ESA PAKARINEN 1911-1989 |
|
|
|
|
SÄVELTÄJÄ ESA PAKARINEN
TIESI TYYLINSÄ RAJAT |
SAVOLAESTA
SANARIKKOO |
Uransa aikana Esa Pakarinen levytti noin 60 omaa sävellystään, mikä edustaa hieman vajaata kolmasosaa hänen levyttämiensä sävellysten kokonaismäärästä. Tämä seikka hänestä puhuttaessa usein ohittuu, toisinaan unohtuu kokonaan, sillä niin voimakkaasti Pakarinen liitetään Kärki/Helismaa-parivaljakon yhteistyön osaksi. Osasyynä on toki sekin, että varsinaisesti hyvin tunnetuksi lauluksi Pakarisen sävellyksistä nousi vain yksi, eli hänen debyyttinsä Severi Suhosen jenkka vuodelta 1951. Mielenkiintoinen seikka onkin, että Esa Pakarinen sekä aloitti että päätti levytysuransa omilla sävellyksillään.
Kun Pakarinen 1950-luvun alussa teki laajemman läpimurtonsa äänilevyjen ja elokuvien myötä, oli hänellä jo vuosikausien kokemus ammattiviihdyttäjän työstä. Pakarinen oli osallistunut esimerkiksi sota-ajan viihdytyskiertueisiin, jolloin hän teki yhteistyötä muun muassa Eugen Malmstenin (1907-1993) kanssa. Pakarinen oli vuoden 1949 syksystä ollut mukana Tapio Rautavaaran (1915-1979) ja Reino Helismaan (1913-1965) kiertueella, muttei tasavahvana nimenä, vaan selkeästi säestäjän roolissa. Kun tämä kolmikko seuraavan vuoden syksyllä Rautavaaran päätöksellä hajosi, jatkoivat Helismaa ja Pakarinen yhdessä, ottaen mukaansa laulaja/ kitaristi Jorma Ikävalkon (1918-1987). Tämän kolmikon tie puolestaan vei Toivo Kärjen (1915-1992) suosituksesta elokuvatuottaja Toivo J. Särkän (1890-1975) tietoon, ja sitä myöten elokuvanäyttelijöiksi.
Kärjen ja Helismaan jo aiemmin erääseen teatteriproduktioon kirjoittaman Rovaniemen markkinoilla -jenkan pohjalta Särkän yhtiö Suomen Filmiteollisuus Oy tuotti samannimisen elokuvan, johon tuottajan vankkumattoman näkemyksen mukaan tarvittiin paljon lauluja. Vaikka Kärki oli säveltäjänä varsin tuottelias, olivat ovet epäilemättä avoimia muillekin - ainakin sisäpiirin tekijöille - ja niin mukaan pääsi Pakarisen omaan käyttöönsä Helismaalta hieman aiemmin tilaama teksti Severi Suhosen jenkka, jonka hän oli itse säveltänyt. Pakarinen oli kehitellyt Severin hahmoa jo viihdytyskiertueaikoina, ja yhdessä Helismaan kanssa se alkoi saada konkreettisempia muotoja uran tässä vaiheessa. |
|
TARVEHANKINTAA
Muusikkona Esa Pakarinen oli itseoppinut ja keskivertoa vanhempana soittamisen aloittanut. Hän oli 1920- ja 30-lukujen maaseutuyhteiskuntamme kasvatti, mikä tarkoittaa, että jenkka, polkka ja valssi olivat hänelle ominaisinta tanssirytmiikkaa. Vaikka hän oli paikanpäällä kokemassa 30-luvun foxtrot-vaikutteisen orkesterikehityksen Dallapen, Rytmi-Poikien, Ramblersin ja muiden vastaavien myötä, ei toksista koskaan tullut Pakariselle tyypillistä ilmaisutapaa, kuten ei myöskään hitaasti suomalaiseen musiikkimakuun tarttuneesta tangosta. Pakarisen tunnetuin lavahahmo, lupsakka savolaisukko Severi Suhonen, oli nimenomaan kansanmies ja J. Alfred Tannerin kuplettiperinteen suora jatkaja, joka tänään luokiteltaisiin lähinnä stand up -koomikoksi. Severi tarjosi "huumoria ja musiikkia" -otsakkeella hauskoja tarinoita ikään kuin omasta ja keksityn kotikylänsä Ala-Tölviön asukkaiden elämästä, ryydittäen esi¬tystään lyhyillä soitto- ja laulukiepeillä, jotka miltei poikkeuksetta olivat jenkkoja.
On selvää, että mittavan rutiinin myötä niin sanottuihin "omiin juttuihin" voi syntyä helposti jotain omaa musiikkiakin, kun vallitseva ja tarvittava tyylimaailma on hallussa. Omissa muistelmissaan (1981) Pakarinen ei tuo omaa säveltämistään mitenkään erityisesti esiin, ja toteaa muutamien muille artisteille tekemiensä sävellysten yhteydessä, että "olen vain silloin tällöin tehnyt niitä, ei ole ollut hinkua ruveta tuottamaan". Pakarisen omien levytysten joukossa hänen omia sävellyksiään alkaa esiintyä enemmän 60-luvun puolivälin jälkeen.
Reino Helismaan kuoltua Pakarinen menetti keskeisimmän tekstilähteensä ja oli kokenut työssään jo muutamaa vuotta aiemmin ankaran rakennemuutoksen television ja nuorison uuden popmusiikin esiintulon myötä. Hänen esiintymisensä muuttuivat tanssilavoilta ja seurojentaloilta marketteihin ja myymälöihin. Keskeisin sävelmateriaalin tuottajansa Toivo Kärkikin joutui antamaan makutottumusten muutosten myö¬tä periksi kansanomaisen "ralli-tuotantonsa" kanssa. Vaikka Kärki saavuttikin loistavia tuloksia ensin kilpailijayhtiö Scandian läpilyömän jazziskelmän, ja hieman myöhem¬min tulleen tangobuumin parissa - johon hänellä oli vankka tausta jo 40-luvulta lähtien - niin kumpikaan niistä ei ollut Pakariselle sopiva tyylilaji. Kärjen viimeiset varsinaiset menestykset olivat slowfox-tyyppisiä trioli-iskelmä, jotka olivat jo tyystin aikakauden uudella otteella toteutettuja, eivätkä näin ollen nekään tarjonneet Esa Pakarisen kaltaiselle laulajalle mahdollisuuksia. |

Kuvateksti:
Säveltäjä nuottiensa ääressä. |
|
PERINTEEN MIES
Esa Pakarisen 50-luvun sävellyksistä nousee esiin siis debyytti Severi Suhosen jenkka (CD1/2), joka on hyvin onnistunut sävelen ja sanan liitto. Sävellys on selkeän perinteinen AAB-rakennetta noudattava jenkka duurissa, jonka kahdeksan tahdin jaksoista B-osan viimeinen neljä tahtia kerrataan aina säkeistön väliin. On tavallaan ironista, että yhden harvoista levyarvioista julkaisu sai uuden jazzsukupolven ärhäkässä äänenkannattajassa, uudelleen ilmestymisensä aloittaneessa Rytmi-lehdessä. Arvion kirjoitti arvostettu muusikko Mauno Maunola joka oli ehtinyt tutustumaan Pakariseen soittaessaan hänen kanssaan Toivo Kärjen yhtyeen kiertueella. Maunolan mielestä levy oli "kerrassaan riemastuttava juttu. Se edustaa lajissaan niin ehdotonta aitoutta, että se joka sen edessä ei antaudu on käsitykseni mukaan säälittävä nou¬sukas. Esa Pakarinen esittää tämän oman sävellyksensä niin kuin vain hän sen voi tehdä".
Laulu on yksi niistä vajaasta paristakymmenestä, joita Pakarinen levytti uransa varrella useampaan kertaan. Vuoden 1975 versio (CD5/28) kärsii Pakarisen yksin tekemän taustaosuuden rytmiikan karuudesta, mutta pitää jännittävänä "koukkuna" haitarin melodiasäestyksessä rinnakkaisintervallin myötä yllättävän, "itämaisen" sävyn. Vuoden 1988 versiona (CD9/9) laulusta toteutettiin Pakarock-levyjen hengessä tehdyn Beat-albumin raitana twist-sovitus. Kalle Väänäsen runoon sävelletty Talakoopolokka on jo ensimmäisessä, vuoden 1956 levytyksessä (CD1/18) hieman liian nopea tekstin selkeään esittämiseen, mutta vuoden 1972 esitys (CD5/4), josta Pakarinen vastaa yksin (laulu & haitari) taittuu yksinkertaisen selkeästi. Laulun rakenne on nel¬jän tahdin taitteista koostuva AABA, jossa viimeiset kaksi tahtia kerrataan soitettuna ennen seuraavaa säkeistöä. Ikään kuin lopullinen versio Talakoopolokasta taltioitiin Pakarisen viimeisissä äänityksissä vuonna 1988 Jaakko Salon johdolla (CD9/18).
60-luvun tuotannosta nousevat esiin onnistuneet jatkokertomukset Matti Jurvan (1898-1943) 30-luvulla esittelemän Savonmaan Hilman myöhemmistä vaiheista. Hilima männöö vihille (CD2/10) on Eino Kettusen tekstiin sävelletty tyylikäs valssi 32 tahdin AABA-rakenteellaan, johon on tavanmukaisesti säkeistöjen väliin liitetty kahdeksan tahdin soittovälike. Erikoisuutena on viimeisen B-osan seitsemännelle (eikä kahdeksannelle) tahdille sijoitettu tekstifraasin riimilopetus ("Hilman"/"ilman"). Varma Niirasen teksti Savonmuan Hiliman tyttäret (CD2/11) on todella mainio jurva-mukaelma, jota Pakarisen sävelkin myötäilee erinomaisesti. Näiden molempien laulujen sooloversiot vuodelta 1972 (CD5/5 & 15) ovat myös - niin kuin koko sessio-yksinkertaisen selkeitä. Valitettavasti tosin Tyttärien ensimmäisen säkeistön lopussa on harmittava lauluosuuden miksausvirhe. Pakarisen 60-luvun polkista tasapainoisin on Heikki Saaren tekstiin tehty haitariylistys Kouvolan komialla (CD3/10), tyylinmukaisella 16 tahdin AABC-rakenteellaan, johon on tehty neljän tahdin haitarivälike.
Säveltäjänä Esa Pakarisen 70-luku kulminoituu jossain määrin hämäävästi otsikoituun Severin parhaat 2 -albumiin, joka julkaistiin vuonna 1975. Pakarinen toteutti sen yksin alusta loppuun kotistudiossaan Varkaudessa, ja valitettavasti on niin, että esitykset eivät tuolloisenkaan tason mukaan arvioituina ole moitteettomia. Se on harmillista, sillä Pakarisen uudet sävellykset muun muassa Lauri Jauhiaisen ja Vexi Salmen teksteihin voisivat taitavan sovittajan ja tuottajan kautta saada paremmat lähtökohdat. Tästä todisteena varsin mallikas laulelma Kastemadon rakkaus (CD5/17) Helismaan tekstiin, minkä Pakarinen laulaa ilmeikkäästi sekä huolella artikuloiden. | |
 |
Kuvateksti:
Säveltäjä Esa Pakarinen. |
 |
Kuvateksti:
Yhteinen työhetki sanoittaja Varma Niirasen kanssa. |
|
|
SOVITTAJAN TÄRKEYDESTÄ
80-luku alkoi Jaakko Salon tuottamalla hienolla albumikokonaisuudella Savolainen kalakukko (1981), joka pitää sisällään yhden kaikkein onnistuneimmista Esa Pakarisen originaalilauluista. Kyseessä on jenkka Ruunaan Riitta (CD8/8), jonka tekstiosuudesta saa Pakarisen ohella tekijäkrediittiä myös Lauri Nevalainen. Pakarinen tulkitsee haikean nuoruusmuistelon sisäistyneellä ja esimerkillisen rennolla otteella. Saattaa hyvinkin olla niin, että kuudentoista tahdin AB-rakenteen jälkeen seuraava kahdeksan tahdin viulu & haitari -välike on sovittaja Kalevi Nyqvistin käsialaa. Sama ajatus tulee mieleen samalla albumilla olevan Lauri Jauhiaisen sanoittaman valssin Syksyn saapuessa (CD8/17) kohdalla, jossa yllättäen mutta kuitenkin levollisesti neljäsosapoljentoa polyrytmisesti rikkova välikkeen melodia piristää melankolian keskellä tehokkaasti - jäljet viittaavat vahvasti sovittaja Salon suuntaan.
Ylipäätään sovittajan rooli Pakarisen kaltaisen "perussäveltäjän" - mikä ei ole lainkaan vähättelevä ilmaus, ydinideat merkitsevät - tuotannossa voi olla jopa ratkaiseva. Uskallan olettaa, että esimerkiksi riuskatempoinen foxtrot Hyvä vaimo (CD1 /19, 1956) on ilmeeltään kokolailla tyystin sovittajansa Matti Viljasen käsialaa. Lähtökohdil¬taan se nimittäin tuntuu enemmän jenkalta. Yhtä lailla olen varma, että jenkka Kuo¬pion torilla (CD2/6, 1961) on sovitukseltaan foxtrotiin päin kallellaan nimenomaan sovittaja Toivo Kärjen näkemyksestä johtuen.
Jaakko Salon merkittävä osuus Esa Pakarisen loppukauden tuotantoon tuli jo aiemmin esiin, ja kaikkein vaikuttavimmin se kuuluu laulajan viimeiseksi jääneellä albumilla Savolaesta sanarrieskoo. Vuonna 1994 postuumisti julkaistu albumi koostuu Pakarisen sävellyksistä Kalle Väänäsen runoihin. Albumin kymmenestä laulusta Pakarinen oli aiemmin levyttänyt kaksi, ja ne molemmat jopa kahdesti. Sävellyksenä jättää hieman toivomisen varaa vain Päeväsyömmellä (CD9/24); slowfox-tyyppisesti toteutettu säkeistölaulu, joka ei laulurytmisesti ihan istu, ja lisäksi kaareltaan katkeaa instrumentaalitaitteisiin, jotka tulevat säännöllisen varmasti laulusäkeiden perään. Tasavahvasta ja erinomaisen tyylikkäästä kokonaisuudesta voi onnistuneimmasta päästä sävellyksiä nostaa esiin tasapainoisesti kaartuvan jenkan Talakoovirs (CD9/25). Siinä on säveltäjä omimman maailmansa kanssa tekemisissä, ja täysin sinut asian kanssa. | |
©Meiltähän tämä käy!! Kirja: Kansantaiteilijan elämästä, Musiikista elokuvista ja elämästä
Taitto: ja web julkaisu: Jari Saarinen, Lokakuussa 2010, Pekka Nissilä |
 |
|