| Merten salaisuudet 1977 nro: 35 | |||||||
| Kotisivuille / Merten salaisuudet lehden arkistoon | |||||||
| Uponneita sukellusveneitä | |||||||
1960-lukuun mennessä sukellusveneitä oli alettu pitää suhteellisen turvallisina. Toisen maailmansodan päättymisen jälkeisinä 18 vuotena Yhdysvallat oli menettänyt vain kaksi sukellusvenettä: Cochino upposi Norjan rannikon edustalla kesällä 1949 vetykaasuräjähdyksen seurauksena ja Stickleback Havaijin lähistöllä vuonna 1958 saattoaluksen törmättyä siihen. Eräs Cochinossa ollut siviili-insinööri sai surmansa, samoin seitsemän pelastusaluksen miehistöön kuulunutta. Sticklebackin upotessa ei menetetty ihmishenkiä. Näin oli suuren yleisön mielessä varmistunut käsitys sukellusveneiden turvallisuudesta. Kun otamme huomioon, että Yhdysvaltain satakunta sukellusvenettä teki vuosittain 50000 sukellusta, tämä käsitys oli varsin perusteltu. Niinpä onkin ymmärrettävää, että sukellusveneen uppoaminen 129 ihmistä mukanaan Cape Codin edustalla Massachusettsissa 10. huhtikuuta 1963 aiheutti suuren järkytyksen. Asiaa vielä pahensi se, että uponnut alus, ydinkäyttöinen Thresher, oli maailman pisimmälle kehitetty sotilassukellusvene. Ei tiedetä varmasti, miksi Thresher menetettiin. Ei tiedetä juuri muuta kuin se, että kello 8.53 tuona kohtalokkaana päivänä Thresher sähkötti aikovansa tehdä koesukelluksen maksimisyvyyteensä, joka Thresherillä oli noin 300 metriä.
Kello 9.12 Thersher ilmoitti lyhyessä tiedonannossa, että sillä oli joitakin vaikeuksia. Muutamia minuutteja myöhemmin tuli niukkasanainen viesti; ainakin yksi tukialuksella viestin kuullut henkilö väittää sen sisältäneen sanan »koesukellus». Joitakin sekunteja myöhemmin pinnalla olijat kuulivat äänen, joka kuulosti »laivan rikkoontumiselta...ikään kuin väliseinät olisivat murskaantuneet». Muutaman tunnin kuluessa lentokoneet ja laivat ennättivät tapahtumapaikalle. Lentokoneet käynnistivät heti elektroniset ja magneettiset etsintälaitteensa ja alkoivat tutkia syvyyksiä kaikuluotaimella. Pian havaittiin merenpinnalla öljyläikkiä ja sukellusveneen kappaleita. Asiasta ei ollut epäilystäkään: Thresher oli mennyttä. Thresherin etsinnät muodostuivat poikkeuksellisen laajoiksi. Apuun tuli useita hävittäjiä, yli puolenkymmentä merenmittausalusta, pelastussukellusvene sekä maailman pisimmälle kehitetty merentutkimusalus Atlantis n ja tutkimusalus Conrad. |
|||||||
Batyskafi Trieste saapui paikalle ja teki useita sukelluksia merenpohjaan 2500 metriä Thresherin viimeisintä ilmoitettua sijaintia syvemmälle. Kaikuluotaimet ja suuret vedenalaiset kamerat voimakkaine salamavalolaitteineen laskettiin 5—10 metrin päähän pohjasta. Alueella olevista hylynkappaleista otetut valokuvat varmistivat, että kyseessä oli Thresher. Viisi vuotta myöhemmin toinen ydinkäyttöinen sukellusvene, Scorpion, oli palaamassa koulutustehtävistä Välimereltä. 99-miehisen Scorpionin oli määrä saapua Norfolkiin Virginiaan toukokuussa 1968, mutta se ei koskaan tullut perille. Käynnistettiin suuretsinnät, mutta toisin kuin Thresherin tapauksessa, kukaan ei tiennyt mistä etsiä. Lentokoneiden, laivojen ja sukellusveneiden kolutessa pitkin Atlanttia Yhdysvaltain puolustusministeriö paljasti, että Scorpion ei ollut pelkällä koulutusristeilyllä, vaan se oli osallistunut salaiseen erikoistehtävään.
Tekniset raportit osoittivat lisäksi, että Scorpionilla oli ollut vähäisiä vaikeuksia jonkin laitteen kanssa ja että sen noususysteemi hätätapausten varalta oli puutteellinen. Sitä paitsi eräät merivoimien edustajat pitivät myös aluksen tavallista nousujärjestelmää epävarmana. Väittelyn Scorpionin merikelpoisuudesta jatkuessa etsinnät keskittyivät Pohjois-Atlantilla sijaitsevien Azorien läheisyyteen, sillä siellä oli vastaanotettu sukellusveneen viimeinen radiosanoma. Merentutkimusalus Mizar sai viimein kuvatuksi hylyn, joka oli noin 700 kilometriä lounaaseen Azoreilta. Myöhemmät raportit kertovat, että laivaston vedenalaiset tutkimuslaitteet olivat osoittaneet rungon räjähtäneen. Jo Mizarin ottamat kuvat paljastivat, että vettä oli tulvinut sisään useista kohdista. Kansirakenne oli kuitenkin kunnossa 30 metrin pituudelta keulasta lähtien.
|
|||||||
| ©2014 Merten Salaisuudet Jacques-Yves Cousteau Editio Service S.A. 1976 Oy Concert Hall Society Ab Taitto: ja web julkaisu: Jari Saarinen |