Varsinkin Titanicilta lasketut pelastusveneet jaksoivat kiinnostaa kuulustelijoitaKun maailmalla tapahtuu jotakin kamalaa, ihmiset ovat luonnostaan taipuvaisia etsimään syyllisiä. Samoin kävi myöskin Titanicin tuhon jälkeen, eikä katastrofista ehtinyt kulua montaakaan päivää, kun sanomalehdet jo kilvan kirjoittelivat mahdollisista tuhon aiheuttaneista tekijöistä. Kaikesta tahdottiin saada ehdoton varmuus, kaikki matkan aikana ja varsinkin uppoamisyönä tapahtunut tahdottiin kaivaa esiin ja tuoda päivänvaloon pohjamutia myöten. Tätä tarkoitusta toteuttamaan muodostettiin kaksi tutkimuskomissiota, joista toinen aloitti toimintansa Amerikassa melkein heti Carpathia-aluksen palattua New Yorkiin, toinen puolestaan joitakin viikkoja myöhemmin Englannissa. Todistajiksi tutkimuksiin kutsuttiin niin matkustajia, miehistönjäseniä, varustamon väkeä kuin ulkopuolisia asiantuntijoitakin. Valikoima kuulostaa monipuoliselta, mutta sen voimaa heikentää se, että ainoastaan muutama kolmannessa luokassa matkustanut sai käydä esittämässä näkökantansa tapahtumien kulkuun: on helppoa ajatella, että menettelyllä yritettiin peitellä siirtolaismatkustajien epäoikeudenmukaista kohtelua uppoamisen aikana.
Syyllisten etsiminen ei tuottanut tulosta. Monet saivat katastrofin jälkeen otsaansa sankarin leiman, toisista taas tehtiin hävettäviä pelkureita, mutta yksin ketään ei onnettomuudesta voitu syyttää. Ihmisten oli vain hyväksyttävä se, että heidän kasvava ylimielisyytensä luontoa kohtaan oli kokenut kovan kolauksen - heidän oli vain hyväksyttävä se, että heidät oli voitettu heidän omassa taistelussaan.
| Varsinkin Titanicilta lasketut pelastusveneet jaksoivat kiinnostaa kuulustelijoita |
Amerikkalaisen tutkimuskomission kuulustelut (American Inquiry into the Titanic Disaster) alkoivat 19. huhtikuuta 1912 New Yorkissa, siis vain päivää sen jälkeen, kun Carpathia oli saapunut satamaan muuassaan kaikki Titanicilta pelastuneet. Tutkimusten johtajana toimi määrätietoinen michiganilaissenaattori William Alden Smith, joka ei päästänyt ketään helpolla asioita selvitellessään - toisinaan hänen kysymyksiään on jopa arvosteltu turhiksi ja todistajien henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnista piittaamattomiksi. Aldenin johtaman toimikunnan muut jäsenet olivat George C. Perkins (Kalifornia), Jonathan Bourne Jr. (Oregon), Theodore E. Burton (Ohio), Furnifold M. Simmons (Pohjois-Carolina), Francis C. Newlands (Nevada) sekä Duncan U. Fletcher (Florida). Tutkimukset kestivät yhteensä 18 päivää ja ne loppuivat virallisesti 25. toukokuuta 1912. Todistajanlausunnon kävi antamassa kaiken kaikkiaan 86 ihmistä.
19-20. huhtikuuta 1912
Kuulustelut saadaan käyntiin Waldorf-Astoria -hotellissa New Yorkissa. Ensimmäisenä todistuksensa antaa White Star Linen pääjohtaja Bruce Ismay, hänen jäljessään seuraavat mm. Carpathian kapteeni Arthur Rostron, langattoman lennättimen keksijä Guglielmo Marconi, Carpathian sähköttäjä Harold Cottam, Titanicin stuertti Alfred Crawford, Titanicin toinen perämies Charles Lightoller, Titanicin juniorisähköttäjä Harold Bride sekä Titanicin kolmas perämies Herbert Pitman. Kahden päivän jälkeen alkaa näyttää siltä, etteivät hotellin tilat riitä koko prosessin läpikäymiseen; jatkoa varten koko koneisto siirretään Washington DC:hen.
22. huhtikuuta - 28. toukokuuta 1912
Kuulusteluja jatketaan päivän tauon jälkeen Washington DC:ssa yhtämittaisesti yli kuukauden ajan, ensin senaatin tiloissa ja myöhemmin Territorioiden Komitean kokoushuoneessa. Todistuksensa käyvät antamassa mm. White Star Linen omistavan International Mercantile Marinen varapääjohtaja Philip A.S. Franklin, Titanicin neljäs perämies Joseph Boxhall, ensi luokan matkustaja majuri Arthur Peuchen, tähystäjä Frederick Fleet, Titanicin viides perämies Harold Lowe, aliperämies Robert Hichens, täysmatruusi Frank Evans, Mount Temple -aluksen kapteeni James Henry Moore, ensi luokan matkustaja Hugh Woolner sekä Titanicin johtava lämmittäjä Frederick Barrett. Heidän lisäkseen kysymyksiä esitetään mm. useille lennätinalan asiantuntijoille sekä muutamille alempien luokkien matkustajille ja lehtimiehille.
Myöhemmin julkaistu tutkimuspöytäkirja oli pituudeltaan yhteensä 1145 sivua pitkä. Sen lisäksi kuulusteluista jäivät elämään useat lakisääteiset muutokset, jotka oli suunnattu lisäämään laivaliikenteen turvallisuutta: kaikilla laivoilla oli lennätintä vahdittava 24 tuntia vuorokaudessa, niin miehistölle kuin matkustajillekin oli pidettävä pelastusveneharjoituksia, veneitä oli riitettävä kaikille laivassa olijoille ja rakettien ampumisen katsottiin automaattisesti merkitsevän merihätää.
Brittiläisen Kauppakamarin tutkimukset
Brittiläisen kauppakamarin tutkimukset (British Board of Trade Inquiry) alkoivat sitten, kun potentiaalisia todistajia oli jo ehtinyt palata Amerikasta kotimaahan. Ne aloitettiin virallisesti Lontoossa 2. päivänä toukokuuta 1912 arvostetun korkeimman oikeuden tuomarin Charles Bighamin eli Lord Merseyn johdolla. Avuksi tutkimusten hoitamiseen Lord Merseylle nimitettiin useita merenkulun eri alojen (mm. laivanrakentamisen ja arkkitehtuurin) asiantuntijoita, ja myöskin sekä itse Kauppakamari että varustamo White Star Line olivat neuvostossa edustettuina useiden miesten voimin.
 White Star Line logo |
Yhteensä kuulustelut venyivät yli kahden kuukauden mittaisiksi (2.5. - 3.7.1912), ja todistajanlausuntoja annettiin 32 päivän aikana yhteensä 93 henkilön toimesta. Huomattavasti suurin osa kuulustelluista kuului Titanicin miehistöön, ainoastaan kaksi matkustajaa ja muutamia Harland & Wolffin telakan sekä Kauppakamarin edustajia kävi antamassa lausuntonsa. Koko kuulustelua on toisinaan yleisesti nimitetty "likapyykin pesuksi", sillä oikeastaan mitään uutta sanottavaa ei Amerikan tutkimusten jälkeen enää ollut.
Pääpiirteittäin tutkimus porautui saamaan tarkempaa selvitystä muutamista uppoamisyön tapahtumista sekä eritoten pelastusveneiden lastaamisesta. Perämiehiä kuulusteltiin erityisesti kattavan kokonaiskuvan saamiseksi, ja Bruce Ismayn sekä Harold Sandersonin tahdottiin kertovan varustamosta ja sen yleisistä toimintaperiaatteista. Bruce Ismay sekä ensi luokassa matkustanut Sir Cosmo Duff-Gordon saivat myöskin vastata ja puolustautua heitä kohtaan esitettyjä vakavia sopimattomasta käytöksestä aiheutuneita syytöksiä vastaan.
Kuulusteluiden päätteeksi Lord Mersey arvosteli Kauppakamaria kovin sanoin siitä, ettei se ollut laivojen koon jatkuvasti kasvaessa tehnyt muutoksia vuonna 1894 laadittuihin laivanvarustamisen säädöksiin. Näiden säädösten pohjalta mm. Titanicin pelastusvenekapasiteetti oli ollut aivan riittämätön verrattuna sen kantokykyyn - vain yhdelle kolmannekselle ihmisistä oli ollut tilaa veneissä, ja tälläkin järjestelyllä oli Titanic jo ylittänyt usealla kymmenellä venepaikalla säädöksissä vaaditut lukemat.
Tapahtumien kulusta ja syistä vedettiin seuraavanlaisia johtopäätöksiä: 1) Törmäys jäävuoreen johtui liian suuresta kulkunopeudesta. 2) Laivalla ei pidetty kunnollista vahtia vaaratilanteiden varalta. 3) Pelastusveneet laskettiin kunnolla mutta miehitettiin riittämättömästi. 4) Californian-alus olisi saattanut havaita Titanicin, jos olisi selvittänyt yöllä havaitsemiaan asioita tarpeeksi tarkkaan. 5) Titanic seurasi tarkoin sille määrättyä laivareittiä. 6) Kolmannen luokan matkustajia ei syrjitty ihmishenkiä pelastettaessa.
Valittuja paloja Amerikan tutkimusten todistajanlausunnoista, jotka herättivät...
Smith: Olitteko yhteydessä Frankfurtiin vielä sen jälkeen, kun se oli vastannut lähettämäänne hätäkutsuun?
Bride: Kyllä, sir.
Smith: Mistä oli kyse?
Bride: Hän kutsui meitä uudestaan huomattavan pitkän tauon jälkeen ja kysyi meiltä, mikä oli hätänä.
Smith: Kuinka paljon myöhemmin se oli?
Bride: Sanoisinko noin 20 minuuttia myöhemmin.
Smith: Kaksikymmentä minuuttia sen jälkeen kun olitte antaneet sijaintinne, Titanicin sijainnin -
Bride: Ja CQD:n.
Smith: (jatkaa) ...ja hätäkutsu CDQ:n, saitte Frankfurtilta seuraavan viestin, jossa tiedusteltiin "Mikä on vialla?"
Bride: Kyllä, sir.
Smith: Sanoiko hän mitään muuta?
Bride: Hän vain tiedusteli, että mikä meillä oikein oli hätänä.
Smith: Mitä vastasitte kyseiseen viestiin?
Bride: Luulen, että Mr Phillips vastasi hieman hätäisesti.
Smith: Mitä hän sanoi? Haluaisin tietää sen.
Bride: No, hän antoi operaattorin ymmärtää, että tämä oli melkoinen hölmöläinen.
Smith: Sanokaa se vain sanoilla, joita hän käytti.
Bride: No, hän sanoi että operaattori oli hölmöläinen, sir.
Smith: Oliko siinä kaikki?
Bride: Kyllä, sir.
Smith: Höystikö hän kyseistä sanaa millään sen vakavammalla?
Bride: Ei, sir.
Smith: Kertoiko Mr Phillips hänelle sitten, mikä oli hätänä?
Bride: Ei, sir.
Smith: Oliko hän enää missään yhteydessä Frankfurtiin tämän jälkeen?
Bride: Ei, sir. Hän komensi operaattoria pysymään poissa ja olemaan häiritsemättä meidän yhteyksiämme.
- Titanicin nuorempi lennätinmies Harold Bride 20.4.1912 antamassaan todistajanlausunnossa. Varsinkin lehdistö otti kertomuksen hampaisiinsa ihmetellen kauhuissaan sitä, miten joku saattoi hädän hetkellä alkaa nimittelemään mahdollisia avunantajia hölmöläisiksi. Bride perusteli myöhemmin kollegansa Jack Phillipsin toimia täysin oikeutetuiksi vedoten siihen, että kaikkien lennätinoperaattoreiden olisi hätäkutsun kuullessaan ymmärrettävä alkaa toimia sen sijaan, että he esittivät typeriä kysymyksiä ja häiritsivät mahdollisia muita yhteydenottoja.
Smith: Kuuluvatko nämä kaikki mainitsemanne esineet Brittläisen Kauppakamarin vaatimiin varusteisiin?
Lowe: Kyllä, sir. Me tarkastimme veneet. Saavuimme sinne keskipäivän maissa 23. päivänä, Belfastiin siis, ja 24. päivä tarkastimme koko hoidon, otimme huomioon kaiken mitä laivasta löytyi, myöskin pelastusveneiden varustuksen. Me huolehdimme styrpurin puoleisista veneistä, toiset junioriperämiehet puolestaan paapuurin puoleisista.
Smith: Siis, herra Lowe, tapahtuiko tämä tarkastus 23. ja 24. päivä?
Lowe: Ainoastaan 23. päivä, sir.
Smith: Milloin Titanic lähti Belfastista seilatakseen Southamptoniin?
Lowe: Sitä en pysty kertomaan teille. Lähdimme Liverpoolista tiistaina; saavuimme perille keskiviikkona, ja tarkastimme veneet torstaina. Luulen, että seilasimme Southamptoniin sitä seuraavana tiistaina. Ei, kun ensin kuljetimme alusta satama-altaassa, ja vasta sitten lähdimme Southamptoniin.
Smith: 23. maaliskuuta oli lauantai?
Lowe: Lauantai? Tässä taitaa nyt olla jokin pielessä. (katselee muistikirjaa). Oli 26. päivä, kun lähdin Liverpoolista, ja liityin Titanicin miehistöön 27. päivä. Uskon, että se on asian oikea laita. Muistan nyt tarkkaan, kuinka sain superintendentiltä sähkeen, jossa sanottiin, että minun tuli ilmoittautua toimistossa kello 9 aamulla 26. päivänä.
Smith: Ei, te lähditte Liverpoolista 26. päivä.
Lowe: 26. päivä, aivan, se on totta. Katsokaahan, meidän on pistäydyttävä siellä lippuja varten, ja sitten me matkasimme yöllä ja saavuimme Belfastiin seuraavana päivänä kello kahdentoista maissa.
Smith: Kootaanpa nyt asia yhteen niin kuin se on. Te lähditte Liverpoolista -
Lowe: Me lähdimme Liverpoolista kello kymmeneltä illalla 26. päivä
Smith: Ja saavuitte Belfastiin -
Lowe: Saavuimme Belfastiin noin keskipäivän aikoihin 27. päivä.
Smith: Ja nousitte laivaan välittömästi?
Lowe: Menimme suoraan laivaan, sir; ja ilmoittauduimme yliperämiehelle.
Smith: Milloin laivan testaaminen alkoi?
Lowe: Luulisin sen olleen tiistaina.
Smith: Seuraavana tiistaina?
Lowe: Kyllä.
Smith: Se olisi sitten 2. huhtikuuta.
Lowe: En tiedä, sir. Kai se on niin, jos kerran niin sanotte.
Smith: No, katsokaa itse ja tarkistakaa. Te olette todistamassa. En minä ole todistamassa.
Lowe: Meille ei annettu mitään erityistä tietoa näistä asioista -
Smith: En minä kritisoi teitä -
Lowe: Me emme olleet vielä aloittaneet matkaamme.
Smith: En minä kritisoi teitä. Haluan vain yksinkertaisesti tietää, milloin te näitte sen laivan ensimmäistä kertaa.
Lowe: Maaliskuun 2. päivä oli tiistai, sir.
Smith: Huhtikuun toinen, tarkoitatte kai. Saatetaan tämä nyt sellaiseen muotoon, jossa te haluatte nähdä sen pöytäkirjaan painettuna. Lähditte Liverpoolista 26. päivä?
Lowe: Kyllä, kello kymmenen illalla.
Smith: Ja liityitte Titanicin miehistöön keskipäivän aikaan seuraavana päivänä, 27. päivä siis?
Lowe: Kyllä, sir.
- Titanicin viides perämies Harold Lowe antaessaan todistajanlausuntoa 25.4.1912. Hän ja senaattori Smith eivät tahtoneet mitenkään päästä yhteisymmärrykseen siitä, milloin perämiehet olivat saapuneet laivaan ja tarkastaneet pelastusveneiden varustetason.
Smith: Kuulitteko laisinkaan hätähuutoja?
Pitman: Voi, kyllä.
Smith: Mitä ne olivat - avunhuutoja?
Pitman: Itkua, huutoa, valitusta.
Smith: Laivasta vaiko vedestä?
Pitman: Vedestä sen jälkeen, kun laiva oli kadonnut... ei ääniä ennen sitä...
Smith: Yritittekö päästä heidän luokseen?
Pitman: Heti sen jälkeen, kun laiva oli vajonnut, minä sanoin: "Nyt, miehet, me soudamme hylyn luokse." Kaikki veneessäni vastasivat, että se oli hullu ajatus, he sanoivat, että meidän oli parempi pelastaa ne, jotka olivat jo veneessä, kuin mennä takaisin uppoamispaikalle ja antaa siellä olevien ihmismassojen hukuttaa meidät kaikki.
Smith: Kertokaa meille veneessänne olleista kanssamatkustajista. Sanotte, että he estivät teitä palaamasta takaisin tai menemästä huutojen suuntaan?
Pitman: Näin tapahtui. Komensin miehiäni tarttumaan airoihin ja soutamaan hylkyä kohti... uppoamispaikkaa kohti siis... ja sanoin heille: "Me saatamme pystyä poimimaan muutamia vedestä."
Smith: Kuka esitti vastaväitteitä?
Pitman: Kaikki veneessäni olleet, tai ainakin suurin osa heistä.
Smith: Naiset?
Pitman: En pysty erottelemaan, olivatko he naisia vai miehiä. He sanoivat, että se oli hullu ajatus.
Smith: Seuraavaksi haluaisin kuulla, vetosiko kukaan veneessä ollut nainen teihin sen puolesta, että palaisitte takaisin sinne, mistä huutoja kuului?
Pitman: Ei kukaan.
Smith: Sanotte, ettei kukaan veneessänne ollut naismatkustaja painostanut teitä palaamaan takaisin?
Tässä keskustelun vaiheessa Pitman alkoi vaikuttaa hyvin jännittyneeltä, ja IMM:n asianajaja Charles Burlingham pisti väliin: Se olisi kaatanut veneen, Senaattori!
Smith: Suokaa anteeksi. Minä en vedä tästä mitään epäreiluja johtopäätöksiä. Yksi perämies kertoi meille, että hänen veneessään oli nainen, joka vaati heitä palaamaan takaisin tapahtumapaikalle. Haluan olla ehdottoman varma siitä, ettei tämä perämies kuullut yhdenkään naisen pyytävän samaa. Kuka oli ajatusta vastaan, jos saatatte muistaa?
Pitman: En saata nimetä ketään yksittäistä henkilöä.
Smith: Ne miehet, jotka olivat airoissa?
Pitman: Ei, he eivät vastustaneet. He aloittivat tottelemaan komentojani.
Smith: Te olitte komennossa. Heidän olisi tullut totella teitä.
Pitman: Ja niin he tekivätkin.
Smith: Eivät tehneet - jos kerran komensitte heitä soutamaan laivaa kohti.
Pitman: He alkoivat soutamaan laivaa kohti, ja kaikki matkustajat veneessäni sanoivat, että se oli aivan täysin hullu idea, sillä jos me menisimme paikalle, niin vedessä olijat kaataisivat veneen ja onnistuisimme ainoastaan lisäämään hukkuneiden listaan 40 uutta nimeä. Ja minä päätin, että emme menisikään takaisin...
Smith: Kuinka paljon huutoja saatoitte kuulla? Oliko se kuten kuorossa, vai -
Pitman: (keskeyttää senaattorin, nyt jo silminnähtävästi stressaantuneena) En mielelläni haluaisi teidän puhuvan siitä.
Smith: Haluaisin kuulla, miltä se teistä kuulosti.
Pitman: En osaa kuvailla sitä kovinkaan hyvin. Minusta olisi mukavaa, jos ette puhuisi siitä.
Smith: Ymmärrän, ettei tämä ole teistä kovinkaan hauska aihe, mutta haluaisin kuitenkin saada tietää, olivatko nämä huudot yleisiä ja kuuluivatko ne kuorossa, vai olivatko ne hajanaisia ja yksittäisiä.
Pitman: (kyyneleitä silmissä) Kuulin noin tunnin ajan jatkuvaa valitusta.
Smith: Ja te kelluitte tapahtumapaikan läheisyydessä sen tunnin ajan?
Pitman: (ääni tunteenpurkauksesta sortuneena) Voi, olkaa kiltti, sir, älkää! Minä en kestä muistella sitä enää. Toivon todella, että voisimme olla keskustelematta siitä tapahtumasta.
Senaattori Smith naputti pikakirjoittaja Bill McKinstryä ranteeseen ja teki hänelle selväksi, että kolmannen perämiehen purkaus jätettäisiin pois virallisesta raportista.
Smith: (hyvin pehmeällä äänellä) Minulla ei ole mitään halua raastaa tunteitanne. Mutta meidän täytyy saada kuulla, kelluitteko te tapahtumapaikan läheisyydessä noin tunnin verran.
Pitman: (nyyhkyttäen) Kyllä, me olimme hylyn läheisyydessä koko sen ajan...
Smith: Vähenivätkö nämä hätähuudot?
Pitman: Kyllä, ne... ne loppuivat vähitellen.
Smith: Kuuluivatko ne suunnilleen sen tunnin ajan?
Pitman: Kyllä - luulen niin. On se saattanut olla hieman lyhyempikin aika, tietenkin - en minä katsonut joka viides minuutti!
Smith: Ymmärrän sen, enkä minä yritäkään kysyä, seurasitteko tilannetta joka viides minuutti. Oliko siinä kaikki, mitä haluatte asiasta sanoa?
Pitman: (pyyhkii silmiään nenäliinalla, ääni taas sortuneena) Mieluummin jättäisin tuon kokonaan pois raportista.
Smith: Tiedän sen, mutta minun on saatava kuulla, mitä te teille pelastaaksenne komennossanne olleiden matkustajien ja miehistönjäsenten henget. Jos tässä oli kaikki, mitä te asian eteen teitte, sanokaa niin, ja minä lopetan tämän osan tutkimuksestani tähän.
Pitman: Siinä oli kaikki, sir! Siinä oli kaikki, mitä minä tein!
- Titanicin kolmas perämies Herbert Pitman 23.4.1912 antamassaan todistajanlausunnossa. Keskustelu oli hyvä esimerkki siitä, kuinka senaattori Smith porautui aina asioiden ytimeen saakka siitäkin huolimatta, että hänen kysymyksensä tuottivat vastaajalle suurta henkistä tuskaa. Oliko sillä loppujen lopuksi suurtakaan väliä, huusivatko vedessä olleet ihmiset kuorossa vaiko tapauskohtaisesti?
