HETI hyökkäyksen aluksi HR-R:n kaksi eskadroonaa tuhosivat aamuyön tunteina itseään tuplasti suuremman vihollis-osaston. Hyökkäystä ei kuitenkaan jatkettu, vaan rykmentti siirtyi Hattu-vaaraan, ja siihen liittyi rajajääkäri-pataljoona. Näin syntyi taistelu-osasto Ehrnrooth. Sen piti edetä itään Hullarin suuntaan ja yhyttää pohjoisesta tuleva Osasto Partinen. Tässä syntyi turha konflikti Raappanan ja HRR:n komentajan Gustaf Ehrnroothin välillä. Raappanan mielestä taistelu-osasto ei edennyt tarpeeksi nopeasti jäätyään tekemään vihollisen tuhoamaa siltaa Koita-joella. Raappana kiirehti taisteluosastoa eteenpäin, mutta Ehrnrooth vastasi tiukasti. Ratsuväki ei ollut mikään sorsaparvi. Se tarvitsi kunnon ylitys-kaluston joen yli mennäkseen. Sen seurauksena Ehrnrooth sai mennä. Hänet vapautettiin tehtävistään seuraavana päivänä. "Siitä emme me tavalliset sotilaat kuulleet. Meillä asti näkyi paljon pienempiä herroja", Lehtinen sanoo. Suo-malaiset joutuivat lähtemään korpeen ilman raskasta aseistusta, käsiasein. Taistelujen kulku oli yhtä sokkeloista kuin alla ollut maaperä. Joka tapauksessa Raappanan suunnitelmat onnistuivat. Ilomantsissa viholliset motitettiin. Tarkalleen ottaen motteja syntyi ennen pitkää neljä. Pohjoisessa vihollisen 176. Divisioona pilkottiin Vellivaaraan ja Lehmivaaraan. Eteläpuolella 289. Divisioonan ryhmitysten väliin iskettiin kiila niin, että osa puna-armeijan joukoista tiivistyi Lutikka vaaraan ja toinen osa Sysmäjärven ja Konnukan väliselle järvikannakselle Tiirivaarassa. Ensimmäisenä purkautui Tiirivaaran motti, jossa vihollis-rykmentti luovutti jo 4. elokuuta. Se pelastautui kahden päivän korpivaelluksella Jakunvaaraan, mutta jälkeen jäivät tankit, tykit ja muu raskas aseistus. Seuraavaksi oli Lutikkavaaran rykmentin vuoro. Se kahlasi Luovejärven rantoja pitkin omiensa puolelle jättäen suomalaisille kanuunoita, panssarin-torjuntakalustoa, kranaatinheittimiä, autoja ja hevosia. Suomalaisten voima ei riittänyt täydellisiin saartorenkaisiin, eikä rykmenttien täystuho kenties olisi ollut hyvä osoitus rauhantahdosta, jota Helsingistä jo viestiteltiin Moskovaan päin. Kunnia vaati Gorolenkoa lähettämään omiensa avuksi kolmekin merijalkaväkiprikaatia. Pohjoiset motit purkautuivat aamuyöllä 9. elokuuta. Silloin alkoi suorastaan raaka rynnäkkö Lehmivaarasta. Sieltä tultiin tappioista piittaamatta. Samoin Vellivaarasta lähdettiin raivoisaan ulos-murtoon. Suurin osa liikkui hyvässä järjestyksessä. Osa karkasi kaaokseen ja suomalaisten tuleen. Vihollinen asettui puolustukseen. Puna-armeijan 289. Divisioonan vahvuus oli ollut Karhumäestä lähdettäessä 8 147 miestä. Taisteluiden laannuttua asemasodaksi sen vahvuus oli noin 4200 miestä. Eteläisemmän 176. Divisioonan lähtöluku oli ollut 8041 miestä. Nyt vahvuus oli 3625. SODAN loppupäivät kuluivat paljon rauhallisemmissa tunnelmissa, Lehtinen kertoo. "Taistelut laantuivat, kun molemmilta loppuivat miehet. Olimme sodan lopussa Ilajan-järven kohdalla. Ehdimme jo nähdä vihollisen hakevan kaikessa rauhassa purosta vettäkin. Meidän kohdalta mentiin sitten rauhan tultua neuvottelemaan vastapuolen kanssa." "Ilomantsissa meiltä meni poikia aivan liian paljon. Haavoittuneita tuli vielä enemmän. Kun rauha tuli, sitä sitten ihmeteltiin. Varsinkin, kun vihollinen ei meinannut millään lopettaa." |
