Kun Englanti joutui mukaan ensimmäiseen maailmansotaan, Ernest Shackleton, joka jo oli tehnyt kolme matkaa Etelämanterelle, tarjoutui luopumaan suunnitellusta neljännestä matkastaan ollakseen laivoineen maansa käytettävissä. Hänen saamassaan vastaussähkeessä sanottiin yksikantaan: »Jatkakaa.» Sähkeen oli allekirjoittanut meriministeri Winston Churchill.

Retkikunta aikoi tehdä ensimmäisen Etelämanteren ylityksen — Weddelinmereltä Rossinmerelle — mutta se ei koskaan päässyt alkua pitemmälle, koska laiva juuttui Weddellinmeren jäihin ja murskaantui. Shackleton miehistöineen oli merihädässä kaukaisella jäisellä merellä, eikä heillä ollut mitään keinoa saada maailmalle sanaa ahdingostaan.

Reen ja purjeen avulla Shackleton miehineen raivasi tien lähimmälle paikalle, jossa oli kiinteää maata — siihen saakka koskemattomalle Elefanttisaari-nimiselle kalliolle. Shackleton jätti sinne 22 miestä odottamaan ja lähti viiden muun kanssa hakemaan apua. Heidän matkansa oli yksi kaikkien aikojen uskaliaimmista. Kuusimetrisellä avoimella valaanpyyntiveneellä he ryhtyivät taittamaan 1500 kilometrin taivalta Eteläisellä jäämerellä päämääränään Eteläisessä Atlantissa sijaitseva asuttu Etelä-Georgia -niminen saari.

Ne 16 päivää, jotka he viettivät veneessä, olivat Shackletonia lainataksemme tarina »loputtomasta taistelusta aaltoilevaa vettä vastaan». Kun he olivat selvinneet vaarallisista ahtojäistä, heitä piiskasi lähes lakkaamatta puhaltava jäinen viima. Kapeaan veneeseensä ahtautuneina, meren kuohujen kastelemina he palelivat ankarasti koko matkan ajan. Veneessä ei ollut kuivaa paikkaa, ja siitä oli jatkuvasti ammennettava vettä. Lepäämisestä ei tullut mitään veneen taukoamattoman heittelehtimisen vuoksi.

Ateriat olivat päivän kohokohtia. Aamiaiseen kuului »tuopillinen kuumaa kuivamuona-annoksesta tehtyä sosetta, kaksi keksiä ja pari palaa sokeria». Lounas koostui samanlaisesta muona-annoksesta raakana syötynä ja tuopillisesta kuumaa maitoa. Teeaikaan ruokalista oli sama. Illalla he joivat kuumaa maitoa. Tuhansia kertoja näytti siltä, että meri nielaisisi heidän pikkuruisen veneensä, mutta joka kerran he selviytyivät. Pisarat jäätyivät veneeseen, ja kaikki peittyi paksuun jäähän, jota alin omaan piti rikkoa ja poistaa. Miehillä oli paleltumia ja suuria rakkuloita kämmenissään ja sormissaan.

Yhdennentoista vuorokauden keskiyöllä ruorissa oleva Shackleton havaitsi etelän ja lounaan välillä juovan, joka näytti olevan kirkasta taivasta. Hän huusi muille, että taivas oli selkenemässä. Hetkeä myöhemmin hän tajusi, ettei hänen näkemänsä ollutkaan mikään repeämä pilvipeitteessä, vaan hänen 20-vuotisen merenkulkijauransa jättiläismäisimmän aallon valkea harja.

Shackleton kirjoitti, että aallon iskeytyessä »tunsimme veneen nousevan ja sinkoutuvan eteenpäin kuin korkki keskellä hajoavaa kuohua. Olimme piinatun veden kuohuvassa kaaoksessa... Toivoimme sydämestämme, ettemme enää koskaan joutuisi kohtaamaan sellaista aaltoa.» Mieletön jano paisutti heidän kielensä, mutta toivo virisi jälleen, kun he näkivät kaksi karimetsoa istumassa rakko levä kasautuman päällä.

He tiesivät nyt olevansa 15—20 kilometrin päässä rannasta. »Nuo linnut», kirjoitti Shackleton, »ovat yhtä varma merkki rannasta kuin majakka, sillä ne eivät koskaan. "lähde seikkailemaan kovin kauas merelle.» Seuraavana aamuna he joutuivat elämänsä pahimman pyörremyrskyn kouriin. »Tuuli ujelsi hurjasti repiessään aallonharjoja, ja koko meri sumeni kuohuvasta vedestä.» Aallot ajoivat heitä kohti kallioriuttoja, joilta putosi suuria jäälauttoja mereen. Sitten tuuli yllättäen tyyntyi, ja he löysivät maihin laskupaikan suojaisesta lahdesta. Matka ei kuitenkaan ollut lopussa. Heidän oli vielä ylitettävä kulkukelvottomana pidetyt jäätiköt päästäkseen saaren toisella laidalla sijaitsevalle valaanpyyntiasemalle. He onnistuivat, ja pian pelastettiin myös Elefanttisaarelle jääneet miehet.

Kun Ernest Shackletonin laiva juuttui kiinni ja murskaantui Etelämanteren jäihin Weddellinmerellä, alkoi yksi naparetkeilyn historian sankarillisimmista pelastautumisoperaatioista.