KANSIKUVASSA LEUKAKALA

Leukakaloja kutsutaan myös kitalouhikaloiksi, mutta tämä nimitys voi johtaa harhaan, sillä leukakalat eivät kuulu louhikaloihin (saman alalahkon lajeja ne kuitenkin ovat). Leukakala on suuhautoja: se pitää kehittyviä mäti-munia suussaan. Leukakala asustaa pohjaan kaivamassaan kuopassa, jonka reunat se saattaa muurata pienillä kivillä tai korallinkappaleilla.

Liskokala on barrakudan vastine valtamerien puolihämärillä vyöhykkeillä. Sitä on myös kutsuttu syvyyksien sudeksi. Vain kolme lajia tunnetaan, joista kaksi elää Atlantin valtameressä ja yksi Tyynessämeressä. Liskokala muistuttaa miekan tuppea. Sillä on pitkä, purjemainen selkäevä, joka ulottuu niskasta pyrstön tyvessä sijaitsevaan rasvaevään saakka. Pyrstöevä on hyvin kehittynyt. Muut evät ovat pieniä tai keskikokoisia. Suu on suuri ja täynnä naskalimaisia hampaita. Vaikka kookkaimmat tavatut yksilöt ovat jopa 1,8 metriä pitkiä, yhdenkään paino ei ole ylittänyt puolta kiloa. Nämä mitat antavat hyvän kuvan liskokalan pitkästä ja suiposta ruumiinmuodosta.

Liskokalan ruumiinmuoto ja korkea selkäevä tuovat mieleen pintavesissä elävän marliinin, joka on yksi kaikkein nopeimmista kaloista. Liskokalan suomuton iho on tyypillinen kaloille, jotka pystyvät nielemään suurikokoisia saaliita, koska niiden vatsalaukku voi venyä ihon joustavuuden ansiosta. On helppo kuvitella, miten liskokala ui meressä siepaten suuhunsa kaiken mikä eteen sattuu. Se elää luultavasti yksin muulloin paitsi lisääntymisaikana.

Liskokalan lisääntymisen yksityiskohtia ei tunneta, mutta se mitä tiedämme sen ruokavaliosta, on varsin valaisevaa. Liskokalan vatsalaukku saattaa esimerkiksi sisältää läkkikaloja, lukuisia äyriäisiä — todennäköisesti vapaasti uivia lajeja — useita hyytelömäisiä meduusoja, tusinan verran nuoria porsas-kaloja ja yhden liskokalan poikasen. Liskokala on nopsa peto, jolla luultavasti aikuisena on vain vähän vihollisia. Niinpä yleinen kannibalismi toimii liskokalojen lukumäärän säätelijänä.

Liskokalojen saaliinhimoisuudelle on kuvaavaa, että niitä on löydetty pinnalta kellumasta vatsa liiasta ruoasta pullistuneena. Liskokaloja onkin saatu melkoisesti käsiin keräämällä niitä, kun ne sairaina tai aivan lamaantuneina nousevat pintaan tai ajautuvat rantaan. Liskokaloja pyydystetään joskus pohjaongella Japanin, Portugalin ja Madeiran rannikoilla.

Syvyyksien keräilijöitä

Biologian kannalta liskokalassa on vähän tutkittavaa, mutta sen pyydystämiseen liittyy varsin vaiheikas tarina merieläintutkimuksen menetelmien edistymisestä. British Museumin suuria merieläinkokoelmia tutkiessa katse osuu tuon tuostakin lasipurkkeihin, joissa on pitkin Madeiran rannikkoa kerättyjä näytteitä. Etiketeissä on nimi R. T. Lowe tai J. V. Johnson.

Nämä herrat olivat englantilaisia luonnontieteilijöitä. Oletettavasti he ovat tuntemattomia museon etikettien ja niiden toisarvoisten tieteellisten aikakausikirjojen ulkopuolella, joissa he julkaisivat työnsä tulokset. Vuodesta 1835 vuoteen 1860 arvon rovasti R. T. Lowe keräili merieläimiä Madeiran rannikoilta. Johnsson jatkoi hänen työtään vuodesta 1862 vuoteen 1866. Kerätyt kalat olivat etupäässä niitä, joita paikalliset kalastajat saivat noin 100 metrin päähän pohjasta ulottuvilla syväongillaan. Joitakin lajeja löydettiin pinnalta. Niihin kuuluivat liskokalat ja muut syvällä elävät kalat, joiden vatsalaukku oli pullistunut ruuasta.

Tohtori Albert Gunther, British Museumin eläintieteilijä, ryhtyi vertailemaan näitä kaloja pinnalla eläviin lajeihin. Häneltä on peräisin ensimmäinen vertaileva tutkimus syvänmerenkaloista ja pintakaloista. Juuri hän kiinnitti huomion syvänmerenkalojen hauraisiin kudoksiin, siroihin lihaksiin, heikkoihin luihin, joissa on vähäinen määrä »maa-ainetta» (nimittäin kalsiumia), suuriin silmiin (tai toisaalta surkastuneisiin silmiin).

R. T. Lowe'n ja J. V. Johnsonin, näiden kahden unholaan vaipuneen, vaille kunniaa jääneen miehen vuosien kärsivällisen tutkimustyön tulosta sanottaisiin nykyisin tieteelliseksi sensaatioksi. Noin sata vuotta sen jälkeen kun Lowe aloitti keräilynsä, tohtori G. E. Maul, joka työskentelee Madeiran pääkaupungin Funchalin kaupunginmuseossa, käytti paikallisten kalastajien tuomia liskokaloja avartaakseen tietojamme muista syvänmerenkaloista tutkimalla liskokalojen vatsalaukusta saatuja kaloja.

Liskokala, höyhenenkevyt peto, voi kasvaa lähes kahden metrin mittaiseksi, mutta ei paina enempää kuin puoli kiloa.