talvi, ensimmäinen kolmeen vuoteen, ja nuottakalastajat ovat olleet koettamassa onneaan. Ahvenanmaan saaristossa on ollut jalkeilla muutamia nuottakuntia. Vain parikymmentä vuotta sitten nuottakuntia oli useita satoja. Jo perinne suorastaan velvoitti, että jokaisella kylällä oli oma nuottakuntansa ja nuottansa. Joissakin kylissä saattoi olla useitakin nuottia. Talvinuotta elätti saariston siihen aikaan.

Kalanostajia tuli kaukaakin, ja he tiesivät osapuilleen, milloin nuotanvetäjät palasivat rantaan. Järjestettiin huutokauppa, jossa silakkaa myytiin nelikoittain (nelikko nestetavaraa = 31,4 l; nelikko kuivaa tavaraa = 41,2 l;). Myös kalastajat itse kuljettivat täysiä reellistä kalaa suoraan mantereen ostajille.

Talvinuotan vedossa käytettiin hevosia. Tästä syystä niitä hankittiin pieniinkin saaristolaisyhteisöihin useita kappaleita. Nykyisin ovat traktorit kuitenkin valloittaneet hevosien paikan. Silti tarvitaan vieläkin tusinan verran miehiä kovaan nuotanvetotyöhön viimaisilla jäälakeuksilla. Keskikokoinen nuotta on suunnilleen 300 metriä pitkä, ja sen syvin kohta on 20—30 metriä leveä. Nuotta on siis tosiaan voimia kysyvä pyyntiväline. Parin tonnin päiväsaaliiseen voi jo olla tyytyväinen, vaikka ennätys-saaliit pyörivätkin parinkymmenen tonnin vaiheilla.

Silakan talviverkkokalastus on melko uusi tulokas. Se on käymässä nuottakalastuksen ohella yhä tärkeämmäksi saaristolaiskalastajien tulonlähteeksi. Silakan kilohinta pysyy jokseenkin hyvänä, koska verkkokalastajien saama kala on erittäin tasalaatuista. Lisäksi verkko-kalastuksessa ei tarvita niin lukuisasti miehiä kuin nuotanvedossa. Verkkojen laskun ja noston voi suorittaa jopa yksinkin. (Alla: Talvinuotan vetoa Nauvossa.)

Ensin jäähän hakataan avannot. Sitten lähtöavannosta työnnetään jään alle pitkä riuku, niin sanottu uittosalko. Salon loppupäähän on kiinnitetty uittonani. Salkoa uitetaan avannolta toiselle, kunnes se tulee avannolle, jonka etäisyys lähtöavannosta vastaa käytettävä verkon pituutta. Uittosalko vedetään ylös, ja uittonarulla kiskotaan verkko jään alle, jossa se pingotetaan pyyntikuntoon. Joskus kalastaja voi saada yhdestä verkosta jopa satakunta kiloa kalaa, mutta tällaiset saaliit hipovat jo ennätyslukemia. Tavallisesti kalastajalla on pyynnissä kymmenkunta verkkoa, enempää hän tuskin ennättää päivässä kokea.

Monet kalastajat, joiden pyyntipaikat sijaitsevat kaukana kotoa, ovat rakentaneet pressusta tai muusta materiaalista kojun. Sen suojissa heidän on helpompi lumituiskussa ja jäätävässä viimassa irrottaa kaloja verkosta. Mahdollisesti kojussa on myös pieni kaasulämmitin, joka verryttää kohmettuneet sormet. Kalastajahan ei saa pelätä kehnoakaan säätä, mikäli aikoo päästä edes kohtuullisiin tuloihin.

Teksti ja kuvat KAJ DAHL