Carpathia auttoi pelastamaan Titanicin uhreja
Cunard-varustamon Carpathiaksi nimetty alus, joka tulisi hamassa tulevaisuudessa näyttelemään tärkeätä roolia Titanicin katastrofissa, aloitti neitsytmatkansa Liverpoolista 5. toukokuuta 1902. Vuonna 1905 sen sisätiloja muutettiin niin, että se pystyi kuljettamaan huomattavasti enemmän siirtolaismatkustajia kuin koskaan aikaisemmin (100 paikkaa 1.luokassa, 200 toisessa luokassa ja 2250 3.luokassa). Laiva palveli uransa alussa linjalla Liverpool - New York, mutta vuoteen 1912 tultaessa oli se seilannut jo useita vuosia New Yorkin ja monien Välimeren satamakaupunkien välillä. Tammikuussa 1912 Carpathian kapteeniksi nousi Arthur Henry Rostron, jolle tämä alus oli kuudes omassa komennossa oleva.
| Carpathia auttoi pelastamaan Titanicin uhreja |
Torstaina 11. huhtikuuta 1912 (Titanic oli lähtenyt Southamptonista päivää aikaisemmin) lähti Carpathia matkalleen New Yorkista kohti Välimerta. Sunnuntaihin mennessä se oli jo seilannut hyvän matkaa ja päässyt lämpimän Golf-virran tuomien tuulien alueelle, joten matkustajista oli oikein mukavaa viettää aikaa ulkona kansituoleissa. Samasta huvista ei päässyt osaksi laivan ainoa ja huimasti ylityöllistetty lennätinmies Harold Cottam, joka oli ollut tehtävissä aamuseitsemästä alkaen ja joka edelleen kellon lyödessä puolta kahtatoista istui laitteensa äärellä. Oli siinä ja siinä, että Titanicin avunpyyntö tavoitti Cottamin ajoissa: tämä oli juuri ollut aikeissa mennä nukkumaan, kun hätäkoodi CQD kantautui hänen korviinsa. Cottam ilmoitti nukkumassa olleelle kapteenille Rostronille saamastaan viestistä, ja tämä komensi aluksen kääntymään nopeasti kohti pohjoista.
Äkillinen suunnanmuutos ei suinkaan jäänyt tarkkaavaisilta matkustajilta huomaamatta: kun asiasta ei sen pahemmin tiedotettu, luulivat monet, että Carpathiaa itseään oli kohdannut jonkinlainen onnettomuus. Hyttikäytävillä levisi huhuja mm. tulipaloista sekä laitevioista. Ne, joille kerrottiin asian oikea laita, eivät hevillä uskoneet kuulemaansa selitystä, sillä heidän mielestään ennemmin taivas putoaisi kuin Titanic uppoaisi. Monet valmistautuivat siten kuin joutuisivat kenties itse piankin jättämään laivan. Carpathian miehistön yleinen periaate oli, että matkustajien oli pysyttävä hyteissään turhan sekasorron ja hämmingin estämiseksi. Tästä huolimatta jotkut yritteliäät pääsivät kannelle katsomaan, mistä todella oli kyse: heidän joukossaan oli herra nimeltään Louis M. Odgen, joka tallensi kamerallaan unohtumattomia ja ainutlaatuisia otoksia, kun Titanicin pelastusveneet aikanaan saapuivat laivan vierelle.
Carpathian kääntymisen huomasi ennen kaikkea siitä, että ilma alkoi lyhyessä ajassa käymään todella viileäksi. Golf-virran lämpöön tottuneet ja lauhkealle Välimeren alueelle matkalla olleet ihmiset eivät voineet laisinkaan ymmärtää, miksi lämpötila oli muuttunut niin nopeasti täysin väärään suuntaan. Kapteeni Rostron oli pian hätäviestin saatuaan katkaissut aluksestaan kuuman veden tulon sekä lämmityksen, jotta laivankoneet saisivat jokaisen mahdollisen höyryrahtusen käyttöönsä. Ilma kävi hyiseksi jopa sisätiloissa, mutta sentään alus saatiin liikkumaan nopeammin: pikku hiljaa Carpathian nopeus kohosi tavanomaisesta 14 solmusta 17 solmuun.
Koneet kirskuivat ja kävivät aivan äärirajoilla, mikä myöskin huomattiin useimmissa hyteissä. Jostakin kantautui keitetyn kahvin tuoksua, pelastusveneiden köysiä irrotettiin, käytävillä juoksenteli miehistönjäseniä sylissään huopia ja peittoja... kaikki tiesivät, ettei tällainen liikehdintä voinut olla normaalia hieman yli yhdeltä yöllä laivassa, joka yleensä oli yöaikaan täysin hiljainen.
Kapteeni Rostron sai tapauksen jälkeen kultaa ja kunniaa toimistaan pelastusoperaation aikana, eikä suotta. Hänen kykynsä organisoida tukalia ja epäselviä tilanteita oli osoittautunut erinomaiseksi. Lisäksi hän oli tehnyt sen, mitä jokaisen kunnon merimiehen olisi pitänyt ymmärtää tehdä: kun jostakin kaikui hätäviesti, siihen vastattiin heti ja apuun mentiin välittömästi. Kun kapteeni oli saanut heidän sijaintinsa laskettua, oli hän mennyt heti merenkulkuhyttiin uutta kurssia määräämään.
Laivan puosu sekä muutamat kansimiehet ohittivat hytin ollessaan matkalla kuuraamaan kantta: heidät Rostron komensi unohtamaan luuttuamisen ja laittamaan sen sijaan pelastusveneet valmiiksi. Puosun ilme oli varmasti näkemisen arvoinen, sillä kapteeni kiiruhti saman tien vakuuttelemaan tälle, ettei Carpathia itse ollut vaarassa.
Seuraavaksi Rostron hankkiutui konemies Johnstonen puheille ja selitti tälle, että kaikki höyry oli keskitettävä vauhdin kasvattamiseksi. Vapaalla olleet lämmittäjät joutuivat hekin töihin. Perämies Deanille kapteeni totesi ykskantaan, että kaikki tavallinen oli nyt unohdettava, heillä oli edessään pelastustyö. Laivan kylkeen ripustettiin köysitikkaita, kannelle laitettiin ylimääräisiä valoja, lastausverkot laitettiin valmiiksi, keulanosturit säädettiin käyttökuntoon...
näin jatkettiin kymmeniä pieniä mutta tärkeitä yksityiskohtia hioen. Laivalääkäri McGhee sai tehtäväkseen pystyttää ensiapuasemia jokaisen luokan ruokailusalonkeihin, ja lisäksi hänen oli käytävä hakemassa laivassa matkustajina olevia lääkäreitä avukseen. Purseri Brownia kapteeni komensi ottamaan ylös kaikkien pelastuneiden nimet ja ohjaamaan heidät sitten oikeisiin tiloihin. Ylistuertti Hughes alaisineen keitti kaikille kahvia sekä pelastuneille lisäksi keittoa, teetä sekä muuta lämmikettä, he varasivat valmiiksi konjakkia ja viskiä, he kasasivat huopia ja peittoja kansille, ja he valmistivat makuusijoja kirjastoon, tupakkasalonkiin sekä muihin yleisiin tiloihin. Lisäksi laivan omat siirtolaismatkustajat siirrettiin kaikki samalle suunnalle laivaa, jotta vapaat hytit saataisiin esteittä Titanicin siirtolaisten käyttöön.
Kaiken tämän miehistönjäsenet tekivät vielä sen paremmin tietämättä, ketä he olivat menossa auttamaan ja miksi. Stuertti Vaughan koki tylyn herätyksen, kun joku kiskaisi peiton hänen yltään ja komensi auttamaan. Vaughanin kysellessä mistä oikein oli kyse, tämä sama joku heitti Carpathian törmänneen jäävuoreen. Kauas mies ei leikinlaskussaan totuudesta osunut, sillä Carpathia todellakin joutui jatkuvasti varomaan, ettei sekin kokisi Titanicin kohtaloa. Mitä kauemmas pohjoiseen he matkasivat, sitä enemmän jäävuoria heidän reitilleen ilmestyi. Kertaakaan Carpathia ei kuitenkaan hiljentänyt vauhtiaan, vaikka se joutuikin puikkelehtimaan vaarallisten vuorten välistä. Kello 1.15 ylistuertti Hughes lopulta kertoi miehistölle, mistä oikein oli kyse. Jaettuaan tehtävät hän kehotti miehiä "tekemään sen, mitä jokainen englantilainen tässä tilanteessa tekisi."
Kello 2.35 Carpathialta nähtiin valonleimaus, jota luultiin Titanicilta ammutuksi raketiksi. Todellisuudessa se kuitenkin oli melko varmasti peräisin pelastusveneestä numero 2. Tunnin kuluttua toivo siitä, että Titanic olisikin ollut vielä pinnalla, alkoi olla mennyttä: Carpathia oli nyt saapumassa sille paikalle, missä Titanicin olisi koordinaattien mukaan pitänyt olla. Kello neljältä Carpathia pysähtyi. He olivat perillä, mutta maailman mahtavimmasta matkustajalaivasta oli jäljellä vain sekalaista rojua. Hetken päästä ensimmäinen pelastusvene, numero 2, ilmaantui näkyviin. Carpathian koneet käynnistettiin uudelleen ja laivaa käännettiin niin, että se saattoi tarjota suojan jatkuvasti kasvavia aaltoja vastaan. Kello oli 4.10, kun Elizabeth Allen nousi ensimmäisenä pelastuneena Carpathian kannelle. Seuraavien tuntien aikana saapuivat kaikki veneet tasaiseen tahtiin paikalle, ja kun perämies Lightoller viimeisenä pelastuneena nousi Carpathialle, oli laivassa yhteensä 710 Titanicin tuhosta selviytynyttä.
 Carpathian matkustajat auttavat Titanicista pelastuneita |
Pelastuneille oli varattu runsaasti lämmikkeitä ja purtavaa, mutta itse he olivat niin kokemuksen turruttamia, että tuskin kukaan tajusi käskemättä juoda tai syödä mitään. Kaikki odottivat sydän syrjällään, jospa Titanicille jääneet perheenjäsenet, sukulaiset tai ystävät saapuisivatkin laivaan jossakin toisessa pelastusveneessä. Kannet täyttyivät naisista, jotka etsivät epätoivoisesti miehiään ja poikiaan. Jotkut tuijottivat vain tyhjästi eteensä, toiset taas olivat hysterian partaalla. Kapteeni Rostron varmisti sen, ettei Carpathia lähtisi matkaan ennen kuin kaikki mahdolliset veneet olisi löydetty, mutta kun lähdön aika tuli, monet esittivät yhä kiivaita vastalauseita - jospa heidän rakkaansa olisivatkin vielä elossa jossakin? Carpathian matkustajat tekivät kaikkensa haaksirikkoisia auttaakseen, mutta tuskin kukaan ymmärsi olla heille kiitollinen. Tunnelma oli raskas ja synkkä.
Carpathian komentosillalla päällystö pohti, minne heidän olisi viisainta kuljettaa Titanicilta pelastuneet. Lopulta päädyttiin New Yorkiin: ratkaisu tuotti kaikista eniten tappiota Cunardin varustamolle, sillä Carpathia oli ollut matkalla New Yorkista poispäin, mutta se ei ollut nyt kaikista merkitsevin seikka. Rostron neuvotteli asiasta Bruce Ismayn, White Star Linen pääjohtajan kanssa, mutta tämäkin oli niin sekaisin kokemastaan järkytyksestä, että jätti kaiken kapteenin päätettäväksi. Muutamia ruumiita haudattiin kannelta mereen, hiljalleen laivankoneet käynnistettiin, ja Carpathialla pidettiin lyhyt jumalanpalvelus. Titanicin hauta jäi taakse, ja viimeinenkin toivo rakkaiden ihmisten löytymisestä elossa oli mennyttä.
Seuraavien päivien aikana Amerikan mantereella sanomalehdet raivostuivat Carpathian lennättimelle, joka pysytteli itsepäisesti hiljaa. Laivalta lähetettiin maihin ainoastaan pelastuneiden nimiä sekä heidän henkilökohtaisia viestejään, kaikki viralliset tiedustelut jätettiin huomioimatta - niille ei yksinkertaisesti ollut aikaa. 15. huhtikuuta jotkut lehdet olivat vielä optimistisia ja kertoivat artikkeleissaan, että kaikki Titanicilla olleet oli saatu pelastettua. Parhaimmillaan Titanicin väitettiin olevan hinauksessa matkalla kohti Nova Scotiaa. Seuraavana päivänä musertavat huhut alkoivat varmistua todeksi. Ihmishenkien hukka oli ollut valtava, ainoastaan Carpathialla oli pelastuneita, ja Titanic oli uponnut hyvin syvällä merialueella.
Kun Carpathia höyrysi 18. huhtikuuta Vapaudenpatsaan ohitse, odotteli läheisessä puistossa 10000 uteliasta silmäparia. Sää oli suorastaan kamala, vettä satoi kuin saavista, mutta laiturin numero 54 läheisyyteen oli kaikesta huolimatta kerääntynyt 30000 ihmistä ottamaan laivaa vastaan. Lehtimiehet olisivat mielellään pujahtaneet laivaan jo sen poiketessa Ellis Islandilla siirtolaiskaranteenissa, mutta ketään ei päästetty laskusiltaa pidemmälle. Kello 8.37 Carpathia laski laituriin, ja aluksesta purettiin ensinnä kaikki Titanicin pelastusveneet, jotka se oli ottanut mereltä mukaansa. Seuraavana, kellon lyödessä jo puolta kymmentä, oli matkustajien vuoro.
Lehtimiesten lisäksi oli heitä vastaanottamassa liuta sukulaisia ja ystäviä, ja jälleennäkemiset olivat varsin riemukkaita. Vihdoinkin heillä oli taas lujaa maata jalkojensa alla, vihdoinkin he olivat taas yhdessä. Tuskallinen toipuminen saattoi alkaa, ja kymmenet legendat alkoivat muodostua. Carpathian kapteeni Rostron palkittiin ansioituneesta toiminnastaan myöhemmin aatelisarvolla, hänestä tuli Sir Arthur Rostron. Lisäksi Titanicin eloonjääneet palkitsivat hänet sekä hänen miehistönsä mitaleilla. Kapteeni Rostron kuoli 4. marraskuuta 1940. Carpathia-laiva tuhoutui jo ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheilla vuonna 1918, kun saksalaisen sukellusveneen torpedo osui siihen.
