Parkanon paroonilla, metsänhoitaja Gustaf Wredellä, oli kolme lasta, kaksi tytärtä ja poika. Sisarukset Nooni ja Etta viettivät suuren osan
elämästään Parkanossa. Vanhin tytär, Sophia Matilda Eleonora,
oli syntynyt Hyrynsalmella 28. elokuuta 1885.
Oikealla Etta Wrede ja Nooni, Vasemmalla Alina Mikkonen.
Leena Perälä muistelee ohessa paroonin tyttäriä, joihin hän tutustui koulutyttönä 1940-luvun lopulla. Hän asui äitinsä virkavuosina Parkanon kunnalliskodissa, jonka naapurustoon hän tutustui nopeasti.
Korkomäki oli jännittävä paikka
Erikoinen ja lapsen silmin jännittävä paikka kylätien varressa oli Korkomäki, jossa tiesin paroonin tytärten asuvan. Luokkatoverini Aira tunsi perheen paremmin, koska hän kävi Korkomäessä silloin tällöin.
Kerran kesällä, kun Aira oli viemässä jotain hyvältä tuoksuvaa nyyttiä Korkomäkeen, pääsin mukaan. Kylätielle asti kuului pihasta aikalainen mekastus; monenlaista kotkotusta ja kieuntaa.Kissoja, kanoja ja ankkoja oli kaikkialla; jaloissa, puissa, rapuilla...Mieleni teki jäädä tien vieressä olevan turvallisen punaisen aitan suojiin. Rapuilta kuitenkin huudeltiin iloisesti ja viitottiin meitä tulemaan sisälle. Sisälle päästyämme ei ihmetykselläni ollut rajoja. Eteiseen näkyi viereisestä huoneesta leveän sängyn kaunis, koristeellinen pääty kullattuine nuppeineen. Siellä kanoja istuskeli vierivieressä ja jätöksiä tippui. Kaikki lattiat oli peitetty sanomalehdillä ja eloisa emäntämme pyöri tämän kaiken värikkyyden keskellä.
Katettu kahvipöytä oli taas maailma erikseen, koko ympäristölle ihmeellinen vastakohta. Kahvikupit olivat kuviolliset ja hyvin kauniit ja hauraat, aivan niin kuin Koivukosken pappilassa. Minun maailmassani arkinen kahvitarjottava oli pullapitkon siivuja, mutta täällä sain ensimmäisen kerran ihanan makuisia, kuohkeita, kellertäviä pikkupullia. Etta ja ankanmunat!
Paroonin tyttärillä oma sisäänkäynti
Syksyllä Nooni ja Että muuttivat kunnalliskotiin. Heille kunnostettiin talon alakerrassa suuri ja valoisa, omalla sisäänkäynnillä varustettu huone, joten kuulin päivittäistä keskustelua "Paroonin tyttäristä". He tuntuivat edelleen lapsen silmin jännittäviltä.
Olin saanut luvan mennä koulupäivän jälkeen heitä tervehtimään. Koputin ovelle ja sain kutsun sisälle. Niiata niksautin ovella. Tunsin kahvin tuoksun, Nooni tuli hymyilevänä luokseni ja vei kahvipöytään viereensä istumaan.
Nämä mummelit tuntuivat jotenkin erilaisilta kuin talon muut asukkaat. He olivat kookkaampia, heillä oli pitkät, monikerroksiset hameet ja hartioilla kauniit, isot hartiahuivit.
Nooni oli vaalea ja elehti vilkkaasti silmät iloisesti tuikkien. Että oli tumma ja istui rauhallisesti paikallaan, eikä juurikaan puhunut mitään.
Pöytä oli kauniisti katettu, kahvikupitkin olkivat tutun näköiset. Ihmettelin suurta leivostarjotinta pöydällä. Suuren pöytäliinan alla vilkahtivat Ettan pitkävartiset nappaskengät, kun taas Nooni klapsutti sisällä lyhytvartisilla kumisaappailla ja ikään kuin läikkyi elämäniloa ympärilleen.
Kuvassa oleva kulho on perälän perheessä muisto aatelisesta ystävästä.
Ihmeellisestä laitteesta uskomatonta musiikkia
Juttelun alkuunkin pääsimme, kunnes huomasin viereisellä pöydällä jotain ihmeellistä. Leivoksista viis!
Tuijotin mustaa neliskanttista laatikkoa, josta lähti iso kiemurainen torvi ylöspäin. Kannen paikalla oli musta, ohut, pyöreä levy. Sukkapuikon ja lusikan välimuotoa muistuttava neula alkoi täristä ja ohut levy pyöriä, kun Nooni iloisesti touhuten näpräili laitetta. Samassa huoneeseen tulvahti ennenkuulumattoman kaunista musiikkia. Koululaulujen ja hengellisten laulujen maailmaani leiskahtivat "Tonavan aallot" kaikessa kauneudessaan. "Kultaa ja hopeaa" helisi alakerran hämärälle käytävälle. Olin lumoutunut!
Nooni hymyili rohkaisevasti, mutta Etta-neiti tarkkaili tilannetta viileästi. Ystävyteni Nooni-neidin kanssa oli syntynyt.
Laitehan oli gramofoni. Kannessa näin jännittävän kuvan isosta, apteekkari Blomqvistin ruskea-valkoisesta istuvasta koirasta. Oranssin värisestä tekstistä tavasin vieraskieliset sanat HIS MASTERS VOICE. Nooni hersyi herttaisuutta ja selitti, että tässä onkin oikea mestarin ääni.
Miikael-pässi Ettan paijattavaksi
Molemmat sisarukset olivat hyvin eläinrakkaita, jopa liiallisuuksiin menevällä tavalla, kuten myöhemmin sain todeta. Heillä oli mukanaan Ettan lemmikki, Miikael-pässi, jonka naisten suruksi oli tyydyttävä omaan, navetan läheisyydessä olevaan karsinaansa.
Että sairasteli ja Nooni oli aina menossa. Niinpä kunniatehtäviini kuului taluttaa pässi päivittäin Ettan hyvitettäväksi. Lyhyt matka oli usein hankala; milloin tyttö vei pässiä, milloin pässi tyttöä. Aatelista kyytiä joka tapauksessa!
Noonilla ja minulla oli yhtäläisyyksiä, joista yksi oli lehmä. Voiko lempeämpää ja viisaampaa eläintä ollakaan! Tosin vastalypsetystä, lämpimästä maidosta emme kumpikaan pitäneet. Naapurin, Uudenvatusen Yrjö-isännällä oli Noonin lehmärakkaudesta kylläkin omat ajatuksensa.
Karjatalouteen luonnollisesti kuuluivat teurastukset. Korkomäessä tämä tehtävä oli erityisen hankala. Isäntä sai toisenkin kerran tehdä turhan reissun, koska kohtalonpäivänään "sen silmät ovat niin ihanat ja se katsoo niin viisaasti..."
Hanhet ja kanat ulkoilemassa
Noonin etanat kuuluivat perheeseen
Etanat, kissat, kanat ja ankat olivat ystävyytemme kompastuskiviä. Nämä taas olivat Korkomäessä tiiviisti perheeseen kuuluvia, ja niitä oli paljon. Erityisesti etanat herättivät aikuisissa suorastaan inhoa, mutta lasten uteliaisuus oli kyltymätön.
Kun kylätiellä alkoi kuulua "halstooppi saappaiden lohnutusta" tiedettiin Noonin olevan liikkeellä ja muksut tien varteen. Hän kantoi usein käsivarrellaan kaalinlehteä ja siinä oli suuria etanoita.
Alunperin Ruotsin kuninkaallisesta linnasta, ja kun etanat laittaa grammarin päälle, ne alkavat tanssia musiikin tahtiin, kertoili Nooni silmät pyöreinä katseleville kylän lapsille.
Tanskassa talousopissa ollut Etta osasi valmistaa etanoista herkkuruokia, tiedettiin yleisesti ja kammoksuttiin koko ajatusta. Etta oli varsin kookas nainen. Talvella 1940-luvun lopulla pienikokoisella Akseli Perälällä oli kova työ, kun hän kyyditsi Etta-pröökynän potkukelkalla kirkolle noin 4,5 kilometrin matkan. Kyytijä ja kyydittävä olivat samaa ikäluokkaa.
Taata oli kertonut kotiväelle,- että vain Riihihalmeen ahteessa tuli vähän hiki. Kyseinen ahde on pituudeltaan noin 600 metriä pitkä ja varsin raskas ylämäki kirkolle päin mennessä.
Korkomäestä myös myytiin kananpoikia. Kunnan maatilallekin niitä oli ostettu. Erään kerran karjakko harmitteli Noonille, että lauman yksi kanoista (?) ei muni.
-Se ouvoksuu, se ouvoksuu, kyllä se kohta munnii, oli Noonin hyväntuulinen vastaus.
Elokuisena Noonin syntymäpäivänä kanoilla oli juhlaa; ne saivat syödäkseen aina laatikollisen leivoksia!
Wreden neidit eivät viihtyneet kauan kirkonkylältä sivussa olevassa kunnalliskodissa, vaan muuttivat omille teilleen. Ystävyytemme pääsi jäähtymään, mutta ei unohtumaan. Ystävyydestämme muistona meillä on hieno "aatelinen" kulho pröökynöiden lahjana.
Leena Perälän kirjoitus on päivitetty versio Parkanon Joulussa 2011 julkaistusta tekstistä._Parkanolaisia arjen ahertajia
