ESA PAKARINEN 1911-1989
 
Kotisivuille
ELOKUVAISKELMIÄ
ESA ROCK AND ROLLIN IHMEMAASSA

Kylymässä maalimassa levytettiin peräti neljä kertaa: 1952 (CD1/7), 1962 (CD2/7), 1966 (CD3/5 & 6) ja 1979 (CD8/4). Tämä humoreski oli Helismaan teksti Pakariselle elokuvaan Rantasalmen sulttaani. Elokuva itse ei ollut kuitenkaan hänen käsikirjoittamansa ja merkitsi Pakariselle mahdollisuutta tehdä roolin Helismaa-Kärki-akselin ulkopuolella. Alkuperäinen Kylymässä maalimassa ei sisällä lainkaan välipuheosuuksia, sen sijaan myöhempiin versioihin Pakarinen niitä lisäsi kuten myös laulettuja säkeistöjä.

Myös välirepliikit olivat Helismaan käsialaa; Helismaa kirjoitti tarinoita ja tilannekomiikkaa lavalle, ei vain riimiteltyjä säkeitä. Hän myös täydensi alkuperäisen tarinan Suhosen koettelemuksilla. Pakarinen ei muuttanut tai kehittänyt hahmoa, vaan säilytti sen alkuperäisen olemuksen tunnollisesti. Myös välirepliikit, jotka olivat eräänlainen jutustelu yleisön kanssa, olivat itse asiassa olennainen osa Pakarisen Suhos-hahmon lavaesiintymistä. Tämä vain hyvin väljästi itse asiaan kuuluva jutustelu kuului Helismaan mielestä savolaisuuteen ja täydensi Severi Suhosen hahmoa. Keikoilla se merkitsi esiintymisen taidetta, välittömän ilmapiirin luomista ja viihdyttämisen taitoa.

Helismaa oli käsikirjoittajana 30 elokuvatuotannossa ja Esa Pakarinen esiintyi niistä 13 eli elokuvissa Rovaniemen markkinoilla (1951), Lännen lokarin veli (1952), Lentävä kalakukko (1953), Pekka Puupää (1953), Pekka Puupää kesälaitumilla (1953), Hei rillumarei! (1954), Pekka ja Pätkä lumimiehen jäljillä (1954), Pekka ja Pätkä puistotäteinä (1955), Kiinni on ja pysyy (1955), Pekka ja Pätkä pahassa pulassa (1955), Pekka ja Pätkä salapoliiseina (1957), Pekka ja Pätkä neekereinä (1960), Mullin mallin (1961).

Huomio kiintyy tässä Pekka ja Pätkä -elokuvien suhteellisen suureen määrään, joka kokonaisuudessaan oli peräti 13; Helismaan osalle tuli kahdeksan, loput olivat ohjaaja Armand Lohikosken käsialaa. Pekka Puupää -hahmolla oli merkittävä osuus Pakarisen tunnettavuudessa ja julkisuuskuvassa, mutta äänitetuotannossa Puupäät näkyivät Pakarisen uralla oikeastaan minimaalisen vähän. Kärjen säveltämä Pekka Puupää (CD1/9) haikeine ja lähes surumielisine jenkkarytmeineen levytettiin loppuvuodesta 1952 eli noin puoli vuotta ennen elokuvan ensi-iltaa kesken kiireisten elokuvatuotantojen ja kiertueiden. Tämä ajallinen etäisyys on sinänsä merkittävää ja selittää sen, miksi hupaisaan Puupää-elokuvaan tehtiin surumielinen laulu. Syy on se, että alun perin kappaletta ei tehty lainkaan Pekka ja Pätkä -elokuvaan, vaan se oli itse asiassa Helismaan irrallinen vastine Rovaniemen markkinoilla -elokuvan haukkuneille arvostelijoille. Laulussa Esa Pakarinen antoi oman haikean ja lähes surumielisen äänensä kaiuttaa Helismaan pettymystä kriitikkokunnan matalaotsaisuuteen ja kapeakatseisuuteen: "törky on törkyä" kuten Suomen Sosialidemokraatin arvostelija Eugen Terttula oli Rovaniemen markkinoilla -elokuvasta kirjoittanut. Esa Pakarisen Pekka Puupään hahmolle antama sinänsä vetävä melankolia tuskin aukenee komiikkaa pursuvien Puupää-elokuvien katsojille tai ainakin tunnelmien epäsuhta herättää kysymyksiä. Levytyksellä ei siis ole elokuvaan muuta yhteyttä kuin Kärjen Puupää-melodia.

Idea Puupäiden filmaamiseen syntyi vuoden 1953 puolella, kun Helismaa seurasi Lentävä kalakukko -elokuvan filmauksia tavaravaunun kulisseissa. Elokuvassa on kohtaus, jossa Pakarinen (konduktööri ja junaetsivä Samuli Saastamoinen) ja Masa Niemi (Läski-Leevi) esittävät Naenen ennen ja nyt -laulua yhdessä. Helismaa itse ehdotti Särkälle aihetta, josta tehtiin sittemmin nuo 13 elokuvaa, joiden tunnelma on kuitenkin alkuperäistä Pekka Puupää -laulua keveämpi. Pakarinen hyödynsi Puupää-mainettaan kuitenkin keikoilla ja kiertueilla, joita hän teki rumpalinakin toimineen Masa Niemen kanssa. Toinen Severi Suhonen - Merillä (CD1/10) - odotti tuloaan vuoden verran. Se äänitettiin samassa tilaisuudessa Pekka Puupää -laulun kanssa. Sen aihe oli edellistä seikkailuhenkisempi, liekö syynä ollut Rantasalmen sulttaanin kuvauksen Marokossa. Joka tapauksessa Severi Suhonen jäi levymarkkinoilla piiloon kahdeksaksi vuodeksi ilmestyäkseen esiin vuonna 1960 "uusissa seikkailuissa" Ameriikassa (CD1/21) ja savotalla (CD1/22), vuonna 1961 Linjapiilissä (CD2/2), 1962 Renkinä (CD2/9) ja vielä 1963 Kulkurina (CD2/14 & 15) ja Astronauttina CCD2/18 & 19). Mutta tähänkään Severit eivät vielä loppuneet. Vuonna 1969 Severi ilmestyi Taiteilijana (CD3/28), ja 1972 Kiertokoulun opettajana (CD4/14).

Vuonna 1979 äänitetty kokoelma Severi Suhos -aiheisia kappaleita ei enää sisältänyt mitään uutta aiempiin levytyksiin verrattuna, mutta kokosi yhteen Pakarisen kenties mieluisimman lavahahmon seitsemän eri "seikkailua" Severin leppoisine turinoineen. Näissä kaikissa myöhemmissä 50-luvun jälkeen tehdyissä versioissa Pakarinen esittelee oikean ja aidon lavahahmonsa sellaisena kuin hän sitä esitti usean kymmenen vuoden ajan. Levyille tallentuneet versiot ovat ensimmäisiä Suhosia hidastempoisempia, mutta niissä kuuluukin todellisen esitystilanteen hallinta. Siksi ne ovat enemmän esitystilanteiden taltiointeja (tai rekonstruktioita) kuin markkinointiin tarkoitettuja levytyksiä. Vaikka nuoruuden notkeus hävisi, kokemus tuli tilalle.

 
POTPUREITA

Uutta ja vanhaa -nimellä kulkeneet Helismaan potpurit, joita hän kirjoitti yhteensä 32 kappaletta, ovat kotimaisessa musiikkihistoriassa harvinaiseksi jäänyt esimerkki hyvin toimivasta perinteen uudelleenkierrätyksestä. Ensimmäiset 12 olivat "nimettömiä", mutta loput 20 teemoitettuja keskusteluja tai tapahtumien kuvauksia tyyliin "Terveiset savotalta" ja "Vauhdin hurmaa". Esa Pakarinen oli näistä mukana kahdella ensimmäisellä. Elokuussa 1953 levytetyssä ensimmäisessä Uutta ja vanhaa -sikermässä (CD1/13) hän esiintyi Matti Louhivuoren kanssa ja seuraavan vuoden tammikuussa levytetyssä (CD1/15) Kauko Käyhkön (nimellä Justeeri) kanssa. Jälkimmäisen yhteydessä äänitettiin myös Hullu hanuri (CD1/16), joka oli tehty alun perin korkea-kulttuurikriittiseen elokuvaan Hei rillumarei! ja jonka Pakarinen levytti myöhemmin peräti kahdesti uudelleen.

Potpurit sekoittivat nimensä mukaisesti katkelmia vanhoista kansanlauluista ja ralleista Helismaan tai muiden tekemiin uusiin laulukatkelmiin. Helismaa halusi varmasti ärsyttää yllättävillä kappalevalinnoillaan, mutta toisaalta hän vilpittömästi nautti siitä, miten niiden melodioita saattoi yhdistellä toisiinsa ja luoda siten nopeatempoisia tapahtumasarjoja ja kuvakollaaseja. Potpurit kuvastivat Helismaan kärsimätöntä luonnetta, hänen haluaan löytää nopeasti uusia ilmaisukanavia ajatuksilleen. Hän oli kyllä parhaimmillaan juuri tämäntyyppisissä teoksissa, joissa "moodia" sai vaihtaa kesken kappaleen ja tukea sillä vikkelää ajatuksenjuoksuaan. Tässä ensimmäisessä Uutta ja vanhaa -sikermässä on yhdistelty 14 eri laulua Toivo Kärjen hyvään sovitukseen, toisessa 11.

Toisaalta tärkeänä elementtinä kappaleissa on läsnä kahden vastakkaisen luonteen näyttämöllinen dramaturgia, jota Helismaa toisti elämänsä loppuun muussakin tuotannossaan. Uutta ja vanhaa oli aina kahden solistin vuoropuhelu, jonka olisi hel¬posti voinut siirtää näyttämölle miniatyyrilaulunäytelmäksi. Pakarisen burleskihahmo oli näissä kahdessa potpurissa selvästi komeampiäänisten Louhivuoren ja Käyhkön tarkoituksellisena vastapainona suitsimassa näiden turhanaikaista ylevyyttä ja korkealentoisuutta. Aiheet liittyivät rahaan, heiloihin, työnvälttelyyn ja kulkurielämään, porvarillisiin aiheisiin niissä ei koskaan menty.

NAISROOLEJA

Impi, ihannetyttö (CD1/14) oli Pakarisen lämmittely Impi Umpilammen roolista kiertueilta ja Rovaniemen markkinoilla -elokuvasta. Hahmo oli Pakarisen oma, ja Helismaa koetti sitä ensin itsekin, mutta ei mielestäänkään onnistunut siinä yhtä hyvin kuin Pakarinen. Pakarisen burleski neito periytyi sota-ajan rintamateattereista, jossa nais-osia jouduttiin esittämään luonnollisesti miesvoimin. Helismaa oli itse esittänyt "Hul-taa" omassa Karjapaimenen kosto -näytelmässään Syvärillä asemasodan aikaan. Impi Umpilammesta tuli elokuvassa Severi Suhosen lavarooli. Hahmon hyödyntäminen jäi vähiin, vaikka kuva vanhasta piiasta on piirtynyt selvästi monien mieleen. Impi Umpilammen uskottavuus perustui Pakarisen omalle karismalle, jota Helismaa vain täydensi eräänlaisella hölmöläishuumorilla. Pakarisen hahmo on tarkoitettu enemmän lavalle kuin levylle, jossa taas esiintyjän kehollisuus ei pääse esille.

Impin muistelmat (CD3/15) vuodelta 1966 on tähän nähden yllättäen erinomainen osuma Pakariselta. Esityksestä hän onnistuu luomaan välittömän ja pakottoman. Helismaan postuumi teksti sisältää hauskoja piikkejä parin vuoden takaiseen kulttuuriseen ja sisäpoliittiseen ilmastoon Henrikkeineen ja Taabeineen. Helismaa oli viljellyt aiheita usein itsekin, mutta nyt samat "skandaalit" saivat toisenlaisen tulkitsijan. Her¬ra Henrikillä Helismaa - Impin suulla - viittasi Helsingin kaupunginjohtaja Erik von Frenckelliin jolla oli tunnetuksi tulleet naisseikkailut Tabe Slioorin kanssa.

Helismaa
Kuvateksti
:
Reino Helismaa oli Suomen ensimmäinen
kuukausipalkallinen iskelmärunoilija Musiikki Fazerilla
 
HELISMAAN TULKKINA

Esa ja Eugen tangoja tärvelemässä (CD2/3 & 4, 1961) oli kahden levytyksen sikermä Eugen Malmstenin kanssa. Pakarinen oli tehnyt keikkoja Malmstenin kanssa vuonna 1960 tapahtuneen Masa Niemen kuoleman jälkeen, ja tällaiset duetot sopivat hyvin miesten ohjelmistoon. Tangosikermä oli sovinnollisen hauska ja toimiva piruilu muka tangoihin ihastuneen Eugenin kustannuksella. Toinen osa on ensimmäisen elimellinen jatko, ja kappaleet saattoi esittää lavalla peräkkäin. Tällaisten humorististen sikermien tyylillinen alkuperä oli radiohupailuissa, joita Helismaa kirjoitti Yleisradiolle yhtäjaksoisesti 20 vuoden ajan. Sinä aikana hänen taitonsa kirjoittaa eri luonteille - ja jopa nimetyille Radioteatterin näyttelijöille! - ehti kehittyä äärimmäisen pitkälle. Levytyksiltä - ja etenkin niiden puheosuuksilta - voi olla vaikea huomata, että repliikit eivät todellakaan olleet improvisoituja.

Hullun hanurin (CD1/16, 1954) voi tulkita monella tavalla, mutta yhtä kaikki ne viittaavat kuitenkin enemmän Helismaahan kuin Pakariseen niin hanuristi kuin tämä olikin. Pakarinen oli tätä esittäessään Helismaan alter ego. Helismaa reagoi kritiikkiinsä lauluissaan ja hänellä oli tapana sanoa, että "muistelmani ovat jätkälauluissa". Vahvimmin tässä tekstissä on näkyvissä Pekka Puupää -tekstin tavoin se arvostelukritiikki, jota Helismaa oli saanut humoristisesta ja "rillumareiksi" haukutusta tuotannostaan.

Siinä hän hakee ymmärrystä Pakarisen oudosti toimivan haitarin avulla omalle tavalleen kirjoittaa ja esittää ajanvietettä kansalle. Siinä voi nähdä myös Helismaan taipumuksen ja mieltymyksen enemmän humoreskeihin kuin vaikkapa tangoihin, joita Toivo Kärki hänellä jatkuvasti teetätti ja joita hän ei oppinut tuntemaan omakseen. Helismaa seisoi itsepäisesti oman poikamaisuutensa takana, vaikka se ei hänelle juuri kunniaa tuonut. Ja vielä siinä voi nähdä heikosti Helismaan sinnikkään esiintymisvietin, hänen kaipuunsa esiintymislavoille, jota Kärki ei väsynyt kummastelemasta.

Hyvä vaimo (CD1/19,1956) lukeutuu Helismaan tuotannossa niiden samojen poika-miestekstien joukkoon kuin Severi Suhoset, vaikka tässä tapauksessa asetelma onkin käännetty nurin. Tällainen aviollisen hegemonian menetyksen pelko ja harmi näkyi selvästi myös Pekka Puupää ja Rovaniemen markkinoilla -elokuvissa, minkä vuoksi teksti sopi Pakariselle. Mutta se olisi voinut olla yhtä hyvin myös Helismaan itsensä levyttämä, etenkin sen vuoksi, että Helismaan toinen nimi oli todellakin Vihtori. Aihe ei myöskään liene ollut tuulesta temmattu, vaan juontui todennäköisesti kiertue-elämää viettävien taiteilijoiden omista kokemuksista. Näitä tarinoitahan on laitettu levylle jo Tannerinkin aikana. Ja Vihtoriksi kutsuttiin jo ennen sotia "äänivallattomia" aviomiehiä, kuten käy ilmi esimerkiksi Nyrki Tapiovaaran elokuvasta Kaksi Vihtoria. Myös Matti Jurvan Viipurin Vihtori kuuluu näiden samojen vapautusta hakevien miesten joukkoon.

Pakarisen ja Matti Louhivuoren duetto Tientekijät (CD1/23) liittyy vuoden 1961 keväällä valmistuneeseen Veikko Itkosen ohjaamaan ja Helismaan käsikirjoittamaan elokuvaan Mullin mallin, jossa Pakarisella oli keskeinen rooli Severi Suhosena. Tiente¬kijät kuultiin elokuvassa kahteenkin kertaan. Pakarinen esitti tässä käytännössä yhden kokonaisen iltamaohjelman sisältäneessä elokuvassa mm. Severin laulun, Severi Suhonen Amerikassa ja vielä uudelleenlämmitellyn humoreskin Impi Ihannetyttö. Samaan aikaan äänitetty Pakarisen ja Eugen Malmstenin Mullin mallin (CD1/24) ei nimestään huolimatta päätynyt elokuvaan. Tyyliltään se olikin etäällä elokuvan hengestä ja muistutti enemmän uudesta maailmasta etääntyvän ihmisen nostalgista kaipuuta vanhanaikaiseen elämäntapaan kiihtyvien yhteiskunnallisten ja teknisten muutosten keskellä. Nostalgian oheen Helismaa kirjoitti varsin sovinnolliseen sävyyn nimiä mainitsematta myös Tabe Slioorin muistelmien palkkioista, pankkikavalluksista sekä markan heikentyneestä arvosta, Sputnikista sekä nuorison musiikkimaun radikalisoitumisesta. Tällaista pidättyvyyttä Helismaa ei omien ralliensa kohdalla harrastanut, vaan laittoi niihin nimeltä mainiten sekä poliitikot että varoja kavaltaneet pankinjohtajat. Tällainen kritiikki ei sopinut kuitenkaan Malmstenille, joten se sai jäädä sovinnolliseksi myös Pakarisen osalta.

 
TYYLIN ETSINTÄÄ...

Kuopion torilla (CD2/6) vaikuttaa tekstinä pikaiselta Helismaan tilaustyöltä, vaikkei siitä voi puuttuvien taustatietojen vuoksi olla varma. Tällaisia hän teki joka tapauksessa usein toisten pyynnöstä hyvin nopeasti, jopa odottaessa, 5-10 minuutissa. Teksti voi olla peräisin myös Radion kiertueilta, joihin Helismaa usein osallistui. Teksti on oikeastaan pelkän torin kuvaus ja koska siitä puuttuvat sitä elävöittävät henkilöt, jää se ulkokohtaiseksi. Pakarinen on voinut esittää tätä omilla keikoillaan.

Niin metsä vastaa -näytelmästä peräisin oleva 1967 levytetty Vanhapoika-Severi (CD3/18) jatkoi Severin sinnikästä ja nyt jo suoraan ilmaistua vakuuttelua, että "on onnellisin naimatta ken jää". Ilman puheosuuksia jäävä Severi-humoreski, johon Juha Vainio on todennäköisesti kirjoittanut lisäsäkeistön tai kaksi, toimii Pakarisen käsittelyssä ja orkesterin rentona esityksenä hyvin. Ehdotus yössä (CD3/21, 1968) on sa¬mansisältöinen, mutta tyyliltään herkempi Helismaan vanhempaan, 40-50-lukujen vaihteen tuotantoon kuuluva humoreski, jonka hän olisi voinut esittää hyvin myös itse (niin kuin hän esitti esimerkiksi Tannerin Mamman lellipoikaa sotien jälkeen). Texasin uutiset (CD3/25, 1969) esitteli Radioteatterin toteuttamien Laiska-Lassi-radiohupailujen pohjalta Dogwoodin kapakkatappeluiden yksityiskohtia Kärjen (W. Stone) hauskalla sovituksella. Henkilögalleria ei ollut kuitenkaan peräisin radiohupailuista itse sheriffi Laiska-Lassia lukuun ottamatta.

Harjannostajaiset (CD4/2, 1970) on hyvin toimiva ja ajalleen tyypillinen Helismaa-kronikka, joita tuotteliaalta nimittäjältä tilattiin paljon - lukumäärää ei ole edes tiedossa. Helismaa joutui tekemään 50- ja 60-luvuilla erilaisia karonkkatekstejä illanistujaisiin, yhteistilaisuuksiin ja harjannostajaisiin. Suurimmaksi osaksi tällaiset tekstit ovat hävinneet niille teilleen, ja on lisäksi epävarmaa tiesivätkö edes tilaisuuksien osanottajat kenen kynästä heidän harjannostajaiskuplettinsa oli peräisin. Tekstit syntyivät nopeasti Fazerilla, usein kyseisen tilaajan odottaessa, ja hävisivät myös yhtä nopeasti. Harjannostajaisten teksti on itse asiassa eräänlainen muotti. Sanoitus rakentuu niin, että laulussa mainitut nimet saattoi vaihtaa esitystilanteessa kulloisenkin kohteen rakennusmiesten mukaan. Teksti on todennäköisesti peräisin 50-60-lukujen vaihteesta. Se ei välttämättä ole lojunut pöytälaatikossa, vaan sitä on saatettu esittää harjannostajaisissa. Laulua ovat voineet esittää myös esimerkiksi Helismaa itse, Rautavaara ja miksi ei myös Eemeli (Esko Toivonen).

Esa ja Eemeli levyttivät vuonna 1972 Säkkijärven polkan (CD4/18) Jorma Ikävalkon lähes 20 vuotta aikaisemmin tutuksi tekemillä sanoilla. Sävelmään ei alun perin kuulunut sanoja, mutta Helismaa sisällytti ne filmaamatta jääneeseen samannimiseen elokuvakäsikirjoitukseensa. Ohjelmallinen ilta Limppusen leipomossa (CD5/7, 1972) oli Helismaan itsensä esittämä vanha 40-lukuhenkinen kupletti, jota Pakarinen esitti Severinä keikkaillessaan. Pakarinen levytti tyylikkään version poikansa Esa Juniorin kanssa Helismaan haikeankirpeästä, Radion "Toiveiden tynnyri" -ohjelmaan kirjoitetusta Tili tuli lauantaina -kupletista (CD8/12) vielä vuonna 1981.

Pakarinen halusi rempseydestään ja jenkkapainotteisesta tuotannostaan huolimatta tallentaa myös koskettavia Helismaan sanoituksia, kuten Kaksi vanhaa tukkijätkää (CD9/8, 1988) ja Kulkurin iltatähti (CD9/17, 1988), Lemmensilta (CD10/4, 1987) ja myös Koivu ja sydän (CD7/14, 1978), joka - sovituksen swingmäisyydestä huolimatta - kuuluu tähän sarjaan.

 
ILMAN HELISMAATA...

Helismaan kuolema alkuvuodesta 1965 jätti Pakarisen hahmojensa kanssa yksin ilman tukea ja uusia näköaloja tulevaisuuteen. Kehittymisen mahdollisuudet olivat vähäiset. Käytännössä Pakarinen saattoi vain yrittää nostalgioida roolihahmonsa menneen vuosikymmenen parjattuna, mutta kansan rakastamana ikonina. Mutta kansa oli valmis siihen vasta 1970- ja 80-luvuilla, jolloin menneiden vuosikymmenten kulttuurihistoriaa kirjoitettiin. Silloin kukaan ei enää voinut kieltää hänen vaiku¬tustaan railakkaan 50-luvun ilmapiiriin, olkoonkin hänen tasonsa ja maineensa siellä millainen tahansa.

Hänen rakettimainen nousunsa sodanjälkeisen ajanvietteen eturiviin tapahtui Reino Helismaan vanavedessä ja myötävaikutuksella. Hän poistui niistä parrasvaloista samalla tavalla, yhtä nopeasti - tullakseen kuitenkin myöhemmin takaisin rokkaavana savolaisvaarina Vexi Salmen sanoituksin vuonna 1975. Siinä välissä hän teki useita uudelleenlevytyksiä 50-luvulla levyttämistään humoreskeista onnistuen niissä yleensä vaihtelevasti, mutta paradoksaalista kyllä, näillä esi¬tyksillä on juuri tästä syystä mielenkiintoa. Näiden myöhäisempien levytysten myötä ensimmäiset Severi Suhoset onnistuvat vakuuttamaan kuulijan siitä, ettei pitkäkään esiintymiskokemus välttämättä kykene tekemään näitä esityksiä paremmiksi, ei vaikka kokemus tulisi itseltään Pakariselta.

Vexi Salmi muunteli Helismaan kuutta tangosanoitusta Esa Pakariselle kokoelmassa Vihoviimeiset tangot, joka julkaistiin vuonna 1972. Helismaan tangosanoitukset saivat Pakariselle sopivan parodisen sävyn. Hiljaisesta kylätiestä tuli meluinen (CD6/6), Keskiyön tangosta Aamuyön tango (CD6/9) ja Tango merellä muuttui Tangoksi ojalla (CD6/10). Samalla tavalla Helismaa oli muunnellut omia tekstejään jo aiemmin: Onni jonka annoin pois muuttui Eemelin esityksessä Tonniksi, jonka annoin pois, ja toisaalla hän leikitteli: "Minä soitan sulle sillalla, koska pellolla ei ole aitaa..." Helismaa muunteli jatkuvasti sekä toisten tekstejä että omiaan, ja Salmi jatkoi tätä perinnettä.

Parodiointi ja leikittely sopi Pakarisen tyyliin, mutta tästä huolimatta istui huonosti mihinkään aiempaan rooliin. Tämä oli se tie, jonka Pakarinen - ehkä haluttomana - näki todennäköisimmin edessään: muuntautuminen kokonaan uudeksi tyypiksi ja samalla entisten tuttujen ja turvallisen roolien jättäminen. Luulen, että se ei ollut se, mitä hän lopulta halusi.

 
Helismaa . jätkänä
Kuvateksti
:
Reino Helismaa aloitti kuplettilaulajana.
Toivo Kärki sai hänet lopullisesti Suomalaisen iskelmän pariin.
 
LEVYTETTY TUOTANTO JA TAITEILIJAKUVA

Levytetty tuotanto ei kenties anna niin hyvää kuvaa Esa Pakarisen taidoista kuin hän ansaitsisi. Ylenpalttisen tallennehuuman aikakaudella meidän on vaikea edes ymmärtää aikaa, jolloin tallenne oli vasta se toissijainen keino välittää viihde-elämyksiä. Tallenteet olivat vielä 1950-luvulla usein pelkkiä markkinointivälineitä tanssilavoille ja seurantaloille suuntautuville kiertueille ja keikoille, eikä niiden varaan ollut tapana laskea tulevaa uraa. Ei Toivo Kärkikään "tehtaillut" levyjä pelkästään ansiotarkoituksessa, vaan nähdäkseen omien sävellystensä toimivuuden ja tehdäkseen parempia. Äänilevystä tuli omaa kulttuuria vasta suurille ikäluokille, joille musiikki syntyi yh¬dessä tallentamisen ja musiikkiteollisuuden kanssa. Äänilevystä tuli 50- ja 60-luvun nuorille itsenäinen ja itsestään selvä osa musiikkikulttuuria: populaarimusiikki syntyi sitä tallennettaessa, ja siksi asia, jota 60-luvulta alkaen kutsuttiin sanalla "soundi", ei ollut enää pelkkä tyylipiirre, vaan musiikin keskeinen ominaisuus. Esitysten vertailu¬kelpoisuus katosi.

Mutta "soundi" ei ollut pelkästään tekniikan mukanaan tuomaa muutosta, se oli koko musiikillisen ajattelutavan muutosta: musiikin elämä oli "olla säilössä" tallennettuna ja muuttumattomana. Tallenne kiinnitti myös sen tavan, jolla sitä kuunnel-tiin. Koska musiikin primaari lähde oli nyt tallennettu esitys eikä nuotti, kuten esim. Toivo Kärjellä, "soundista" tuli väistämättä olennainen osa musiikkia; Toivo Kärki ei vain kuulunut siihen muusikkoikäryhmään, jonka mukaan nuoteilla ei voi muka ilmaista kuin pienen osan musiikista.

 

Nuorisokulttuurin murtautuessa suuret ikäluokat käänsivät selkänsä vanhempiensa - myös Pakarisen - edustamalle vanhentuneelle musiikkikulttuurille. Uusi angloamerikkalainen nuorisomusiikki ei enää halunnut keskustella menneisyyden kulttuurin kanssa, se halusi luoda oman tyylinsä omilla ehdoillaan menneisyydestä välittämättä. "Soundi" loi oman tavan keskustella musiikista. Se loi myös sen keskustelun ehdot ja asetti käytännössä rajat keskustelijoiden iälle. ]a tämä keskustelu käytiin tallenteisiin, ei esityksiin perustuen. Tallenteista oli tullut musiikin kielen osa ja tallennetussa mu¬siikissa pääpaino ja mielenkiinto kohdistui musiikilliseen suoritukseen, ei elämykseen tai esitysyhteyteen.

Pakarisen kohdalla hänen esityksistään säilyneet tallenteet kertovat toisenlaista kiel¬tä. Ne kertovat yrityksistä ja erehdyksistä, kokeiluista ja onnistumisista, joiden kautta taiteilija koetti kehittyä paremmaksi siinä, minkä tunsi omaksi alakseen. Jokainen voi kuunnella, että Pakarinen oli suvereeni rokkiukko Pakarock-levyllään, mutta se ei edustanut sitä kulttuuria, mihin hän oli syntynyt ja jota hän tunsi edustavansa. Hän pyrki eteenpäin muuttuneessa maailmassa vanhan maailman keinoin ja vanhan maailman tavoittein. Ne olivat hänen omiaan. Mutta aika ajoi vääjäämättä hänen ja koko sodanjälkeisen kulttuurin ohitse ja teki siitä epäoikeudenmukaisella tavalla vanhanaikaista.

 
©Meiltähän tämä käy!! Kirja: Kansantaiteilijan elämästä, Musiikista elokuvista ja elämästä
Taitto: ja web julkaisu: Jari Saarinen, Syyskuussa 2010, Jukka Pennanen
ylös