 |
 |
Mannertenliikuntoteoriaa tukevia tutkimustuloksia saatiin jo 1850-luvulla, jolloin Antonio Snider havaitsi yhtäläisyyksiä Amerikan ja Euroopan kivihiilikauden kasvifossiileissa. Sniderin tutkimukset tarjosivat epäilemättä Wegenerille aineistoa suurmannerteorioita varten. Jäätikköeroosio ja materian kulkeutuminen puolestaan toivat enemmän valaistusta asiaan, kuin mitä toinen mannerliikuntoteorian klassikko, Du Toit, aluksi oivalsi: tillikerrostumia
(yhtyeenpakkautunutta jääkautista maa-ainesta) löydettiin osista Etelä-Amerikkaa, Afrikkaa, Madagaskaria, Intiaa, Australiaa ja Antarktista (Gondwana-manteren muodostaneilta alueilta). Näitä kerrostumia, jotka ulottuvat devonikaudelta triaskaudelle, kutsutaan Gondwanasarjaksi.
Erityisesti kaksi kasvifossiilia vahvisti käsitystä, että manteret ovat kerran olleet liittyneinä toisiinsa. Nämä kasvit ovat Glossopteris- ja Gangamopteris -saniaiset. Molempia on löydetty kaikkialta Gondwanasarjan kerrostumista 200 miljoonan vuoden aikajaksolta. Mikäli vesi eristää kasvit toisistaan, ne kehittyvät erilaisiksi lyhyessä ajassa. Niinpä tuskin on todennäköistä, että näin samanlaiset saniaiset olisivat kehittyneet erillisinä näinkin suurella maantieteellisellä alueella.
Geokronologit hankkivat lisätodisteita käyttämällä radioaktiivisuuteen perustuvaa iänmääritys-menetelmää. He pystyivät erottamaan kaksi kallioperäaluetta, joista toinen oli 600 miljoonaa ja toinen 2 miljardia vuotta vanha. Afrikassa näiden alueiden raja on jyrkkä, ja se kulkee Ghanan ja Norsunluurannikon välistä länteen ja Nigerian ja Beninin välistä itään. Samanikäisiä kiviaines-kerrostumia ja yhtä jyrkkäviivaisia rajoja tavataan myös Koillis-Brasiliassa.
Taitto: ja web julkaisu: Jari Saarinen
