ESA PAKARINEN 1911-1989 |
|
|
|
|
ESA JA HAITARI |
TAVALLISEN MIEHEN
AINUTLAATUINEN TAITEILIJANTAIVAL |
-TAITEILIJA ESA PAKARISEN TAITEELLISEMPI PUOLI
Esa Pakarinen sanoi eräässä haastattelussa 1970-luvun lopulla, ettei hän ole mikään erityinen koomikko eikä varsinkaan näyttelijä, mutta 70-vuotispäiväänsä mennessä hän uskoo olevansa aika hyvä haitarinsoittaja. Haitari kuuluikin hänen varustukseensa kauan ennen puupäähattua. Esa Pakarisen populaarikulttuuria sivuavasta puolesta suuri siivu syntyi naama peruslukemilla haitarin kahvassa. Siksi onkin oikeus, kohtuus ja suoranainen ilo esitellä tässä myös haitaristi Esa Pakarinen. | |
KORVAKUULOSOITTAJASTA JATSIMUUSIKOKSI
Esa Pakarisen, kuten monen 1900-luvun alkukymmenien työväestöön kuuluneen elämänpiirin lähimmät soittimet olivat mandoliini ja harmonikka. Mandoliini kuului 1920-luvulla monen kodin perusvarustuksiin, haitarin edustaessa jo paitsi tiettyä varallisuutta, myös soittotaitoa. Tultaessa 1920-luvun lopulle viisiriviset harmonikat olivat syrjäyttäneet kolme- ja kaksiriviset soittimet. Esan sukupolven soittajat pyrkivät jo hankkimaan nuotinlukutaidon, siihen saakka kun useimmat haitarinsoittajat olivat soittaneet ns. korvakuulolta.
Esan isä Paavo elätti itsensä suutarintöillä ja soitteli töiden ohessa yksi- ja kaksirivistä harmonikkaa. Myöhemmin hän jopa rakensi itse kolmirivisen harmonikan. Esaias-poika kiersi isänsä mukana ja oppi soittamisen alkeet suutarintöiden ohessa. Esa Pakarinen osti ensimmäisen oman haitarinsa Joensuussa 1920-luvun lopulla pirtutrokari Parviaiselta. Jo saman vuoden jouluna Esa soitti ensimmäiset keikat Joen¬suun Työväenyhdistyksessä soittaneessa tanssiorkesteri Keskiyössä. Sen soittajana Esa opetteli myös nuotinlukutaidon.
Pakarinen kuului siihen suomalaisten muusikoiden sukupolveen, jonka aikana paritanssit löivät itsensä läpi ja kansallinen iskelmämusiikki, Dallape-orkesterin kaikkialle Suomeen levittämä haitarijazz, teki läpimurtonsa. Tultaessa 1930-luvun alkuun kaikkialla Suomessa alkoi olla kysyntää tanssisoittajille ja haitaristeista pisimmälle pääsivät ne, jotka kykenivät soittamaan nuoteista muun orkesterin mukana. Keskiyössä soittanut Esa Pakarinen oli jo 1930-luvulla soittajana vähintään puoliammattilainen. Leipä lohkesi päivisin erilaisissa hanttihommissa, mutta illalla laitettiin mirri kaulaan ja soitettiin fokstrottia pahvikulisseissa.
|
VAATIVAA OHJELMISTOA
Ammattitaidon kehittyessä Esakin innostui harmonikansoittajien taiturinumeroista. Kun rahaa nuottien ostoon oli niukasti ja ulkomaalaiset nuotit muutenkin kiven alla, Esa kopioi - monen aikalaisen tavoin - käsin painonuotista mm. Pietro Deiron
Tempramental Ragin ja Trieste-Overturen. Hän onnistui myös ostamaan muutamien taiturinumeroiden, kuten Keler Belan Huvinäytelmä alkusoiton nuotit. Nämä kaikki numerot kertovat varsin kunnianhimoisesta harmonikansoittajasta ainakin mitä ohjelmistoon tulee. Kyseiset taiturikappaleet olivat kaikki 1930-luvulla kovatasoisten harmonikansoittajien, kuten Leander Norrbackin ja Viljo Vesterisen soittamia kilpailunumerolta. Esan, kuten lähes kaikkien samalla vakavuudella harmonikkaa soittaneiden 1920- ja 1930-lukujen tekijämiesten ohjelmistoon vaikuttivat ehkä eniten amerikanitalialaiset Pietro Frosini Pietro Deiro, Charles Magnante ja Anthony Galla-Rini. Heidän sävellyksensä ja sovituksensa klassisen musiikin taiturinumeroista levisivät 1920-luvulta alkaen painonuotteina myös suomalaisten soittajien ohjel¬mistoksi. Nämä kappaleet kehittivät huomattavassa määrin suomalaisten soittajien teknistä sorminäppäryyttä ja suuntasivat soittajien kiinnostusta myös klassiseen musiikkiin. Tämä näkyy myös haitaristi Pakarisen musiikkivalinnoissa.
Esa Pakarisen harmonikansoittajan ura jatkui Joensuun jälkeen Jyväskylässä, jonne hän muutti 1939. Jatkosodassa Esa palveli ilmatorjunnassa, mutta hänet siirrettiin pian JR 57:n viihdeyhtyeeseen ja myöhemmin päämajan viihdytysjoukkojen muusikoksi. Hänen sotilaspassiinsakin merkittiin sotilaallisempien titteleiden sijaan mai¬ninta "erikoiskoulutukseltaan hanuristi." Sodan jälkeen musiikki alkoi yhä enemmän työllistää Esa Pakarista tunnetuin seurauksin. Vakavampaa harmonikansoittoa Esa ei kuitenkaan unohtanut: 1960-luvun alusta alkaen Esa antoi harmonikansoitossa myös tunteja. | |
KOTINAUHOITUSTEN HELMIÄ
Esa Pakarisen vakavampaa haitarinsoittoa taltioitui ilman laulua levylle vain kerran 1950-luvun alussa, jolloin hän levytti Lasse Pihlajamaan kanssa. Onneksi Esan soittoa on kuitenkin taltioitu huomattavasti enemmän. Suurin osa tämän levyn sisällöstä koostuu Esa Pakarisen 1970- ja 1980-luvuilla tekemistä kotinauhoituksista. Ne eivät liene tarkoitettu julkaistavaksi, ehkä pikemminkin harjoitusmielessä äänitetyiksi. Nämä esitykset- niitä on säilynyt muutaman tunnin verran, osa esityksistä on saman kappaleen uusia versioita - antavat kuitenkin oman kuvansa Esa Pakarisen taidoista harmonikansoittajana. Ne kertonevat myös hänen musiikillisista mieltymyksistään ja omasta suosikkiohjelmistostaan.
Esan äänittämä ohjelmisto on osaltaan varsin tyypillistä 1910-luvulla syntyneen soittajalle, jonka aktiivinen soittokausi sattuu 1930-1950-luvuille. Esa Pakarisen ohjelmisto kuvastaa myös sitä jokaisen harmonikkaa vakavasti soittaneen muusikon dilemmaa, joka edelleen on olemassa. Työkseen he soittavat kolmen
soinnun humppaa ja valssia, mutta yksin tai ani harvoin, asiantuntevan yleisön läsnä ollessa, he saavat tilaa soittaa suurella vaivalla harjoiteltuja taiturinumeroitaan. Tällä levyllä kuulemme useita hienoja numeroita, joita Esa tuskin koskaan esitti yleisön edessä. 1930-luvun tanssikeikoilla sekä myöhemmin Rautavaaran, Helismaan tai Eugen Malmstenin kanssa kiertäessä pärjättiin hyvin kolmen soinnun jenkoilla ja valsseilla. | |
ESA HANURISTINA
Haitaristi Pakarinen on soittajana taitava, mutta hivenen ilmeetön muusikko. Poiketen edellisestä suomalaisesta haitaristipolvesta - Vesterisestä ja kumppaneista -Pakarinen ei käytä koristenuotteja, vaan soittaa melko suoraan, tarkasti mutta usein nyanssittomasti. Hänen tulkinnassaan keskitytään Lasse Pihlajamaan tavoin taiteellisesti puhtaaseen suoritukseen ilman krumeluureja.
Pakarinen pudottelee pelistään Pietro Frosinin säveltämiä taiturinumeroita - Ilta Välimerellä (CD10/17), jolly Caballero (CD10/7) - sekä suomalaisia jokaisen vähän¬kin pidemmälle ehtineen soittajan soittamia haitariklassikoita kuten Metsäkukkia (CD10/12), Säkkijärven polkka (CD10/10), Muistoja Pohjolasta (CD10/11), Karjalan poikia (CD10/13) ja Kesäillan valssi (CD10/9). Italialais-amerikkalaisen Pietro Frosinin valsseista, tangoista ja noveleteista tunnetuimmat olivat olleet yleistä harmonikka-solistien ohjelmistoa jo ennen sotia. Perinteinen suomalainen harmonikkamusiikki puolestaan oli sekoitus 1900-luvun alussa meillä yleisesti tunnetuksi tulleita venäläi¬siä soittokuntavalsseja, salonkimusiikkia, tanssimusiikiksi jalostuneita kansansävelmiä ja ensimmäisiä gramofonien meille välittämiä iskelmiä. Esimerkiksi Säkkijärven polk¬ka, Muistoja Pohjolasta ja Kesäillan valssi levisivät haitaristien ohjelmistoon amerikan¬suomalaisten haitaristien Willy Larsenin ja Matti Söderlundin 1920-luvulla tekeminä levytyksinä. Frosinin pääosin 1920- ja 1930-luvulla kirjoitettu musiikki edusti puolestaan ensimmäistä professionaalia musiikkia harmonikansoittajien ohjelmistossa: ne olivat nimenomaan harmonikalle sävellettyjä taiturinumeroita. | |
Harmonikkamusiikki pysyikin meillä kauan varsin konservatiivisena musiikkikulttuurin osa-alueena: haitarikuningas Vili Vesterisen perintö venäläisine valsseineen ja Fro-sineineen eli vahvana. Vasta 1960-luvun mittaan soittajat alkoivat hakea selkeämmin aivan uutta ohjelmistoa. Lasse Pihlajamaan tavoin ryhdyttiin luomaan harmonikalle konserttimusiikkia tai Esko Könösen tavoin ryhdyttiin hakemaan viihdeharmonikansoittoon uusia sävyjä, musettemusiikkia tai sambarytmejä. Meilläkin monet taitavat soittajat - kuten Esa Pakarinen - ottivat tässä vaiheessa ohjelmistoonsa Tico Ticon tai Brasilialaisen ukulelen.
Esa Pakarisen ohjelmistossa yllättäviä lainoja ovat eräät ruotsalaisperäiset valssit sekä kunnianhimoisemmat taiturinumerot, jotka on haettu klassisen musiikin repertuaarista. Esa Pakarisen ohjelmistossa eräät kappaleet - kuten vaikkapa hieno Christi¬an Sindingin Kevään kohinaa (CD10/21), Franz von Suppen alkusoitto Kevyt ratsuväki (CD10/16) tai Franz Lisztin Liebestraumin (CD10/24) esitys - antavat viitteitä vakavasta kiinnostuksesta myös klassisempaan ohjelmistoon. Liebestraumin tiedetään olleen Esan ohjelmistossa jo 1940-luvun puolivälissä.
Nämä musiikkiesitykset avartavat hienosti käsitystämme Esa Pakarisesta myös harmonikan vakavamman puolen hallitsevana taiteilijana. Monista rillumarei-elokuvien soittamista markkeeraavista näyttelijöistä poiketen hän todellakin osasi soittaa. |
|

Kuvateksti:
Esa ja hanuri |
|
©Meiltähän tämä käy!! Kirja: Kansantaiteilijan elämästä, Musiikista elokuvista ja elämästä
Taitto: ja web julkaisu: Jari Saarinen, Marraskuussa 2010, Marko Tikka |
 |
|