Sukelluskello on vanha keksintö. Sitä käytettiin melko usein jo 1500-luvulla; varhaiset sukelluskellot olivat yleensä puisia. Sukellussyvyydet jäivät parhaimmillaankin kymmenen metrin tienoille, ja sukellusajat olivat lyhyet. Sukellusten tehokkuuden lisäämiseksi yritettiin esimerkiksi palkein toimittaa uutta tuoretta ilmaa sukelluskelloon, mutta tällainen
ilmatäydennys onnistui ainoastaan aivan matalissa vesissä. Koska sukelluskellot olivat puisia, niiden sisällä vallitseva pimeys luonnollisesti haittasi sukeltajien työskentelyä. Mikäli kello laskettiin työkohteen päälle, valaistuksena käytettiin tavallisesti kynttilää.
Kynttilä ilmaisi samalla sukeltajille, milloin happi oli loppumaisillaan. Sukeltajat antoivat ylhäällä oleville tovereilleen merkin ja palasivat — ilmeisesti pää kipeänä — pinnalle. Nykyiset sukelluskellot ovat terästä ja painavat kahdesta kolmeen tonnia, mutta ovat edelleen yhtä ahtaita kuin edeltäjänsä. Sukelluskellojen käyttötapa on kuitenkin huomattavasti muuttunut. |
|
Entisajan kello toimi yksinomaan sukeltajien ilmavarastona. Nykyaikainen versio on sen sijaan varsin monipuolinen laite. Tosin sen pääasiallisin tehtävä on viedä työkohteesta palaava sukeltaja pinnalla olevaan painekammioon mahdollista etappinousua varten, mutta sitä voidaan hyvin käyttää yksinäänkin.
Sen avulla on mahdollista vaihtaa sukeltajat työkohteeseen tai kuljettaa sukeltaja työkohteesta toiseen ilman että hän välillä käy pinnalla. Hätätapauksissa sukeltajalle pystytään antamaan kaikki tarpeellinen ensiapu ainakin sukeltajantaudin yllättäessä. Tällainen sukelluskello mahdollistaa sukellukset aina 200—300 metrin syvyyteen. Suomessa ei ole näin suuria syvyyksiä. Viimeksi sukelluskelloa käytettiin meillä vuonna 1973, jolloin työkohde sijaitsi 60 metrin syvyydessä.
 |
Tällä työmaalla sukeltajien tehtävänä oli tutkia uponnutta laivaa ja nostaa se pinnalle. Työläintä ja aikaa vievintä oli laivan saaminen ilmanpitäväksi; tarvittiin teräsputkien polttoleikkauksia, laippojen tekoa tarkkojen mittojen mukaan, liittimien kiinnityksiä jne. Työkohteita oli satoja, ja sukellusaika rajoittui työskentelysyvyydestä riippuen enintään tuntiin ja varttiin, mikä puolestaan merkitsi 6—8 tunnin etapinousua pinnalla olevassa painekammiossa.
<-Sukelluskello on nostettu pinnalle ja liitetään pian hoitokammioon. |
Edellisenä päivänä laaditun huolellisen sukellussuunnitelman mukaan tehtäväkseni oli tullut irrottaa kaksi liitintä. Lähtö oli aamulla kello seitsemän. Sukellusaikaa jäi 55 minuuttia, odottamattomien tapausten varalle oli 75 minuuttia. Painekammiohoito oli järjestetty valmiiksi, ja sukelluskellon suurin sukellussyvyys tuli olemaan 18 metriä. Tarkastin varusteeni, pintailmaletkun, puhelimen, työkalut ja. valaisimen. Lähdin matkaan pitkin alas meno köyttä, joka vei suoraan työkohteeseen. Sukelluskello laskettiin 18 metriin ennen sukellustani, ja kellon hoitajan oli määrä auttaa minut siihen palatessani syvyydestä. Ohitin kellon kymmenen metrin päästä, tervehdin kellomiestä ja laskeuduin edelleen. 40 metrissä oli yllättävän paljon valoa. Ohitin 45 metriä, 50 metriä. Pysähdyin.
Typpihumala alkoi vaivata, ja keskittyminen oli vaikeaa. Sytytin lampun ja katsoin uudestaan mittaria. Jatkoin matkaa; typpihumala sen kuin voimistui. Vihdoin näin valokiilassa laivan reelingin, ja samalla silmiini osuivat ne venttiilit, jotka minun piti irrottaa. Aloin laulaa ja
asetin työkalut reelingille roikkumaan. Kysyin puhelimitse sukelluksen johtajalta aikaa, ja hän kertoi kaiken sujuvan suunnitelman mukaisesti — niin, paitsi että voisin laulaa hieman hiljempaa. Typpihumalassa on mukavatkin puolensa. Kiertelin kohdetta ja mittailin
silmämääräisesti kiintoavaimen kokoa. Pyysin puhelimitse, että työkalut laskettaisiin alas. Minulle vastattiin työkalujen jo olevan alhaalla — enkö muka muistanut ottaneeni niitä mukaani. Niinpä tosiaan, siinä reelingillähän ne roikkuivat. |
Sukeltaja saa viimeisiä ohjeita ennen lähtöään työkohteeseen. Hyväkuntoinen sukeltaja pääsee 60 metrin syvyyteen jopa vajaassa kahdessa minuutissa.
Teksti ja kuvat JYRKI J. LAHTINEN
|
Työskentely 60 metrin syvyydessä ei toden totta ole helppoa: saatuani irrotetuksi kaksi venttiiliä oli alas lähdöstäni kulunut aikaa 58 minuuttia. Sain luvan nousta kohti sukelluskelloa. Etenin köyttä myöten hiljalleen pintaan päin. Typpihumala haihtui, ja hetken kuluttua näin kaipaamani sukelluskellon, josta avustaja laski rappusia alas.
Minun oli saatava itselleni neutraali kelluvuus, koska muuten olisi ollut sulaa hulluutta päästää ote irti köydestä ja uida ilman räpylöitä kellolle. Puvussa oleva liikailma olisi merkinnyt arvaamattoman nopeaa nousua pinnalle, ja tuloksena olisi ollut sukeltajantauti. Onneksi pääsin sukelluskellon rappusille, ryömin sisään, ja avustaja irrotti vyötäröltäni nelikymmenkiloisen painovyön ja kasvoiltani naamarin ja pintailmaletkun. Vedimme rappuset sisään ja suljimme sukelluskellon pohjaluukun. Nyt oli edessä etappinousu.
Saavuimme laivan kannelle. Kello liitettiin painekammioon, johon me kömmimme sisälle. Itse jouduin menemään hoito-osastoon, mutta avustajani sen sijaan jäi kammion eteisosaan. Alkoi yksitoikkoinen pakollinen odotusaika. Onneksemme laivan kokki osasi
ammattinsa ja järjesti lääkeluukusta kammioon mainiota ruokaa. Tämä sukellukseni viimeinen vaihe, paineentasaus, kesti osaltani 7 tuntia. Söin, luin, nukuin ja ajattelin jo seuraavaa sukellusta. |
|
