Hiljalleen merien halki virtailevat merivirrat kuljettavat mukanaan suuria vesimääriä, jotka fysikaalisilta ja kemiallisilta ominaisuuksiltaan usein ovat varsin omaleimaisia ja joiden eliömaailmakin voi olla hyvin luonteenomainen. Jotkut virrat tuovat ravinteita rikastuttaen hedelmättömiä pintavesiä. Toiset vievät mukanaan kalaparvia hyvinkin pitkiä matkoja. Eräät puolestaan kuljettavat vettä tuhansien kilometrien päähän vaikuttaen ilmastoon lauhduttavasti. Joskus virrat törmäävät vastakkain ja kasaavat yhteen runsaasti mereistä elämää, joka ei uskaltaudu epäystävällisten vesimassojen joukkoon. Kaikesta tästä virtailusta ja polveilevista merivirroista huolimatta merissä voidaan kuitenkin erottaa selviä vyöhykkeitä, joilla on omat luoteenpiirteensä ja eliömaailmansa.
Suurin näistä pintavesialueista on epipelaginen alue, johon kuuluu avomeren ylin, auringonpaisteinen vyöhyke. Tässä vyöhykkeessä on niukasti elämälle tärkeitä nitraatteja ja fosfaatteja. Mannerten ulkopuolinen pelaginen alue on sininen autiomaa, jossa elämää on vähän ja jossa eliöt vaeltavat tai kulkeutuvat pitkin vedenpintaa.
Elämän kerrostuneisuus. Vain muutamat harvat eläimet asuttavat valtamerta sen koko laajuudessa. Olosuhteiden pakosta useimmat eläimet ovat erikoistuneet vain tiettyyn ympäristöön. Eräät lajit esimerkiksi elävät rannikoiden lähellä, toiset meren syvänteissä tai avomeren ulapalla. Yleensä elämä on monimuotoisinta mannerreunuksella ja kaikkein niukinta syvänmeren haudoissa.
Paikka paikoin syvemmältä tulevat runsasravinteisen veden virtailut yltävät pintaan, jossa kasviplankton käyttää hyväkseen auringon valoa tuottaakseen ravintoa, josta muu elämä on riippuvaista. Tällaiset avomeren laidunmaat voi erottaa vihreän värinsä perusteella, ja ne ovat kalastajille hyviä pyyntialueita.
Lähellä mantereita olevaa pintavesivyöhykettä sanotaan neriittiseksi alueeksi, ja sen eliömaailma on yleensä runsas ja monimuotoinen. Se on levien ja koralliriuttojen aluetta, joka tarjoaa suojaa ja ravintoa lukuisille eläimille, jotka liittyvät laajoiksi ravintoketjuiksi.
Alue ulottuu alimman vuoroveden syvyydelle. Siitä ylöspäin on vuorovesivyöhyke, ja sen alapuolella on sublitoraali vyöhyke, jossa elää pohjaeläimiä. Monet neriittisen alueen vapaasti uivista eläimistä tarvitsevat vuorovesivyöhykkeen tarjoamaa suojaa, ravintoa ja lisääntymispaikkoja. Pohjakerroksessa tapahtuu orgaanisen aineksen hajoaminen ja palautuminen kiertoon, jolloin yläpuolella olevat vedet saavat ravinteita.
Auringonpaisteisen pintaveden alapuolella ja mannerreunuksien ulkopuolella on syvänmeren vyöhyke. Näissä mustissa syvyyksissä elävät oudonnäköiset syvänmeren kalat pohjan lähellä, ja pohjassa kaivautuvat otukset siivilöivät pohjaliejua, joka on satanut ylemmistä kerroksista. Tämän vyöhykkeen elämä on kokonaan riippuvaista ylempää vajoavista ravintoaineista, koska yhteyttämistä ei voi tapahtua ilman valoa. Pohjan asukkaat käyttävät pohjakerrostumat useaan kertaan, ja lopulta bakteerit hajottavat orgaaniset aineet muuttaen ne vettä rikastaviksi ravinteiksi. Elämää on löydetty syvimpien valtamerihautojen pohjilta, erittäin epäsuotuisista olosuhteista, joissa vallitsee satojen kilojen paine neliösenttimetriä kohden. Siellä ei näy koskaan päivänvaloa, lämpötila on lähellä jäätymispistettä, ja ravintoa on niin niukasti, että vain harvat eläimet kasvavat muutamaa kymmentä senttiä pidemmiksi.
Elämän olemassaoloa näissä syvyyksissä epäiltiin aina siihen saakka, kun Trieste laskeutui 10919 metrin syvyyteen ja kohtasi kaloja ja katkarapuja tuhannen ilmakehän paineessa.
Taitto: ja web julkaisu: Jari Saarinen
