ESA PAKARINEN 1911-1989
 
Kotisivuille
KEIKKAKAVERIT ALKOIVAT
PUDOTA 60-LUVULLA
OSIA ESASTA, ISÄSTÄ
LYHYKÄISIN KUVIN KERRON ISÄSTÄNI ESASTA JA ITSESTÄNI.

Esa Pakarisen olemukseen kuului elävänä esiintyminen. Hän laski itse tehneensä parisataa äänilevyä lähes 40 vuoden levytysuransa aikana, itse taiteilijan tie kesti 60 vuotta. Pakarinen vierasti jonkin verran levyttämistä, televisiosta hän ei pitänyt koskaan. Esan lämmin riihentuoksuinen olemus jäi aina levykiekon tai kylmän lasin taakse.

Sama oli elokuvissa. "Sai aukoa suutaan ja soittaa äänetöntä haitaria", on Pakarisen Esa valittanut. Ajan elokuvissa laulut ja soitot olivat jälkiäänitettyjä.

Masa Niemen itsemurha 1960 oli ensimmäinen merkki sodan käyneen viihdyttäjä-polven järkkymisestä. 1965 lähti yllättäen vasta 52-vuotias Reino Helismaa, Pakarisen Esan toinen läheinen työtoveri ja oma tekstintekijä. Repe ymmärsi Severiä, jätkäpoikaa itsessään.

Pari vuotta aikaisemmin Pakarinen oli myös saanut todeta, 50 vuotiaan miehen iässä, Tapio Rautavaaran tavoin, että maaseudun iltamat alkoivat loppua. Tunnelmalliset ohjelma- ja tanssipaikat saivat väistyä uusien keikkapaikkojen tieltä. Niitä olivat yhtäkkiä erilaiset harjannostajaiset, hirvipeijaiset, kauppaliikkeet ja tavaratalot. Esa Pakarinen sai huomata esittävänsä kaikkia koomisia hahmojaan kiertäessään 6-7 Sokoksen myymälää keskellä kirkasta päivää. Hän esiintyi aina tasatunnein, Severin, Puupään ja Impin vaatteet kapsekissa. Kaupassa oli levotonta, yleisö vaelsi eikä siellä ollut enää Pakarisen Esan kavereita.

 

Pakarisen hahmot elivät kuitenkin ihmisten mielissä pysyväisesti eikä mikään pyrkinyt niitä häiritsemään. Esa oli jo niin kansallinen instituutio, että hän saattoi mennä mihin vaan esiintymisvaatteineen. Vaikka Parikkalaan koko päiväksi myymään iltamataiteensa ohessa vessapaperia. Myös yleisölle hän oli ikään kuin aina ollut olemassa. He olivat yhtä innostuneina, kaikenikäiset viisivuotiaasta 85-vuotiaaksi asti, kuhisemassa Pakarisen Esan ympärillä. Masa Niemen kuoleman jälkeen Esa oli esiintynyt mm. Taimi Mäkisen, Pätkän sisaren kanssa. Myöhemmin hänellä oli jälleen uusi mies, mikkeliläinen Pekka Lappalainen, jolle Esa oli opettanut klovnien vuosisadan alun temput Puupään ja Pätkän toistettavaksi.

1971 Esa Pakarinen ja Irwin Goodman löysivät toisensa yhteisellä LP-levyllä. Siltä käy ilmi, että Pakarisen Esa onkin Irwinin isä. Yleisön riemulla ei ollut rajoja. Kaksi vuotta myöhemmin Pakarisen Esa esiintyi viimeisessä elokuvassaan, Matti Kassilan filmissä Meiltähän tämä käy, teollisuuspatruunan parhaana ystävänä Severi Suhosena. Kun 1970-luvulla muotia oli 50-luvun rock'n'roll, niin Esa puettiin ajan vetimiin kahdella Potorodc-levyllä vuosina 1975-76. Niitä seurasi vielä kolmas, Maailman paras levy 1978, kaikki Vexi Salmen idean mukaan. Näin Pakarinen sai elämänsä ensimmäisen kultalevyn. 1978 Esa Pakarinen heilui Syksyn sävelessä ja lauloi 50-luvun tyylistä kiskoiskelmää Vaasan junassa. Siinä Joensuun äijä huomaa, ettei junassa ole oikeita immeisiä, ja hän tulee väärään kaupunkiin.

1960- ja 70-luvulla Esa Pakarinen kävi vanhojen ystäviensä Eemeli Toivosen ja sitten Eugen Malmstenin kanssa soittamassa riemuitseville maanmiehille Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Australiassa. Tulo koti-Suomeen oli kolkkoa, kun tunsi, ettei kukaan kaivannut. Viihdetaiteilijat vain purivat huultaan ja jatkoivat samalla tavalla kuin ennenkin. Pakarisen Esan kuplettihahmojen esimerkki ja kuolemattomat vitsit saivat hänelle seuraajia kuten Viktor Kalborrekin ja Jaakko Tepon.

KUNNIOITUS OLI ESALLE UUSI KOKEMUS

Pakarisen Esaa alettiin kunnioittaa, mikä oli hänelle uutta. Mies valittiin pari kertaa suosituimmaksi varkautelaiseksi. 1975 kaupungissa järjestettiin Pakarisen ympärille kietoutuva huumoritapahtuma. Kolme vuotta myöhemmin hänelle pidettiin huomattava Esa Pakaris -seminaari, johon tuli keikkakavereita ympäri Suomea Tapio Rautavaara etunenässä. Seuraavana vuonna Tapsa yllättäen kuoli.
Kun Esa Pakarinen helmikuussa 1981 täytti 70 vuotta, hän otti hymyillen ja onnellisena vieraat Varkaudessa vastaan. Kun pankinjohtajat tulivat paikalle, Esa veti lompakon taskustaan ja kysyi, että "kuinka paljon, pojat?" Tällaista hetkeä hän oli odottanut koko ikänsä.

Esa Pakarinen kärsi astmasta ja oli päässyt jo 1974 sairaseläkkeelle. Se ei näkynyt hänessä millään lailla, sillä vanha taiteilija keikkaili väsymättä kaiken aikaa. Jätkän kulttuuripäivät, Lentävän kalakukon resiinamatkat, Tervon kesäjuhlat ja Kuopion kasinon juhlat vaihtelivat kauppaketjujen kanssa ja toivat jatkuvaa vaihtelua taiteilijan arkeen. Toivo Kärki ihmetteli, kun tiesi keikoilla keski-ikäisten ja vanhempien naisten kiihkeästi pyörivän Pakarisen ympärillä. Esan puhelin soi, ja miestä pyydettiin keikoille ympäri Suomea.

Helsingissä Pakarisen Esa joutui menemään saleihin ja televisiostudioihin. Oli Kom-teatterin lauluiltaa, Finlandia-talon Pakarisen juhlakonserttia, Kivikasvojen tv-ohjelman konduktööriä. Esa totesi olevansa hyvin elämänhaluinen ihminen.

"Ilta oi kaunis kuin karpalonkukka/ja Mari oli niin lihava/ja sillä oli keltainen tukka.."

Kansantaiteilija Esa Pakarinen lauloi haikeana 1900-luvun alun maalaisromanttista laulua Marin kanssa soutelemassa Hailuodon nuorisoseurantalolla kesällä 1983. Severin suhinat, vanhan hyvän ajan iltamat, oli Esan yhdessä vanhojen keikkakavereitten Bruno Arkonahon, Esa Karttusen ja Väinö Hämärin kanssa tekemä kiertue, joka loppui tunnelmallisesti heinäkuiseen Hailuotoon. Kun ohjelmaosuus päättyi, Esa Pakarinen soitti kalastajille, maanviljelijöille ja kesävieraille tanssimusiikkia vielä kello yhteen asti yöllä, omana vakavana itsenään.

 

Sen jälkeen hän meni nöyrästi nukkumaan kiertuebussinsa perävaunuun. Vanha sirkushevonen ei lopeta koskaan, ajateltiin usein Pakarisen Esasta. Hiljainen taiteilija alkoi aina elää täysillä yleisön edessä. Esan kliininen suhde kansanjoukkoihin oli hänen elämänsä koossa pitävä voima. Laihtunut Esa Pakarinen esitteli minulle 1988 ylpeänä viimeisintä isoa vinyylilevyään Beat. Siinä velmun näköinen taiteilija poseerasi olkisombrero päässä. Levyllä kuultiin Esaa rautalankaorkesterin säestyksellä laulamassa tunnelmallisia lauluja, joiden joukossa oli vihdoin hänen oma laulunsa Äidille.

Kun Pakarisen Esa oli itsenäisyyspäivänä 1988 presidentin linnassa, hän oli jo sairas mies. Valtava elämän vimma kuitenkin jaksoi pursua vielä hänen laihassa olemuksessaan. Kun kirjailija Heikki Turunen kysyi, että "mistä se siun taide lähtee, piästä vai sydämestä", kansantaiteilija tarttui tukevaa miestä rinnuksista kiinni, nousi puolittain seisomaan ja toisti kyyneleet silmissä: "Nälästä se lähtee, poika, nälästä".

Traumaattinen lapsuus ja rutiköyhä nuoruus olivat yhä enemmän mielessä, kun Esa Pakarisen 80-vuotispäivä lähestyi. Keikkakalenteri oli kevättalvella 1989 sairaalan pöydällä, tiet alkoivat sulaa, Suomi taas soida ja vanha kansantaiteilija janosi pääsyä ihmisten eteen. Siellä oli hänen elämänsä mielekkyys.

Pakarisen Esa kuuli, ettei hän koskaan parane. Tapahtui juuri niin kun hän oli ennustanut: "Kun minusta ei enää kuulu mitään, kun en enää halua mitään, silloin tiedät, että minä olen kuollut". Esa Pakarinen haudattiin viimeisenä taiteilijana valtion kustannuksella. Tämän kansantaiteilijan hautajaisissa soi toukokuussa 1989 keikkakaverin, säveltäjä Toivo Kärjen tuore instrumentaalisävellys, joka oli kirjoitettu tätä tilaisuutta varten. Esa Pakarinen in memoriam, Karjalainen kehtolaulu.

Esa ja Masa
kuvateksti:
Esa ja Masa keikkamatkalla 1950-luvulla.
hautakivi
kuvateksti:
Esa Pakarisen viimeinen leposija Könönpellon hautausmaalla Varkaudessa. Hautakivi on tuotu Rääkkylän Hernevaaran synnyinsaunan kulmalta.
 
©Meiltähän tämä käy!! Kirja: Kansantaiteilijan elämästä, Musiikista elokuvista ja elämästä
Taitto: ja web julkaisu: Jari Saarinen, Maarit Niiniluoto 22.9.2010 Helsinki
ylös