On vaikeaa löytää kalaa, joka huolehtisi jälkeläisistään paremmin kuin rasvakala. Nimenomaan rasvakalakoiras on ottanut tehtäväkseen valvoa ja hoivata kehittyviä mätimunia. Rasvakala (Cyclopterus lumpus), myös vilukalaksi sanottu, on kömpelö, turpea otus, joka elää Atlantin rannikoilla, Pohjanmeressä ja Itämeressä. Sitä tavataan myös meidän vesissämme, mutta täkäläinen rasvakala jää huomattavasti pienemmäksi kuin valtameren lajitoverinsa, joka saattaa kasvaa reilusti puolen metrin mittaiseksi. Rasvakalan paksun ruumiin kyljissä ja selässä on seitsemän luukyhmy riviä, suomuja kalalla ei sen sijaan ole. Rasvakalan pää on silmiinpistävän tylppä. Koiras on naarasta pienempi ja väriltään tummansininen. Sen evät ovat punaiset ja melkein läpikuultavat; vatsa on myös punainen, varsinkin kutuaikana. Naaras on yleisväriltään harmaan vihertävä, ja sen ruumiissa on tummansinerviä täpliä. Kummankin sukupuolen vatsassa on kiinnittymiselin, joka on muodostunut vatsaevistä. Isointa rasvakalalajia sanotaan joskus myös »merikanaksi», koska lajin koiras hautoo sinnikkäästi mätimunia. On olemassa myös ryhmä rasvakaloja, joita nimitetään »etanakaloiksi», koska niillä on pehmeä, limainen ruumis. Luukyhmyjen sijasta näillä kaloilla on pieniä piikkejä.

Tiukassa kuin iilimato
Rasvakalat viettävät suuren osan ajastaan kiviin kiinnittyneinä. Pienet rasva-kalalajit valitsevat pehmeämmät tarrautumiskohteet, esimerkiksi leväkasvustot. Teoksessaan British Zoology Thomas Pennant kuvaili rasvakalan kiinnittymiselimen voimaa. Kuvaus on peräisin 1700-luvulta, mutta sitä sitee-rataan yleisesti vielä nykyäänkin. »Tämän kohdan (kiinnittymiselimensä) avulla kala tarttuu lujasti mihin haluaa. Osoittaaksemme tämän kalan sitkeyttä palauttakaamme mieleemme, kuinka eräs lajin vastapyydetty yksilö heitettiin täyteen vesisankoon. Kala tarttui niin lujasti sangon pohjaan, että kun sitä yritettiin nostaa pyrstöstä, koko sanko seurasi mukana, vaikka siinä oli useita gallonia (gallona on noin 4,5 l)vettä.»

Huolehtiva isä Rasvakalan ravinnonottotapoja ei tunneta kovinkaan hyvin. Todennäköisesti se syö äyriäisiä ja muita selkärangattomia. Kutuaikana ja vielä jonkin aikaa sen jälkeenkin rasvakala ei käytä minkäänlaista ravintoa. Tuolloin vatsassa on pelkkää vettä. Tohtori J. Travis Jenkis kertoo Brittein saarten kaloja käsittelevässä teoksessaan, että jos kalan vatsa puhkaistaan, vesi purskahtaa ulos, ja vatsan seinämät lysähtävät kokoon. Huhtikuussa naaras laskee liki 140000 mätimunaa rantaan nousu- ja laskuveden rajan puoleenväliin. Laskuveden aikana mätimunat siis jäävät joksikin aikaa kuiville. Mäti ei muodosta kiinteää massaa, vaan mätimunat ovat hajallaan kalliorannalla, jossa koiras vartioi niitä. Kun vesi peittää mätimunat, koiras tuulettaa niitä rintaevillään, jotta kiinni tarttuneet mätimunat saisivat riittävästi happea. Hedelmöitymättömät tai muuten vialliset mätimunat koiras tuhoaa syömällä. Mätimunien kehitysajan pituutta ei tarkalleen tiedetä, mutta luultavasti se on parisen kuukautta. Heti kuoriudut-tuaan sammakon nuijapäätoukkia muistuttavat poikaset lähtevät liikkeelle yhtä vikkelästi kuin niiden vanhemmat ovat hitaita. Kehittyvät poikaset jäävät välillä lepäämään kiinnittymiselimensä varaan pyrstö ison pään ympärille kiertyneenä. Silloin ne eivät muistuta kaloja alkuunkaan. Oman henkensä uhalla Koska rasvakala laskee näin viljalti mätimunia ja koiras vartioi niitä mitä velvollisuudentuntoisimmin, voisi luulla, että mädistä kehittyy runsain määrin poikasia. Asiassa on kuitenkin toinen puoli. Kun vuorovesi laskee, suuri osa mätimunista joutuu lokkien, kompien, varisten, kottaraisten ja rottien suihin. Veden noustessa erilaiset kalat tulevat syömään mätimunia. Ihminenkin havittelee rasva-kalan mätiä, josta valmistetaan kaviaarin korviketta värjäämällä se mustaksi.