Merten salaisuudet 1977 nro: 35
Kotisivuille / Merten salaisuudet lehden arkistoon
Meren armoilla

Teoriansa todistajia painike

Kokeneelle merenkävijälle, jolla on hyvin varustettu alus, pitkä merimatka saattaa olla haaste, mutta sama matka on pelkkää helvettiä sellaiselle, joka lento-onnettomuuden seurauksena on joutunut merelle. Tällainen kokemus ei ollut lainkaan harvinainen toisen maailmansodan ilmataistelujen aikana.

Monet lentäjät, pommittajat, ampujat ja radistit joutuivat veden varaan, kun heidän koneensa joko ammuttiin alas tai muuten vioittui. Näin tapahtui jälleen kerran, kun kolmimiehinen kone putosi Tyyneenmereen tammikuussa 1942 sodan riehuessa pahimmillaan.

Lentäjä Harold Dixon, pommittaja Tony Pastula ja ampuja Gene Aldrich ajelehtivat pian GL-pelastuslautalla, joka ulkomitoiltaan oli 1,2 metriä leveä ja 2,5 metriä pitkä. Sisämitoiltaan tämä kumikangas-lautta oli kuitenkin vain metri kertaa kaksi metriä, ja sen piti siis riittää kolmelle miehelle. Heidän oli pysyttävä hengissä, vältettävä vihollinen ja löydettävä maata, eikä heillä ollut muita työkaluja kuin taskuveitsi, pihdit ja vajaan viiden metrin pituinen köysi. Ei ollut aikaa siepata mukaan mitään muuta.

Veitsi oli esineistä käyttökelpoisin, koska sillä he saattoivat saalistaa uteliaita trooppisia kaloja, joita heidän keltaoranssi pelastuslauttansa houkutteli paikalle. Alueella oli myös lintuja, etupäässä albatrosseja ja myrskylintuja, jotka tulivat läheltä tarkastelemaan, mitä olentoja nämä miehet olivat. Paras saalis oli kuitenkin hai, josta saatiin ainoa hyvä ateria koko koettelemuksen aikana.

Tulikuuma auringonpaiste oli myös ongelma, koska se poltti miesten ihon rakoille. Kun he kastelivat vaatteita merivedessä ja käyttivät niitä suojaamaan päätään, helpotus oli vain hetkellinen. Viileät, kosteankylmät yöt olivat lähes yhtä sietämättömiä kuin auringonpaahteiset päivät. Juomavetensä he saivat melko harvinaisista sadekuuroista, jotka kastelivat repaleiset vaatteet läpimäriksi. Dixon, Aldrich ja Pastula pysyivät sen verran hyväkuntoisina, etteivät tehneet mitään typerää, vaikka olivat epätoivon heikentämiä ja puolihulluja janosta ja nälästä. He ajelehtivat 34 päivän aikana yli 1500 kilometriä ilman, että yksikään amerikkalainen tai japanilainen lentokone tai sukellusvene olisi heidät havainnut. Viimein he ajautuivat koralliatollille, jossa asui ystävällisiä alkuasukkaita, ja mikä parasta, myös brittiläinen viranomainen, joka sähkötti apua.

Jouduin kerran todistamaan yhtä omituisimmista ihmisen merta vastaan käymistä kamppailuista. Olimme Calypsolla Eteläisellä jäämerellä joulu- ja tammikuussa 1972—73, jolloin eteläisellä pallonpuoliskolla oli kesä.

Meidät oli hälytetty etsimään pientä Ice Bird - nimistä alusta, joka oli joutunut merihätään. Siinä oli vain yksi ihminen, David Lewis - niminen australialainen lääkäri. Mahdollisuudet löytää toinen laiva näillä valtavilla merillä ovat ehkä hieman suuremmat kuin mahdollisuudet löytää sananlaskujen kuuluisa neulansilmä heinäsuovasta.

Tammikuun 29. päivän aamuna heräsin noin kello neljältä aamulla — silloin oli jo kirkas päivä – ja huomasin pienen veneen Calypson kyljessä. Se oli jo sinänsä aikamoinen yllätys ja otaksuin, että vene oli tyhjä ja jollakin tavoin ajelehtinut laivamme luo. Kiiruhdin kannelle, sillä emme halunneet minkään hylyn vahingoittavan Calypsoa. Hätkähdimme miehen ilmestyessä näkyviin. Hänen hiuksensa ja partansa olivat sotkuiset, ja kasvoista kuvastuivat koettelemukset. Hänen mielialansa oli kuitenkin hyvä huolimatta siitä, että hänen vaatteensa olivat aivan märät. Ne olivat kastuneet ensimmäisen kerran kaksi kuukautta aikaisemmin, jolloin vene oli kaatunut ja masto irronnut. Hieman sitä aikaisemmin hän oli lähtenyt Tasmaniassa sijaitsevasta Hobartista purjehtiakseen Etelämanteren ympäri.

Hänen onnistui edetä 4000 kilometriä hätämaston avulla, mutta hänellä ei ollut radiota eikä lämmityslaitetta. Hänen oli ollut pakko syödä vain pelkkää kylmää purkkiruokaa ja keksejä, koska kaikki muu oli kastunut tai pudonnut mereen. Tohtori Lewis nousi Calypsoon ja kertoi tarinansa.

Hän pyysi meitä lähettämään viestin kymmenen ja kahdentoista ikäisille tyttärilleen. Siinä sanottiin: »Ikävä kyllä vene on hieman rikki, mutta minä korjaan sen täällä. Toivon, että ette ole olleet kovin huolissanne. Kaipaan teitä molempia kovasti. Menikö joulu mukavasti? Minä vietin sen pienten jäälintujen seurassa. Annoin niille keksinmuruja. Täällä on tuhansia pingviinejä. Rakastan pikkutyttöjäni enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa. Rakkaat terveiset, isä.»

Oltuaan kaksi kuukautta yksin rikkoutuneessa Ice Bird -aluksessaan David Lewis (viereinen sivu) sai näkyviinsä Calypson. Kuuman kahvin ääressä (yllä) hän kertoi suunnitelmistaan purjehtia Hyväntoivonniemen ympäri heti. kun Ice Rird (alla) on saatu kuntoon.
 
©2014 Merten Salaisuudet Jacques-Yves Cousteau Editio Service S.A. 1976 Oy Concert Hall Society Ab
Taitto: ja web julkaisu: Jari Saarinen
ylös