Merten salaisuudet no:11. 1977 |
|
|
|
|
| Jään alla |
 |
Elämä pohjoisen napapiirin yläpuolella ja eteläisen napapiirin alapuolella olevissa merissä vaikutta paljon helpommalta kuin elämä napaseutujen maa-alueilla tai ilmassa jos otetaan huomioon vain krilli, niin tämä vaikutelma on ainakin osittain myös oikea. Sekä rannikolla että avomerellä on todella runsaasti selkärangattomia eläimiä, mutta kalalajeja on suhteellisen vähän. |
|
Etelämantereella ei ole makean veden kaloja lainkaan, mikä osaksi johtuu siitä, että makeaa vettä on niin vähän. Monet mannerta liikuttavista lammista ja järvistä ovat paljon merta suolaisempia. Makeaa vettä on ainoastaan sulaveden muodostamissa joissa ja järvissä, jotka ovat sulina vain pienen osan vuotta. Näiden vesien eläimet viettävät suurimman osan ajasta munina, kehittyvät sitten nopeasti täysikasvuisiksi sulavedessä ja munivat munansa seuraavaa lämmintä kautta odottamaan. Tällaisiin eläimiin kuuluu lukuisia alkueläimiä, karhukaisia, rataseläimiä ja sukkulamatoja.
Olosuhteet pohjoisella napaseudulla eivät kuitenkaan ole yhtä ankarat, ja monet eri kalat pystyvät elämään subarktisissa joissa ja järvissä. Näiden näihin kaloihin kuuluvat muun muassa hauki ja nieriä. Jälkimmäisestä on sekä pysyvästi sisävesissä asuvia muotoja että merissä eläviä ja arktisiin jokiin kutemaan nousevia muotoja. |
Napaseudulla asustavia merikaloja on tuskin enempää kuin satakunta lajia. Niitä ei tavata – ei ainakaan samoja lajeja – molemmilla napaalueilla. Etelämanteren ympäristön merien tärkeitä kaloja ovat antarktiset ahvenet, rosvokalat, lohikäärmekalat ja jääkalat. Pohjoisen jäämeren merkittäviä kaloja ovat simput, turskat, kampelat ja kivinikat.
Erästä syvämerenkrottia (Ceraties holboelli) on tosin tavattu sekä eteläisen napaseudun alueelta että Grönlannin rannikon edustalta, mutta ei näiden välisestä trooppisilta vesiltä. Muuten samoja lajeja ei juuri löydy molemmilta napaseuduilta. Suku- ja heimotasolla on sen sijaan napaseutujen välillä enemmän yhtäläisyyttä. |
|
Yksi useimmille kaloille yhteinen piirre on se, että kaikki kutevat meren pohjalle. Tämä johtuu ilmeisesti siitä, että mäti ei näin joudu jään tai kesällä vähäsuolaisen pintaveden kanssa. Mätimunat ovat suhteellisen kookkaita, ja niissä on niiden kokoon nähden hyvin paljon vararavintoa. Poikaset ovat kuoriutuessaan melko suurikokoisia ja tulevat heti toimeen karussa elinympäristössään.
Molemmille napaseuduille yleisiä selkärangattomia eläimiä ovat etenkin monet erilaiset madot. On kuitenkin todennäköisempää, että nämä matolajit esiintyvät laajoilla alueilla syvissä ja kylmissä vesissä, kuin että niitä tavattaisiin napa-alueilla. Ne siis ennemminkin karttavat lämpimiä alueita kuin ovat napaseuduilla eläviä. |
Molemmilla napa-alueilla elävistä nilviäisistä joko ei ole havaintoa tai sitten tiedot ovat ristiriitaisia. Niveljalkaisiin kuuluvat merilukit puolestaan ovat eteläisillä napavesillä selvästi pohjoisten merien lajeista poikkeavia. Erityisesti eteläisillä napaseuduilla näyttää olevan paljon kotoperäisiä eli endeemisiä selkärangattomia eläinlajeja. Jotkut niistä poikkeavat huomattavasti niinkin lähellä kuin Uudessa Seelannissa ja Australiassa elävistä sukulaisistaan.
Etelänapamantereelle on ominaista, että manneräyräs on viisto, kuin taivutettu. Jyrkkä putous valtameren pohjalle alkaa usein jopa 450 metrin syvyydestä ja on paljon matalampi kuin maapallon muilla alueilla. |
| Napaseutujen jään alla olevaan vesien maailmaan perehtyvä sukeltaja tutkii jäämuodostumaa, jossa on suuria luolia. |
|
© Jacques-Yves Cousteau
Edito Service S.A.
1976 Oy Concert Hall Society Ab
Digitointi Jari Saarinen |
 |