Samoihin aikoihin kuin Carpathia-alus saapui Titanicin eloonjääneiden kanssa New Yorkiin, White Star Linen varustamo palkkasi Commercial Cable -yhtiön MacKay-Bennett -laivan tutkimaan Titanicin uppoamispaikkaa ja, jos mahdollista, nostamaan ylös meressä kelluvia ruumiita. Kuten yhtiön nimestäkin saattaa päätellä, oli
MacKay-Bennett varsinaisesti erikoistunut mm. lennätinkaapeleiden laskemiseen merenpohjalle. Aluksen kotisatama oli Halifaxissa, Nova Scotiassa, missä se lastattiin ennen lähtöä suurella määrällä jäätä sekä sadalla puisella ruumisarkulla. Miehistö, joka seurasi alusta matkalla tuskallisen tehtävän suorittamiseen, koostui täysin vapaaehtoisista, joille maksettiin tuplasti parempaa palkkaa kuin yleensä. Miehistön lisäksi laivaan nousi Halifaxin All Saintsin katedraalin pappi Kenneth O. Hind.
MacKay-Bennett lähti Halifaxista 17. huhtikuuta 1912 (päivää aikaisemmin kuin Carpathia laski laituriin New Yorkissa). Kolme päivää myöhemmin alus lähetti lennätinpyynnön, jossa se toivoi kaikkien hylkytavaraa tai ruumiita nähneiden laivojen ottavan siihen yhteyttä. Saksalainen Rhein-alus vastasi miltei välittömästi ja antoi koordinaatit 42'01 N, 49'13 W. Kovasta merenkäynnistä huolimatta MacKay-Bennett löysi ja nosti laivaan 20. huhtikuuta yhteensä 51 ruumista. Vielä samana iltana näistä 24 siunattiin ikuiseen lepoon meren syvyyteen (suurin osa tunnistamattomia miehistönjäseniä, joita meri oli jo pahoin ehtinyt vaurioittaa). Titanicin uhreja kohdeltiin kunnioittavasti ja varoen. Aivan ensimmäiseksi jokaiselle ruumiille annettiin numero, joka kiinnitettiin suurella lapulla johonkin vaatteisiin.
Seuraavana arvioitiin paino, pituus ja ikä, otettiin muistiin hiusten väri ja sukupuoli sekä mahdolliset erikoistuntomerkit (syntymämerkit tms.) ja tehtiin tarkka luettelo henkilön vaatetuksesta sekä tavaroista, mitä häneltä löytyi muuastaan (korut, taskuissa olleet tavarat ja rahavyöt). Jos henkilöllä oli mukanaan matkalippuja, sähkeitä, passeja tai muita kirjoitusta sisältäviä tavaroita, kaikki tekstit kirjoitettiin ylös. Kiitos tarkan selvitystyön, monet uhreista tunnistettiin saman tien, vain harvojen tunnistamista täytyi odottaa Halifaxiin saakka. Jos tunnistaminen oli mahdotonta, ruumiit haudattiin yleensä mereen, sillä tila MacKay-Bennettin ruumassa oli hyvin rajallinen. Ruumiiden mukana olleet esineet laitettiin kangaspusseihin, joihin liitettiin niiden omistajan numero.
Sunnuntai 21. päivä oli MacKay-Bennettillä lepopäivä, mutta maanantaina etsintätyö jatkui jo kello 5.30 aamulla. Etsijät havaitsivat pahoin kärsineen laskosvene B:n, jonka Carpathia oli pelastustyön jälkeen jättänyt ajelehtimaan hylättynä. Venettä ei otettu mukaan. Päivän aikana löytyi yhteensä 27 ruumista, näistä yksi oli miljonääri John Jacob Astorin. Samanaikaisesti jo aiemmin löydettyjen ja tunnistettujen uhrien nimiä lähetettiin lennättimellä maihin. 15 henkilöä haudattiin taas laivankannelta mereen.
Tiistaina uhreja löydettiin vielä useita, mutta keskiviikkona sumu oli liian tiheää minkäänlaisen työn suorittamiseen, ja MacKay-Bennettin kangasvarat alkoivat lähestyä loppuaan. Allan-linjan alus Sardinian vastaanotti seuraavanlaisen sähkeen: "Nostetaan Titanicin ruumiita. Ohitetaan teidät. Saadaanko kaikki kangas, mikä vain liikenee?" Joitakin tunteja myöhemmin alukset tapasivat sumussa, ja MacKay-Bennettin varastot saivat täydennystä.
Kaapelilaiva kantoi ruumassaan jo ennestään noin kahdeksaakymmentä ruumista, kun torstaina 25. päivä löydettiin 14 tunnin aikana yhteensä 87 uhria lisää. Yhtäkään uusista tulokkaista ei haudattu mereen.
Koska maissa tiedettiin, että MacKay-Bennett oli jo kantamiensa arkkujen määrään nähden selkeästi ylilastattu, vuokrasi White Star Line hätiin toisenkin kaapelilaivan, Minian. Minia lähti matkaan Halifaxista 22. huhtikuuta mukanaan tonneittain jäätä ja 150 arkkua. Se saapui katastrofialueelle perjantaina 26. päivä. MacKay-Bennett oli löytänyt kaikkiaan 306 ruumista, joista 116 oli haudattu tunnistamattomina mereen. Se palasi Halifaxiin 190 ruumiin kanssa, ja Minia jäi jatkamaan etsintätöitä. Iltaan mennessä se oli löytänyt 11 uhria, mutta seuraavien kolmen päivän aikana ruumiita löytyi enää kolme. 30. huhtikuuta Minian kapteeni arveli Golf-virran kuljettaneen uhreja jo matkojen päähän uppoamispaikasta, eikä laiva näin ollen voinut enää huonossa säässä tehdä oikeastaan mitään. Kaksi Minian löytämistä ruumiista haudattiin mereen.
Monet hukkuneiden sukulaiset ja perheenjäsenet kerääntyivät Halifaxiin odottamaan surunlaivojen saapumista takaisin satamaan. He halusivat saada tietää, oliko heidän omia rakkaitaan kenties löydetty. Koska laivat kantoivat myöskin sellaisia uhreja, joita ei oltu onnistuttu tunnistamaan merellä, oli aina toivoa siitä, että juuri heidän sukulaisensa olisi nostettu merestä. Tunnistaminen oli raskasta, mutta monia sentään helpotti saada tietää varmaksi, mitä läheiselle ihmiselle oli tapahtunut.
Yksi Halifaxin järjestelymiehistä koki järkytyksen huomatessaan, että hänen oman setänsä ruumis (ensi luokan matkustaja Arthur Newell) oli kuolleiden joukossa - hän ei ollut edes tiennyt, että tämä oli noussut Titanicille.
Osa uhreista jatkoi matkaansa Halifaxista sukulaisten mukana kotiseuduille hautaamista varten, useita laivattiin takaisin Englantiin seuraavien viikkojen aikana (yhteensä 59 ruumista). Lähes poikkeuksetta kaikki siirtolaiset ja miehistönjäsenet kuitenkin haudattiin Halifaxiin, heistä suurin osa Fairviewin hautausmaalle, osa jopa tunnistamattomina. Kaksi muuta käytössä ollutta hautausmaata olivat juutalainen Baron de Hirsch sekä Mount Olivet, näille kolmelle hautausmaalle haudattiin yhteensä 150 hukkunutta.
Ottaen huomioon sen, että Titanicin mukana sai surmansa yli 1500 ihmistä, ei hieman yli 330 löytynyttä ruumista ole kovinkaan suuri luku. Monet muistetaan perheen hautakivissä tai muistolaatoissa kirkoissa ja kodeissa, toiset elävät enää ainoastaan muistoissa ja tarinoissa. Yli tuhannelle köyhälle siirtolaiselle ja rikkaalle liikemiehelle Titanicista tuli ikuinen hauta.