"...Joidenkin mielestä suomalaiset eivät ole enää samoja kuin vuonna neljäkymmentä (talvisodassa), ja että heidän taisteluhenkensä on päässyt pahasti laskemaan, eikä heissä enää ole aikaisempaa sisua ja päättäväisyyttä...."
Simonov mainitsi perään, että toisten mielestä suomalaiset eivät olleet muuttuneet miksikään. Hän kuitenkin jat-koi oikeansuuntaisesti, että se ei ollut loppujen lopuksi olennaista. "Tärkeää on se, että me emme enää ole samanlaisia kuin vuonna neljäkymmentä."
Se huomio osui oikeaan. Puna-armeija ei ollut entisensä - se oli entistä parempi. Monen vuoden katkerat taistelut saksalaisten kanssa olivat sitä kovalla kädellä kouluttaneet, kun samaan aikaan suomalaiset olivat uinuneet asemasodan rauhassaan. Venäläiset olivat kehittyneet niin operatiivisilta kuin taktisilta taidoiltaan.
"Rintaman luhistuminen Karjalan Kannaksella saattoi olla tuntien kysymys.
SOTAHISTORIA on löytänyt paljon parempia selityksiä alun katastrofille kuin sen, ettei suomalainen sotilas olisi taistellut entisen lailla. Vähäisin niistä ei ole tosiseikka, että puna-armeijalla oli murskaava ylivoima niin joukkojen kuin materiaalin osalta.
Suomalaiset joukot olivat hujan hajan pitkin Itä-Karjalaa, ja se pahensi tilannetta Karjalan Kannaksella entisestään. Niin päämajoitusmestari Aksel Airo, presidentti Ryti kuin tiedustelun eversti Valo Nihtilä olivat esittäneet hyvissä ajoin Itä-Karjalasta luopumista, mutta Marski ei ollut siihen suostunut. Kannakselle oli sitten pitänyt pikaisesti lähettää vahvistuksia, ja puolustus niin Maa-selässä kuin Aunuksessa oheni olemattomiin. Pian joukot oli vedettävä viivytystaistelulta käyden vanhalle rajalle.
Suurhyökkäys oli yllättänyt Suomen sodanjohdon täydellisesti. Näin tiedustelutiedoista huolimatta, ja huolimatta siitäkin, että itärintamalla taistellut saksalainen eversti Ernst Nobis oli jo tammikuussa luennoinut suomalaisille venäläisten uudesta hyökkäystaktiikasta, joka perustui jalkaväen massamaisen käyttöön kapeassa murtokohdassa, panssaroitujen yhtymien käytöstä syvällä alueella sekä tykistön, kranaatinheittimistön ja raketinheittimistön jatkuvasta tulesta hyökkäyksen edetessä. Ilmavoimat tukivat aina hyökkäystä. Nobis oli osannut kertoa ne ennusmerkitkin, joista suuryökkäyksen valmistelun saattoi päätellä.
Surullista oli, että Karjalan Kannas oli jäänyt vähimmälle asemasodan linnoitustöissä. Parhaiten oli linnoitettuna Maaselän kannas, josta lopulta luovuttiin taistelutta.
Tulitikulla on huono miekkailla. Suomalaisen sotilaan kivääri oli surkea ase päin möyrivää panssarivaunua vastaan. Vaikka panssarintorjuntaan tarkoitettuja lähitaisteluaseita oli tuotu jo huhtikuussa Suomeen, ne olivat takalinjojen varastoissa suurhyökkäyksen alkaessa.
RIVISOTILAS oli näiden johdon tekemiin karkeisiin virhearvioihin viaton, mutta tavan mukaan hänet pantiin siitä vastuuseen. Kesäkuun 20. päivänä annettiin Päämajasta ankara käsky, joka pistettiin yleisesikunnan päällikön Erik Heinrichsin nimiin. Se koski rintamakarkureita. Jos karkuri kieltäytyisi toistuvasti palaamasta yksikköönsä, "on hänet pakkokeinoin, tarpeen tullen ankarintakin aseellista pakkokeinoa käyttäen, palautettava järjestykseen." Se tarkoitti omien teloittamisia.
Tähän päivään • mennessä ei ole täsmällistä tietoa siitä, kuinka paljon suomalaisia joutui omiensa ammuttavaksi. Virallisesti niitä on myönnetty tapahtuneeksi 57. Oikea liiku lienee viisinkertainen. Kenenkään taistelumoraalia nämä kyseenalaiset tappamiset eivät liene kohottaneet, mutta eihän sodassa järkeä olekaan. Isänmaan pelastivat aivan muut tekijät.
