ESA PAKARINEN 1911-1989 |
|
|
|
|
ESA PAKARISEN
HELISMAA-LEVYTYKSET |
ELOKUVAISKELMIÄ |
Esa Pakarisen kaikista levytyksistä 74 kappaleita oli lähtöisin Reino Helismaan kynästä. Ajallisesti luovin painopiste oli 1950-luvussa, ja voidaan ilman muuta myös sanoa, että silloin pakarinen kehitti roolihahmohan |a hioi tyylliään elävimmilleen. Myöhemmät Helismaa-levylykset ovat pääosin uusia versiolta alemmin julkaistuista kappaleista, vaikka mukana on myös joltain aiemmin Ievyttämättömiä kappaleita.
Helismaa ymmärsi alusta alkaen, että Esa Pakarinen - "Riakkylän rusto-korva" - oli luonnonlahjakkuus koomikkona Ja aito burleski hahmo illoiteltuine savolalsine piirteineen |a naisrooleineen. Siksi Pakarinen sopikin niin hyvin Helismaan kierlueiden humoristiseen Ilmapiiriin. Helismaahan kävi sotaa "itkelmiä" vastaan ja halusi kitkeä sodanjälkeisestä musiikkielämaästä mollivoittoiset Iskelmät.
Huolimalta siitä, että Pakarisen hahmoi olivat hänen omia luomuksiaan, pyrki Helismaa käyttämään niitä myös omalla tavallaan Jo omiin tarkoituksiinsa. Paka¬riselle Tämä ei näyttänyt olevan mikään ongelma. Helismaa loi Pakariselle roolia pohjautuen siihen vanhempaan Keski-Euroopasta tänne kulkeutuneeseen ajanvietekulttuuriin, joka vallitsi Suomessa vielä 1950-luvulla ja jota mm. J. Alfred Tanner, Tatu Pekkarinen ja Matti Jurva olivat viljelleet. 1960-luvuIle tultaessa tämän kulttuurin aika oli väistämällä ohitse ja sen tilalle kipusi individualistinen angloamerikkalainen nuorisokulttuuri. Jonka sanoman nähtiin nousevan usein tyylistä ltsestään eikä niinkään kapinallisuuden varsinaisista sisällöistä. |
|
OSA PITKÄÄ PERINNETTÄ
Tämä 1960-luvulla väistymään joutunut kuplettikulttuuri ei ollut piirteistään huolimalta supisuomalaisia, vaan se sisälsi paljon piirteitä mannereurooppalaisesta klassisesta ajanvietekulttuurisia. Polttopisteessä siinä el ollut esiintyvä henkilö omine yksilöllisine |a henkilökohtaisine piirteineen, vaan ennen kaikkea tämän kyky muuntautua mitä erilaisimpiin, mutta samalla vakiintuneisiin hahmoihin, Joille oli ominaista vahvat alueelliset ja kansanomaiset erityispiirteet. Noilla hahmoilla oli kaukainen yhteys 16. Ja 17. vuosisatojen commedia del´arten hahmoihin ja sen karnevalismiin ja Iiverlyperinteeseen, jossa niin vallanpitäjiä kuin tavallista kansaakin saateltiin pilkan kohteeksi. Commedia dcirarlcn ja Pakarisen esluiimiin kollmaben tyylin yhlcblln piirteisiin lukeutuvat sellaiset asiat kuin vahva murteellisuus, tunnistettava pukeu¬tuminen, eritysten sljoittamiseen esitysympäristöön, naisia esittävät miehet juoruineen ja kevytmielisine asenteineen, saman hahmon esittäminen pitkään tai jopa koko Ikänsä sekä esiintyjän Improvisointi kirjoiteltujen repliikkien ohessa. Lähempää Suomen historiasta löytyy kiertävien teatteriseurueiden laulajien aikakausi 1700- Ja 1800-luvulla, Tämä osin jopa burleskimainen perinne jatkui meillä sotavuosien rlntamateattereissa ja vielä sen jälkeenkin sota-ajan siivittämämä lukuisilla ajanvietetaiteilijoiden maaseutukiertuella 60-luvulle saakka. |
HAHMOGALLERIA
Pakarisen Hahmojen pitkäikäisyys, jopa liioitellulla tavalla, oli Severi Suhonen ja Impi umpilampi olivat Pakarisen alunperin itsensä luomia hahmoja. Edellinen oli syntynyt Kauko Käyhkön ja Rugen Malmsténin kiertueella ja jälkimmäisen Pakarinen keksi Helismaan kiertueella. Pakarisen taiteessa kuvastuu voimakas rakkaus roolihahmoja ja niiden yhteiskunnallista ja psykologista tehtävää kohtaan, jota ei enää tavattu angloamerikkalaisessa ajanvietteessä, jossa esittäjän yksilöllinen persoonallisuus tuli esityksen kantavaksi voimaksi.
50-luvulla Pakarisen hahmogalleria oli suosiossa etenkin maaseudulla, mutta myös kaupungeissa Pekka Puupää -hahmon takia. 60-luvulle tultaessa kävi ilmeiseksi, että koko tämä leikillinen ja humoristinen ajanviete, johon suunnilleen kaikki Pakarisen hahmot hyvin istuivat, sai vanhanaikaisen ja ajastaan jälkeenjääneen leiman. Maailma muuttui, maalta muutettiin kaupunkeihin ja kaupungeista Ruotsiin. Televisio syr¬jäytti iltamat ja paikalliset ajanvietteen muodot. Suuret ikäluokat olivat tulossa täysi-ikäisiksi ja tarvitsivat kansainvälisiä esikuvia enemmän kuin vanhempiaan. 30-luvun mallille rakentuva viihde ei ollut enää uskottavaa, siltä puuttui silminnähden yhteys sodanjälkeisen sukupolven maailmaan. Lokalisaatiot, esimerkiksi ulkomaisten iskel¬mien kotimaiset käännökset, menettivät uskottavuutensa; tilalle tuli "soundi". Tämä vaikutti myös Pakarisen vahvasti murteellisten hahmojen menestykseen.
Helismaan kuoltua vuonna 1965 Pakarinen jatkoi Helismaan kirjoittamien esitysten levyttämistä, mutta oli selvää, että pöytälaatikkoon jääneiden tekstien määrä oli vähitellen hupeneva. Pakarinen levyttikin useita uusia versioita aiemmista menestyksistään, mutta nuoruutensa sulavuuteen ja luontevuuteen hän ei myöhemmissä levytyksissään ihan yltänyt. Onnistumista heikensi se, että hän oli jäänyt hahmonsa kanssa yksin. Helismaa oli kuollut, Rautavaaran tyyli oli kaukana hänen omastaan ja Jorma Ikävalko oli lopettanut esiintymiset ja siirtynyt varastotöihin Helsingin maalaiskuntaan. Pakarisen ammatti oli enemmän teatteria kuin puhtaasti musiikkia. Sen vuoksi levytyksille on voitu taltioida vain osa hänen esitystensä kokonaisuutta. Aidoimmillaan ne olivat tietenkin autenttisen yleisön edessä jossain seurantalon rampissa - yhdessä Helismaan ja Rautavaaran kanssa.
Pakarinen oli lavataitelija, koomikko, jonka ympäriltä esiintymispaikat hupenivat pelottavaa vauhtia. Tienestien vuoksi hän joutui esiintymään menneen ajan kummajaisena tavarataloissa. Mutta itselleen hänen hahmonsa olivat elinvoimaisia. Uusi aika tunsi tosin vain yksilön ja yksilöllisyyden eikä arvostanut vanhan polven yhteisöllisyyttä. Suuret ikäluokat kaivoivat ehkä tietämättään kuilua vanhempiensa maailmaan haluten unohtaa sen heissä synnyttämän köyhyyden, puutteen ja elämänehtojen rajallisuuden. Heitä on tietenkin vaikea syyttää siitä, että sotamuistojen kertaaminen oli tehnyt heidät turraksi vanhempiensa maailmalle. Uusi aika oli avoinna kaikelle, mikä aiemmin oli ollut vain unta ja kaukaista haavetta. Uusi aika ei halunnut odottaa, vaan ottaa heti sen mikä kullekin yksilölle heidän mukaansa kuului. Uusi kulttuuri ei ollut enää lokalisoitua ja matkittua maailmankulttuuria, vaan kokonaan ja alusta alkaen uudelleen luotua. Uusi sukupolvi ei pitänyt ajanvietettä vanhempiensa tavoin yhteisöllisenä, vaan yksilöllisenä. Musiikillinen ajanviete teini-ikäistyi ja loi valkokankaalta tutun tähtikultin.

Kuvateksti:
Reino Helismaa 1913-1965 |
|
VARHAINEN TUOTANTO
Helismaan kirjoittamien tekstien osalta Pakarisen levytetty tuotanto jakaantuu Helismaan Pakariselle elinaikanaan kirjoittamiin 31 kappaleeseen ja Pakarisen vuoden 1965 jälkeen levyttämään 43 kappaleeseen tai uusintaversioon. Nämä puoliskot eroavat jonkin verran toisistaan, jälkimmäisessä puoliskossa on uusintalevytyksiä ja Pakariselle sopivaksi katsottuja lauluja Helismaan näytelmistä tai vanhemmasta tuotannosta.
Hölmölän häät (CD1/1) oli Pakarisen ensimmäinen Helismaa-taltiointi sekä ensimmäinen levytys ylipäätään ja se levytettiin 3.9.1951 eli pian Rovaniemen markkinat -elokuvan kuvausten jälkeen. Kun Pakarinen levytti tämän uudelleen Helismaan kuo¬leman jälkeen vuonna 1966, ympyrä sulkeutui. Sen jälkeen kaikki Helismaan tekstit olivat - muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta - uudelleenkierrätystä. Varhainen Hölmölän häät on hyvä esimerkki Pakarisen 50-luvun alun tuotannosta. Esityksessään hän on eloisa ja välitön, ja sujuvuus kertoo kiertueilla kertyneestä esiintymisrutiinis¬ta. Kiertueiden rasitukset ja kasvava työtaakka elokuvissa eivät vielä paina esitystä. | |
Helismaan hölmöläisteksti oli Pakarisen ensimmäinen, mutta ei viimeinen. Voidaan sanoa, että Pakarisen hahmo oli Helismaalle enemmän tai vähemmän keino koetella suomalaisten kärsivällisyyttä savolaisella auktoriteetteja vieroksuvalla paikallisvärillä. Tässä, kuten monessa muussakin laulussa, Pakarinen on luovuttanut äänensä Helismaalle.
Helismaa loi Pakarisen Severi Suhoselle vannoutuneen poikamiehen imagon, vaikka Pakarinen niin kuin Helismaakin elivät ikänsä avioliitossa. Severi Suhosen jenkka (CD1/2) aloitti nämä rallit Rovaniemen markkinoilla -elokuvassa, jossa Pakarisen lah¬jat pääsevät oikeuksiinsa huolettomana kulkurina. Hahmona savolaiseksi esittäytyvä Severi Suhonen on jo sinänsä yhteiskunnallisen järjestyksen ja sivistyksen vastainen, mutta ei mikään metsäläinen, vaan oman tiensä kulkija. Pakarinen levytti tämän ensimmäisen "Suhosen" vielä kahdesti myöhemmin.
Vuoden 1951 loppupuolella levytetty Lentävä kalakukko (CD1/3) on hyvin vetäväksi musiikilliseksi esitykseksi muutettu tarina ehkäpä aikansa tyypillisestä junamatkasta Helsingistä Kuopioon. Tässä välähdyksenomaisessa ja kansaomaisuutta ylistävässä tarinassa on Helismaan omaa Meksikon pikajunaa ja Veikko Saton esittämää Linjuripolkkaa savolaisin maustein. Myös säveltäjä Toivo Kärjellä saattoi olla tarinas¬sa - tai aiheessa - niin sanotusti sormensa pelissä, ainakin hän kiersi tähän aikaan tiiviisti kiertueilla Helismaan kanssa ja ruokki Helismaata ideoillaan. Usein istuttiin linja-autossa ja junassa. Tarina kantoi reilua vuotta myöhemmin myös elokuvaan ja antoi uuden ja hieman vivahteikkaamman näkökulman Pakarisen savolaisuuteen, nyt junailija Samuli Saastamoisena. Tosin jo tätä ennen nopeatempoinen Kärki-Helismaa-kaksikko oli ehtinyt toimittaa Suomen Filmiteollisuudelle Kipparikvartetti- ja Muhoksen Mimmi -elokuvien ohella Lännen lokarin veli -nimisen siirtolaismainareista kertovan elokuvan, jossa Pa¬karinen näytteli Esa "Coolman" Kulomaata Henry Theelin ("Jaska Mäki") kanssa. Jo tämä oli hionut Pakarisen jätkän olemusta ja näyttänyt hänen toisen puolensa maailmanmiehenä, mutta tämä rooli ei kantanut elokuvaa pidemmälle.
Huomionarvoinen piirre, joka on saattanut vähentää Pakarisen esitysten uskottavuutta on, että tässä, kuten Pekka Puupää -elokuvan kohdallakin, laulu ja elokuva eivät kohdanneet saumattomasti. Vika ei ollut Pakarisen, vaan - jos vikaa haetaan - niin enimmäkseen kotimaisen elokuvatuotannon kiireisyyden. Helismaan kupletit olivat nimittäin pääsääntöisesti monimerkityksisempiä kuin elokuvat johtuen yhtäältä siitä, ettei Helismaalla ollut aikaa - eikä kaiketi kärsivällisyyttäkään - hioa lauluihin perus¬tuvien elokuviensa käsikirjoituksia ja toisaalta Toivo Särkän tiukoista mieltymyksistä ja itsepäisestä johtamistyylistä SF:ssä. Lännen lokarin veljessä Helismaa esittelee yhtä esikuvaansa, mutta samalla tekee Pakarisen koomisen olemuksen avulla siihen myös pientä pesäeroa. Vertailu on kutkuttavan hauska. Elokuvassa ei ole jäljellä häivähdystäkään tällaisesta kytkennästä, mikä on kyllä valitettavaa. |
|
LAULUJA NÄYTELMIIN JA REVYIHIN
Pakarisen ja Helismaan "duetto" Valehtelijan valssi (CD1/5) oli alun perin Helismaan Tampereen Työväen Teatterille kirjoittamasta näytelmästä Niin metsä vastaa, jota ei Helismaata kohtaan syntyneestä kritiikistä johtuen koskaan esitetty. Esityksen nerokas ja toimiva vastakkainasettelu sai jatkoa monissa Uutta ja vanhaa -tyyppisissä sikermissä sekä Helismaan kiertueiden lavanumeroissa mm. Eemelin, Niilo Niemen, Pentti Kaartisen ja Matti Heinivahon kanssa. Helismaa kommentoi puherepliikeillään Pakarisen totista solistihahmoa tarkoituksellisen ilkeästi ja piikikkäästi. Teatraalisuus ja lavatunnelma ovat tässä lähes käsinkosketeltavasti läsnä.
Ei sitä passoo sannoo -humoreski (CD1/6) kuultiin ensimmäisen kerran revyyteatteri Punaisessa Myllyssä Kampinkadulla Einari Ketolan alias Möttösen esityksenä 15.9.1952. Levytys tehtiin pian revyyn ensi-illan jälkeen Esa Pakariselle ja hänen Severi Suhos -hahmolleen sovitettuna. Pakarisen ja Ketolan kesken laulujen vaihtaminen kävi varsin vaivattomasti, kunhan teksti oli ensin muokattu kunkin roolien mukaiseksi. Esityksestä on silti helppo kuulla Ketolan ääni, koska hänelle teksti oli alun Kuvateksti: Reino Helismaa keräsi katseita jätkän kuteissa. alkaen kirjoitettukin. Samoin siitä voi aistia sen näyttämöllisen tilanteen Hämäläisen osakunnan lavalla. Pakarisen myöhemmät äänitykset käytännössä muuntelivat tätä esitystä hyvin vähän.
Pakarisella oli kuitenkin sellainen kansansuosio, että Helismaa saattoi kirjoittaa huoletta Ketolalle Punaisen Myllyn revyyseen osan Esa Pakarisena! Pakarista itseään lavalla ei tiettävästi koskaan nähty. Möttösellä ja Pakarisella oli yhteistä savolaishahmojensa leukavuuden lisäksi se, että molemmat olivat joutuneet taiteellisempien teatterilaitosten kiroihin, Möttönen ennen ja Pakarinen sodan jälkeen tehdystä työstä. Kummankaan rooli ei ollut toiselta matkittu, vaikka yhtäläisyyksiä oli. Omissa esityksissään Möttösellä oli tapana ensiksi tarinoida Savon murteella ja laulaa sitten omatekemiä säkeitä johonkin tuttuun melodiaan. Sama malli oli myös Pakarisen Severi Suhosella. Möttösen musiikillinen ura jäi kuitenkin Pakarista vaatimattomammaksi. | |

Luvateksti:
Reino Helismaa keräsi katseita jätkän kuteissa |
|
©Meiltähän tämä käy!! Kirja: Kansantaiteilijan elämästä, Musiikista elokuvista ja elämästä
Taitto: ja web julkaisu: Jari Saarinen, Syyskuussa 2010, Jukka Pennanen |
 |
|