Merten salaisuudet 1976 nro: 23  
Kotisivuille / Merten salaisuudet lehden arkistoon
Liiketehon energianlähteet

painike

Ihminen on käyttänyt valtameriä kulkureittinään jo tuhansia vuosia. Tehokkuutta ajatellen valinta on perin epäonnistunut, sillä merenpinta näet on mahdollisimman hankala paikka navigoida. Aluksen runko on osaksi vedessä, osaksi pinnan yläpuolella, mikä aiheuttaa melkoisia ongelmia. Alusta rakennettaessa on muun muassa otettava huomioon hydrodynamiikka ja aerodynamiikka eli veden ja ilman vaikutus liikkeen väliaineena sekä lisäksi merikelpoisuus myrskyissä. Eläimet ovat tässä mielessä tarkoituksenmukaisempia kuin ihmiset aikaansaannokset: tuskin mikään nopeasti liikkuva eläin tekee pitkiä matkoja vedenpinnalla. Ennustaisinkin, että ihminen luopuu ennen pitkää pinta-aluksistaan huvipursia kenties lukuun ottamatta.

Pyrittäessä liikkumaan veden alla nopeammin ja tehokkaammin on osattava liikkua vedessä panematta vettä liikkeelle. Veden liikuttamisesta näet seuraa, että osa arvokkaasta liike-energiaa siirtyy tähän väliaineeseen ja joutuu hukkaan. Olemme jo nähneet, että nopeasti matkaa tekevät kalat, valaat tai sukellusveneet ovat virtaviivaisia, kaikkea veden pyörteilyä välittäviä ja hyvin sileänahkaisia tai – pintaisia. Mutta virtaviivaisuus ja sileäpintaisuus ratkaisevat vasta puolet ongelmasta. Niin tonnikala kuin torpedokin liikkuu eteenpäin vain työntövoimalla. Mitä suurempi työntövoima sitä suurempi vauhti. Tämän työntövoiman kehittämiseen tarvitaan voimakeskusta ja voimansiirtojärjestelmää. Lisäksi täytyy olla jonkin verran varaenergiaa odottamattomiin tarpeisiin.

Eläimillä on kolmen tyyppisiä voimakeskuksia. Useimmilla vaihtolämpöisillä, kuten matelijoilla, on eräänlaiset kylmävoimalat. Tasalämpöiset linnut ja nisäkkäät saavat energiaa elimistönsä »lämpövoimalasta». Eräiden nopeiden valtamerikalojen, esimerkiksi keltaleväisen tonnikalan, lämpöenergiajärjestelmä on »haalea».

Vaihtolämpöisillä eläimillä on tuskin lainkaan lämpörasitetta. Paikallaan pysyttelevät kalat tarvitsevat mitättömän vähän energiaa. Ne saattavat olla viikkokausia ravinnotta eikä silti kärsi juuri lainkaan vaurioita. Suurin osa kalojen ravinnon tuomasta energiasta kuluu kasvuun, lisääntymiseen ja liikkumiseen. Siksi kalat ovat tavallaan edullisemmassa osassa kuin vesilinnut ja – nisäkkäät, joiden täytyy levossakin säilyttää korkea ruumiinlämpö ja jotka eivät voi vähentää huomattavaa lämmönhukkaa.

Jos eläimen kuitenkin täytyy liikkua nopeasti, vaihtolämpöiset eläimet ovat selvästi alakynnessä tasalämpöisiin verrattuna. Olipa kysymys ihmisen rakentamasta voimaloista tai luonnon järjestelmästä, korkeatehoisen voimalan energian suhde painoon tulee sitä edullisemmaksi, mitä korkeampi on »lämmönlähteen» lämpötila. Yksikään vaihtolämpöinen kala ei pysty kilpailemaan nisäkkäiden kanssa valtameren yli suuntautuvassa maratonuinneissa.

Energiansiirtäjänä voi toimia vaikkapa mustekalan suppilo, joka kehittää suuren työntövoiman, mutta jää kuitenkin tehoiltaan heikoksi. Muita esimerkkejä ovat miekkakalan pyrstöevä tai ydinsukellusveneen »pyörivä evä» eli potkuri. Eläimen tai koneen energiasta joutuu siirtovaiheessa hukkaan ainakin yksi kolmannes.

pirajaparvi

Leuat Vaikuttavat suuresti kalojen uintinopeuden kehitykseen. Yli 300 miljoonaa vuotta sitten eläneet alkeelliset kalat olivat todennäköisesti hyvin huonoja uimareita. Nämä raskaan panssarin peittämät kalat kiertelivät hitaasti liejupohjassa syöden sattumalta löytämiään elollisia jätteitä. Niiden pyöreä, leuaton suu kelpasi vain imemiseen. Nopeutta ne eivät tarvinneet. Ajan oloon joillekin kaloille kehittyi alkeelliset, liikkuvat leuat, joiden ansiosta ne saattoivat aktiivisesti etsiä muita eläimiä ravinnokseen. Uhatun kalan oli pakko paeta uimalla. Vitkastelijat joutuivat parempiin suihin, ja vain nopeimmat, virtaviivaisimmat petokalat selviytyivät ravintokilpailuissa. Viereisen sivun kuvassa olevat kalat ovat vuohikaloja.

 
©2014 Merten Salaisuudet Jacques-Yves Cousteau Editio Service S.A. 1976 Oy Concert Hall Society Ab
Taitto: ja web julkaisu: Jari Saarinen
ylös