ESA PAKARINEN 1911-1989
 
Kotisivuille
TAVALLISEN MIEHEN
AINUTLAATUINEN TAITEILIJANTAIVAL
Etusivulle
1.

Muistan ikäni tunnelman Rääkkylässä kuudentena heinäkuuta 1995. Minua oli pyydetty pitämään puhe Esa Pakarisen muistomerkin paljastustilaisuudessa. Maisema ja yhteisö olivat varmasti kohta kohdalta erilaiset ja erinäköiset kuin vuonna 1911, kun Esa Pakarinen syntyi siellä. Kuitenkin atmosfääri, jopa ehkä eräänlaiset sielulliset perustekijät, olivat luultavasti samat, vaatimattomissa olosuhteissa kasvavan nuoren mahdollisuudet päästä eteenpäin tai "korkealle" yhtä vähän todennäköiset.

Korostan tätä epätodennäköisyyttä. Sen murtamiseen tarvittiin Esankin tapauksessa kokonainen ihmisikä. Kun Esa Pakarisen ensimmäinen elokuva Rovaniemen markkinoilla loppuvuodesta 1951 sai häikäisevästi menestyneen ensi-iltansa ja kun hänen uransa levylaulajana niinikään lähti alkuun, hän oli jo 40-vuotias. Tuohon käännekohtaan liittyy myös unohtumattomien iltamien legenda. Viihde-historiamme kuuluisin porukka kulki vaatimattomantasoisia teitä ympäri Suomea. Tapio Rautavaara, Toivo Kärki, Reino Helismaa, Esa Pakarinen... Mutta kuinka paljon Esa olikaan ehtinyt touhuta! Hän osti elokuussa 1930 ensimmäisen viisirivisen paikalliselta pirtutrokarilta ja soitteli Joensuun Työväenyhdistyksen pikkujoulussa Keskiyö-nimisessä orkesterissa. Seurasi työtä, työtä ja työtä.

Silloin ei todellakaan tultu tähdeksi melkein murrosiässä. Tämä oli tietysti paljon sotien aikakaudelle tyypillistäkin. Esan ystävä Tapio Rautavaara, joka muuten aina kutsui Esaa lempeästi - tämän sävyn voi muistaa korvissaan - "Rääkkylän rustokorvaksi" -oli kolme vuotta aikaisemmin ollut 33-vuotias voittaessaan Lontoossa keihäskullan, kisojen vanhin yleisurheilun kultamitalimies. Molemmat elämäntarinat muistuttavat, että pelkkä luonnonlahjakkuus ei riitä. Tarvittiin eletty elämä ja hirmuisesti työtä ja sisua.

Pakarinen aloitti muusikkona, jonka (myös elokuviin rekisteröitynä) intohimona säilyi virtuoosiluokan hanurinsoitto. Se on onneksi rekisteröity myös elokuviin ja säilyi Esan ylpeydenaiheena. Hän oli Suomen parhaita hanuristeja ja Suomen Harmonikkaliitto kutsui hänet 1984 kunniajäsenekseen. Itse hän sanoi hanurinsoittoa suureksi rakkaudekseen, ja arveli tehneensä laulu- ja huumoripuolen hyväksi työtä vain viisi prosenttia verrattuna hanurinsoittoon. Esan orkesterimusisointi alkoi 30-luvulla ja hänen ympärillään oleva yhtyeensä kasvoi 40-luvun aikana kolmimiehisestä seitsemän miehiseksi orkesteriksi, jonka hallussa oli parisataa amerikkalaista sovitusta, ihanteena Eugen Malmstenin - Esan tulevan läheisen ystävän ja työtoverin - johtama Rytmipojat. Muusikon kutsumus oli Esa Pakarisen ammatillisen elämän johtolanka.

 
2.

Siinä välissä oli sota, jonka meille viihteen ystäville hiukan abstrakti tarkoitus oli tuottaa maalle kaikkien aikojen vahvin viihdyttäjien sukupolvi. Sota karaisi tuon sukupolven. Esiintymistilanteissa ei leikitelty. Kun ollaan yleisön edessä, ollaan tosissaan samalla kun esimerkiksi ollaan hullunhauskoja. Se mitä me jälkeenpäin tulevat unohdamme, että sota piti myös käydä. Se on hirveätäkin, menetyksien täyttämää aikaa ja arkea.

Esan kertomukset sodan ajoilta ovat unohtumattomimmat niistä, joita olen viihdyttäjiltä kuullut noista vaikeista ajoista, ja olen tästä aiheesta haastatellut monia. Kun olen muutamissa "Sininen laulu" -sarjan ison kankaan katseluissa näyttänyt paljon tunnevoimaisia kohtia sisältäviä sotajaksoja, kysymykseen vaikuttavimmasta kohdas¬ta tulee yleensä sama vastaus: Esa Pakarisen puheenvuoro. Hänen kertomuksensa sii¬tä, miltä tuntui soittaa, kun kämpille tulee taistelujen jälkeen hiljaisia ja kylmiä miehiä kertoo yksinkertaisesti kaiken olennaisen ja inhimillisen tuosta tilanteesta. Ja edelleen - tämä on tärkeää - Esa kertoo nimenomaan myös viihdyttäjän velvollisuudesta, siitä "naura pajatso" -aspektista, siitä kylmäverisyydestä, oman itsen unoh¬tamisesta eli epäitsekkyydestä, siitä muiden ihmisten elinolosuhteiden alitajuisesta huomioimisesta, joka on tausta sille, että myös koomikko voi ja hänen täytyy astua esiin mitä vakavimmissa inhimillisissä ja yhteiskunnallisissa tilanteissa - ja parantaa maailmaa sillä, että on hauska, että tuo omalla olemassaolollaan, eloisuudellaan ja oivalluksellaan voimakkaasti esille tiedon siitä, että kyllä tämä elämä vielä jatkuu.

Humoristina Esa rohkeni lähteä lentoon sodan jälkeen SAK:n laajoilla ohjelmakiertueilla, joissa syntyi lässyttelevä, irvistelevä, kaulaansa venyttelevä alatölviöläinen kansanmies Severi Suhonen, kuolematon luomus, ja toinen mainio piirrelmä, kui¬vettunut vanhapiika Impi Umpilampi. Hän nousi aikamoiseksi koomikkotähdeksi eksistentiaalisen tempauksen siivittämänä: hän otti tekohampaat suustaan ("huonohampaista kansaa se kiinnosti"). Tuossa vaiheessa syntyneet luonneroolit kiinnos¬tivat Suomen kansaa elävästi ja katkeamattomasti seuraavat neljä vuosikymmentä, kaikilla foorumeilla: ensin kiertueilla, sitten levyillä, televisiossa, harjannostajaisissa ja tavarataloissa.

Varsinkin suurisuinen Severi oli hurja ja rohkea hahmo, nimenomaan rooli mutta myös itsensä täysin alttiiksi paneva täydellisen harmittomuuden alla. Ehkä juuri tässä on Esan roolihahmojen ydin sitten laajemminkin, harmittomuuden ja ystävällisen pilkan takana on armoton sosiaalinen teatteri, pelkojen ja sosiaalisen kuilun uhka, joka vangitsi kulloisenkin aikakauden ytimen täysin.

Masa Niemi Ja Esa Pakarinen naisena


3.

Elokuvauran alkuna oli kuitenkin Rovaniemen markkinoiden shokki, jossa rikottiin kaavoja - myös elokuvanäyttelemisen kohdalla. Elokuva ei ollut pelkkää iloista populismia, vaan oikeastikin terveellinen muistutus raskaan teatteriperinnön kanssa jatkuvasti kamppailevalle elokuvakomedialle. Esa ei ollut alkuperäinen ehdokas Rovaniemen markkinoiden pääosaan, mutta kaiketi jo se, että hänet nähtiin vauhdissa riitti kiinnitykseen. Syntyi paljon solvattu rillumareivaihe - "roska on roskaa", kirjoitti tunnettu arvostelija, jolle Esa ja kumppanit järjestivät kansallisen elokuvan verisimmät kosto-orgiat elokuvassa Hei, rillumarei vuonna 1954.

Rovaniemen markkinoiden keskuskolmikkoon kuuluivat muusikkona ja lavakoomikkona työskennellyt Esa Pakarinen, yhtäläisen suulas Jorma Ikävalko - jolle oli tässä vaiheessa suunniteltu isompaakin tulevaisuutta, sillä hän oli ensimmäinen ehdokas pääosarooliin, jonka Esa korjasi - sekä hillitympi, syrjäänvetäytyvä Reino Helismaa. Repen hahmo toi elokuvaan mietteliäisyyden ja tietynlaisen surumielisen tietoisuu¬den siitä, ettei elämä ehkä sittenkään ole niin yksinkertainen juttu.

Tälle jumalaiselle triolle oli kirjoitettu kaikkien aikojen rallit, joiden voimalla Rovaniemen markkinoilla toi Suomen kansan pysyvään ykköskategoriaan uskomattoman työteliään ja mielikuvitusvoimaisen kaksikon, säveltäjä Toivo Kärjen ja sanoittaja Rei¬no Helismaan. Esimerkiksi sellainen jälkipolvien palvoma ralli kuin Reppuja reissumies heitetään suurin piirtein ohimennen. Myös kertosäeiskelmän mahdollisuudet tuli¬vat todistetuiksi, kun nimisävelmä Rovaniemen markkinoilla kuullaan saumakohdissa Kauko Käyhkön laulamana. Maaseutuyleisön villi kannatus yllätti kaikki ja synnytti sitten tuotan¬toportaaseen suoranaista ylimie¬lisyyttä. Silti noin kolmen vuoden aikana syntynyt tuotanto on Suo¬men oloissa ainutlaatuinen ja pysyväarvoinen hahmotus.

Rillumarein tunnustetut ydinelokuvat ovat Lännen Lokarin veli, jossa Esa on Amerikoista palaava kaivosmies Esa Coolman, Lentä¬vä kalakukko, jossa Esan tulkinta konduktöörinä on niin vahva, että vielä nytkin junassa istuessamme odotamme toiveikkaina oven au¬keamista ja hanuria kantavan kon¬duktöörin astumista sisään sekä Rantasalmen sulttaani, jossa oltiin peräti Marokossa ja jossa perisuomalaiseen tapaan naurettavia olivat ne henkilöistä, jotka eivät puhuneet Suomea siten kuin Esa puhui.

Ja näiden rinnalle alkoi sitten kasvaa kaikkien aikojen lasteneloku¬vien sarja, jota aikuinenkin katsoo mielellään - Pekka Puupää, jossa Esan rinnalla puuhasivat Masa Niemi ja Siiri Angerkoski. Niitä syntyi kaikkiaan 13 kappaletta. Se ilo oli suurin piirtein ohi 60-luvulle tultaessa, jolloin rautalankamusiikki juhli ja niin moni Esan sukupolven edustaja joutui todella lujille lavojen ja seurantalojen sulkeutuessa.

Pekka Puupää roolissa Esa Pakarinen
 
4.

Vaikka Pakarinen veti 1953 alkaneet Puupää-roolinsa komeasti, on sääli, että tämä hahmo katkaisi niin leikaten muut mahdollisuudet valkokankaalla. Rovaniemen markkinoiden kullankaivaja, Lännen lokarin veljen Amerikoista palaava mainari, Rantasalmen sulttaanin ulkomailla riehuva suomipoika ja Lentävän kalakukon hanuria soittava, vitsejä lasketteleva konduktööri ovat sentään joka ikinen korvaamattomia ja unohtumattomia luomuksia - Puupää-roolit olivat tavallaan huono vaihtokauppa.

Kun näet katsomme tarkemmin, Esa ei toistanut tai monistanut hahmojaan. Jokaisella on ikioma identiteetti, kuten kansanihmisillä on. Vain Helsingin herrat ovat vaihdannaisia. Sivupersoonien takana oli aina määrätietoinen roolin rakennustyö, aluksi ja perus-lauluissa esim. Reino Helismaan ja Toivo Kärjen kanssa. Esa itse oli jotain aivan muu¬ta kuin kukaan näistä henkilöistään - viisas ja mietiskelevä, hillitty ja hienovarainen pohjoiskarjalainen vakaumuksellisesti, jonka taiteilijankohtaloksi tuli loihtia lavoille ja valkokankaalle kaikenlasia kylähulluja ja savolaisia suupaltteja, vaihtaa siis kieltäkin tässä taiteellisessa prosessissa.

Pysähdyn Lentävään kalakukkoon (1953), joka tehtiin lennossa yhden junamatkan aikana. Se on juuri melkein mielettömien vaiheittensa vuoksi aikakautta ehkä parhaiten heijastava elokuva, jonka tekoprosessia useatkin tapaamani tekijät ovat kiintyneesti muistelleet tekoprosessia: koomikot pistettiin junaan, filmi alkoi palaa, pullot tyhjentyä. Tulos on hellyttävä kansallinen omakuva ja aikakautensa läpileikkaus.

Valkokankaalle kohoava riemuliiteri on kansanviihteen hurja puriste, täynnä pyhää vihaa korkeakulttuuria kohtaan. Paiskitaan korttia, heitetään repliikkejä, jotka ovat joskus hauskoja ja joskus tekohauskoja, jos sillä nyt oikeastaan on väliä. Junaan syntyy puhtain suomalaisen elokuvan peruskuvaelmista: yhteiskunnan pittoreski jäljennös, jossa ihmisyyden rehevä aluskasvullisuus on korvannut latistuneen arjen. Elokuvassa välittyvät ajan ominaiset mielipiteet, kaskunjuuret, kaikenlainen ja kaikennäköinen kansalaisuus. Ja ennen kaikkea Esan hanuri leviää. Keskipisteessä on hanuria soittava ja ralleja renkuttava Esa Pakarinen, humoristi joka keksi esiintyä hampaattomana - puutteesta kärsivän aikakauden symbolikuva sekin. Oma vitsinsä on Esan kaksoisidentiteetissä: hän on sekä konduktööri että junan salapoliisi. Kuvaelma on koko kotimaisen elokuvan merkitsevimpiä, niin kirkkaasti se kuuden vuosikymmenen jälkeenkin hallitsee kollektiivista muistoamme "vuosikymmenten takaisista junista".

Ns. rillumarei merkitsi elokuvan tasossa 1950-luvun kansanliikettä -ja iljettävää tau¬tia sivistyneistön silmissä. Idea oli kansanomainen, musikaalin ominaispiirteitä usein kekseliäästi soveltava maalaishenkisen farssin muoto. Tällaiset elokuvat, silloinkin kun ne ovat ääripopulaareja, ovat yleensä tuomitut jäämään oman kielialueensa ja kulttuuripiirinsä sisään, eivätkä myöskään meidän maamme vähän alta kymmenen autenttista rillumarei-elokuvaa "matkustaneet". Aika kuitenkin työskenteli rillumarei-miesten hyväksi: Helismaa kuoli 1965 ennen kuin arvostuksen aika koitti, mutta Jor¬ma Ikävalko ja varsinkin Esa Pakarinen ehtivät elää arvostettuina "kansantaiteilijoina". Hyvin tärkeä heille kaikille oli esimerkiksi teatterin merkkihahmon Eino Salmelai¬sen arvostava mielipide, jonka mukaan Rovaniemen markkinoilla oli "esimusikaali".

 
5.

"Esimusikaalin" jälkeen ei sitten seurannutkaan kovin paljon, mikä on ironista, kun muistetaan rillumareitä vastaan vuodatetun painomusteen määrä. Varsinaisia rillumarei-osumia on aivan muutama: Lännen lokarin vei! jo ennen Rovaniemen markkinoita, sitten Lentävä kalakukko ja Esa-juttujen tuolloisen varvin päätepisteenä Hei, rillumarei, jonka jaloimpana tarkoituksena oli pistää arvostelijoille ja yleensäkin kulttuuriväelle jauhot suuhun. Koko pumppu ja moderni taide tehdään perusteelli¬sesti naurunalaisiksi. Elokuvan asetelma on yksinkertainen. Rovaniemen markkinoi¬den Esa-hahmo katsasti Helsingin olot. Väkivaltainen aggressiivisuus "yläkulttuuria" vastaan oli ennätysluokkaa, vakaumuksen rintaäänellä. Esa Pakarinen jakoi tämän anarkismin elämänsä loppuun asti.

Joku Muhoksen Mimmi ja On lautalla pienoinen kahvila kuuluvat sarjaan, mutta eihän niistä ole kenelläkään kunnon muistoa. Pätevästä syystä. Niissä ei ole Esa Pakarista. Mikä merkitsi, että meininki tuntui hiipuvan täysin. Juuri tällä tavalla merkittävä, syvä taiteilija sähköistää elämämme, tuo onnellisia hetkiä kokemusmaailmaamme. Hänen vaikutuksensa ei ole sidottu hänen elinaikaansa, ei varsinkaan paljon ja uhrautuvasti kiertäneen Esan, jonka elävä muisto elää kaikissa Suomen pitäjissä, levyillä, elokuvissa ja oli niin käsin kosketeltavasti läsnä Esan muistotilaisuudessa, hänen syntymäpitäjänsä Rääkkylän keskipisteessä.

Masa Niemi, Olavi Virta ja Esa Pakarinen.
Masa Niemi, Olavi Virta ja Esa Pakarinen.
 
6.

Ehkä näistä samoista seikoista juontuu se, että Esa ehti sitten olla huipullakin niin kauan, "hitaan alkunsa" jälkeen toiset 40 vuotta melkein - lopuksi usein betonimaisemissa jo, tavarataloissa, joiden ketjut olivat "kansantaiteen mesenaatteja", kuten Esa itse sanoi ja lisäsi vähän surumielisesti: "Mutta töistä tuli yksinäisen miehen hommaa, ryhmätyö kärsi; enää ei kuljettu porukassa yhdessä muiden muusikkokavereiden kanssa. Iltamat loppuivat ja siirtyivät päiväsaikaan."

Esa Pakarinen kuului selviytyjiin suunnattoman sitkeytensä ja oveluutensa ansiosta - levyttihän hän, erittäin suurella menestyksellä, 70-luvulla jopa kaksi Pakarock-albumia, joissa hän tosiaan lauloi rokkia ja sai niistä ensimmäisestä jopa kultalevyn. Ko¬konaisuutena hänen levytyksiensä sarja on upea, täysin omaperäinen nykyaikaisen kansanmusiikin aarreaitta - sodasta nousevan, toisenlaiseksi muuttuvan, ytimensä puolesta taistelevan Suomen aarreaitta.

 
Esa ja hanuri
Kuvateksti
:
Lentävä kalakukko. Esa konduktöörinä.
 
NÄIN ESA PAKARINEN, NÖYRÄ JA VIISAS KANSANTAITEILIJA:

"Nää meiän jutut ei tosiaan ole korkeakulttuuria. Harvoin mitään otettiin kahta kertaa. Repliikeissä pitää säilyttää tuoreus. Jos sitä ruvetaan jauhamaan liian paljon, niin siitä häviää se tietty senhetkinen herkkyys. Tietysti, jos jotakin draamaa puhutaan, se pitää jauhaa joka kirjainkin erikseen..."

Muistan kuinka törmäsin pihallamme talonmieheen vähän sen jälkeen, kun uutinen Esan poismenosta oli tullut tietoon. Mies oli kyynelissä. "Esa Pakarinen oli ainoa kulttuurin oljenkorsi, joka meikäläisellä oli..." Esa piti taustastaan kiinni vielä silloinkin, kun kasettisoittimet, televisio, mikroaaltouunit olivat täplittäneet entisen maailman tunnistamattoman näköiseksi. Mutta sanoma ei ollut aivan yksiselitteinen: Pakari¬sen tarkoitus oli luonnollisemman, aidon, maalaispohjaisen, jätkämäisen suhtautu¬mistavan kautta luoda parempi Suomi. Sitä varten Pohjois-Karjalasta kotoisin oleva Pakarinen "opiskeli" savon kielenkin.

Se tuntui luontevasti kantavan sitä optimismin evankeliumia, jota maa ja sen ihmiset ilmiselvästi tarvitsivat.

Esa Pakarinen oli vähäväkisten oma taiteilija, agraari-Suomen ja sen arvomaailman puhemies. Esa Pakarinen Jr. on tehnyt hienon työn vaaliessaan isänsä perintöä ja säilyttänyt isänsä videonauhoille tallentamat klassiset suoritukset. Niiden kautta meillä on entistä paremmat mahdollisuudet lähestyä harvinaista ihmistä ja hänen arvoitustaan. Ja onneksemme muitakin tallenteita on, kuten käsillä oleva ainutlaatuinen kokoelma todistaa. Meidän velvollisuutemme onkin katsoa näitä katoamattomia todistuskappaleita hitusen tarkemmin kuin huolimattomat aikalaiset katsoivat. En niiden äärellä epäröi yhtään: tallenteiden ja elokuvien perusteella Esa Pakarinen on yksi parhaita suomalaisia elokuvanäyttelijöitä ylipäätään - kaikki lajit mukaan lukien.

 
Elokuvasta Meiltähän tämä käy
Esa Pakarisen viimeinen elokuva Meiltähän tämä käy (1973). Leo Lastumäki, Esa Pakarinen ja Pekka Autiovuori
Ensimmäinen Puupää elokuva
Ensimmäinen Pekka Puupää elokuva nimeltä Pekka Puupää. Masa Niemi, Esa Pakarinen, Tapio Rautavaara ja Tuija Halonen.
 
©Meiltähän tämä käy!! Kirja: Kansantaiteilijan elämästä, Musiikista elokuvista ja elämästä
Taitto: ja web julkaisu: Jari Saarinen, Marraskuussa 2010, Peter von Bagh
ylös