnetty taiteilijaeläkkeen puolikas oli tunnustus tehdystä työstä. Se, että menneiden vuosikymmenten huumorista vain osa jää elämään ja suodattuu nykypäivään, on osoitus siitä, että huumori on elävässä tilassa, se muuttuu ja uudistuu vastaamaan ikä- ja sukupolvien käsitystä siitä mikä on hauskaa, viihdyttävää ja nurin käännettävää.

On selvää, että 1900-luvulle ei ole paluuta, mutta Pakarisen ja hänen lukuisten työtoveriensa kansan viihdyttämisen pitkä sarka ei toki ole jäänyt seuraajitta. Nyky-Suomessa naurattavat uuden sukupolven stand up -koomikot. Muiden muassa Pekka Jalava ja Mika Eirtovaara kiertävät paraikaa pitkin maata esittämässä Kadonneen Naurun Metsästystä. Jos et pääse paikalle, voit katsoa YouTubesta Ismo Leikolan mainiota esitystä Pendolinosta, tuosta Italian tyyriistä lahjasta VR:lle. Laulu etenee parodisesti töksähdellen Meksikon pikajunan sävelmällä; matka päättyy onnellisesti ja päivä pelastuu, "kun bisnesluokasta ulos astuva mulkku kompastuu".

Esa Pakarisen pitkä ura muusikkona on ollut hänen elämäntyönsä selkäranka, jota ilman tuskin olisi syntynyt vuosien, jopa vuosikymmenten ajan kestäneitä roolihahmoja. Siinä Pakarinen kuitenkin taisi erehtyä, että hänet ja hänen taiteensa unohdettaisiin tuota pikaa. Nyt kun populaarikulttuuri on vakiintunut osaksi suomalaistakin kulttuurihistoriaa, ne henkilöt eivät unohdu, jotka työllä ja taidolla kanavoivat kansanhuumorin elinvoiman estradeille, valkokankaille ja kotikatsomoihin lämmittämään kylymää mualimaa.

 
Severi
 
©Meiltähän tämä käy!! Kirja: Kansantaiteilijan elämästä, Musiikista elokuvista ja elämästä
Taitto: ja web julkaisu: Jari Saarinen, Lokakuussa 2010, Seppo Knuuttila
ylös