Hannu Mikkola

Uupuneet voittajat paluulennolla Meksikosta Lontooseen 30.5.1970.

»Se oli todella kova osuus. Koko ajan ajettiin korkealla, 3 500-4 000 metrissä. Voimat olivat loppua ihan täysin. Meillä oli sillä osuudella vain yksi huolto, jossa sain mekaanikolta yhden kananmunan ja kolajuomaa.» Ajaminen oli monin tavoin vaarallista ja jopa pelottavaa. Etelä-Amerikassa oli vain neljä yötaukoa 15 päivän aikana. Kartanlukija Palm läpsäytteli Mikkolaa välillä nuottiviholla päähän, jotta suomalaiskuljettaja ei olisi nukahtanut rattiin. Jatkuva väsymys vaikutti väkisin ajamiseen.

»Ford järjesti autojen huoltamisen niin, että varaosia lähetettiin eri puolille Etelä-Amerikkaa, ja mekaanikot sitten lensivät niiden luokse. Kun toimittiin sillä tavalla, huolto-autoja ei tarvittu samalla tavalla kuin muissa kisoissa.» Andeilla noustiin niin korkealle, että jotkut kuljettajat tarvitsivat lisähappea selvitäkseen eteenpäin. Fordin puolalaiskuljettaja Sobieslaw Zasada pyörtyi erään etapin maalissa eikä ollut ainoa. »Muistan, että pisimmän pätkän alussa oli tarjolla happilaitteita. En kuitenkaan ottanut niitä - eikä Timo eikä Raunokaan», Mikkola jatkaa. Korkeassa ilmanalassa moottorien tehoista saattoi kadota puolet. Mikkolan ja tallikaverien Escorteissa se tarkoitti sitä, että jäljellä oli noin 70 hevosvoimaa. Teitä ei suljettu.

Koko ajan ajettiin muun liikenteen seassa. Erittäin haasteellinen osuus oli siirtyminen Santiagosta La Paziin ja sieltä Limaan. »Yleistä liikennettä ei ollut kovin paljon, mutta esimerkiksi Boliviassa ajettiin niin kapeilla vuoristoteillä, ettei kaksi autoa mahtunut rinnakkain.» Kolmen hengen autokunnissa oli enemmän käsiä, mutta autoihin, joissa oli vain kuljettaja ja kartturi, saatiin enemmän polttoainetta, renkaita ja varaosia. Lopulta parhaiten kolmen hengen miehistöistä sijoittui neljänneksi yltänyt Triumph, jota ajoi pääosin Hopkirk. Yksityiskuljettajien oli vaikea löytää laadukasta bensiiniä. Fordia ja British Leylandin talleja auttoi yhteistyö Castrolin kanssa. Monet Etelä- ja Keski-Amerikan maat olivat keskenään huonoissa väleissä, mutta rallin tai ainakin sen nimen yhdistäminen jalkapalloon auttoi rajojen ylittämisessä.

MIKKOLA VOITTI lähes kuusi viikkoa kestäneen kilpailun lopulta tunnin ja 18 minuutin erolla brittikuljettaja Brian Culchethiin, jolla autona oli Triumph. »Loppuvaiheessa Keski-Amerikassa voittoa varmisteltiin niin, että Mäkisen Timo ajoi takanani ja ihan vapaaehtoisesti. Jos jotain olisi hajonnut, niin Timosta olisi ollut apua. Hän ymmärsi autojen tekniikasta vielä enemmän kuin minä.» Kilpailijat tuotiin poliisisaattueessa maaliintulojuhlallisuuksiin Azteca-stadionille. Daily Mirror toi myös F1-tähti Graham Hillin tervehtimään rallikuljettajia. Meksikolaisyleisöä oli paljon. Monet heistä halusivat nähdä varsinkin maalitykki Jimmy Greavesin, joka sijoittui ajoparinsa Tony Fallin kanssa kuudenneksi. Kaksikko oli joutunut Panamassa pahaan onnettomuuteen törmättyään hevoseen sadan kilometrin tunti-vauhdilla. Hevosesta irtosi pää, mutta Greaves ja Fall selviytyivät vammoitta.

Mikkola muistaa hauskan tarinan, joka liittyy Greavesiin. »Meillä oli Escorteissa sellaista ongelmaa, että takapyörien pultit katkeilivat. Vanhoja pultteja oli hirveän vaikea saada irti, ja niin kävi Greavesille ja Fallille. Huoltoon oli mattaa jotain 80 kilometriä, ja Fall päätti laittaa Greavesin paikalliseen bussiin hakemaan mekaanikkoja paikalle.»

»Fall sai kuitenkin itse korjattua auton ja lähti ajamaan. Yhdellä suoralla vastaan käveli yksinäinen mies, joka oli Greaves. Fall kysyi, että mitä sä täällä kävelet. Greavesin bussi oli mennyt ihan väärälle tielle, ja hän oli lähtenyt kävelemään takaisin.» Daily Mirror nosti Mikkolan voiton etusivulleen pääuutiseksi 28. toukokuuta 1970. »Mikkola the Magnificent (Mahtava Mikkola)», lehti otsikoi. Lontoo-Meksiko-ralli oli kilometreissä yli neljä kertaa pidempi kilpailu kuin sen ajan Safri-ralli, jonka Mikkola voitti kaksi vuotta nyöhemmin ensimmäisenä eurooppalaisena urheilijana.

»Ne molemmat voitot olivat tosi makeita ja oivat paljon julkisuutta ihan maailmanlaajuisesti», Mikkola sanoo. Lontoosta lähteneistä lähes sadasta auto-kunnasta vain 23 pääsi maaliin. Mitsubishin allipomona myöhemmin työskennellyt Andrew Cowan loukkaantui rajussa ulosjossa Chilessä. Eräs ranskalaiskuljettaja kuoli saatuaan luodin päähänsä Panamassa, kun joku oli alkanut ammuskella paikallisella huoltoasemalla.

Aaltonen sijoittui kolmanneksi ja Mäkinen viidenneksi, joten kaikki kolme lentävää suomalaista ylsi viiden nopeimman joukkoon. Ford saavutti loistavan tuloksen. Seitsemästä tehdastallin Escortista viisi selviytyi maaliin, eikä mikään niistä sijoittunut kahdeksatta sijaa huonommin.
Ford juhlisti mahtavaa rallivoittoa tuomalla markkinoille Escort Mexicoksi nimetyn mallin. Tallipäällikkö Turner sai kuulla, että Fordin kilpailubudjetti oli ylittynyt peräti 220 prosentilla. Jos Ford ei olisi voittanut, Turner olisi todennäköisesti saanut potkut.

Rallin palkintopotissa oli 40 000 puntaa. Siitä summasta voittajapari Mikkola ja Palm sai kymppitonnin. »Jaoimme sen tietenkin puoliksi. Se oli hyvä raha siihen aikaan. Oli ihan hyvä, että sain jotain takaisin, koska harjoitteluaikana hotellihuoneestani varastettiin 2 000 puntaa», Mikkola muistelee. Kolme päivää ennen kilpailun päättymistä Mikkola oli täyttänyt 28 vuotta. Maailmanmestari hänestä tuli 13 vuotta myöhemmin täysin erilaisen auton, nelivetoisen Audi Quattron ratissa. Vuonna 1995 Lontoo-Meksiko-ralli ajettiin vielä uudelleen, vanhoilla ralliautoilla. Mikkola osallistui Escortilla myös siihen kilpailuun. Se ei ollut enää yhtä vakavamielistä kilvanajoa. Reitin pituus oli kuitenkin 16 000 kilometriä.

»Ford maksoi sen ja teki meille myös auton. Reitti oli selvästi lyhyempi. Ei ajettu esimerkiksi Argentiinassa eikä Perussa.» Voittaja ei vaihtunut. Mikkola ja 23 vuoden tauon jälkeen kartturiksi palannut Palm tekivät hämmästyttävän tempun. He voittivat vielä toisenkin Lontoo-Meksiko-rallin.

Voittiko Hannu Mikkola vuonna 1983 Suomen MM-rallin rikkomalla sääntöjä?

Hannu Mikkola voitti 1983 Suomen MM-rallin ja saavutti samana vuonna myös ainoan maailmanmestaruutensa. Ennätyksellinen seitsemäs ja Mikkolan viimeinen Jyskälä»-voitto tuli mahtavan nousun jälkeen. Legendan mukaan Mikkola kuitenkin rikkoi kovassa kiireessä sääntöjä, mutta protestia ei tehty. Hänellä oli Audissaan pitkin matkaa teknisiä ongelmia. Eräällä siirtymäosuudella Mikkola joutui ajamaan hurjaa ylinopeutta ja jopa hieman oikaisemaan viralliselta reitiltä, jotta myöhästymisestä ei olisi tullut aikasakkoa. Pitääkö paikkansa, rallilegenda Hannu Mikkola?

»Heh heh, kyllä siellä kaikenlaista tapahtui, mutta se on jo vanha juttu. Ei se ole enää rikos.» Millaisten ongelmien jälkeen voittosi silloin 30 vuotta sinen irtosi? »Heti ekalla pätkällä hajosi vaihde-laatikko, ja hävisin heti kaksi ja puoli minuuttia. Sen jälkeen sain ajettua kärkeä kiinni, mutta sitten hajosi moottorin korva ja irtosi turbon letku. Sitten Jämsässä löydettiin turbon letkusta reikä.» »Kyllä siinä kisassa ongelmia riitti. Välillä auto syttyi palamaankin, mutta pystyin silti voittamaan ja nousemaan samanlaisella Audilla ajaneen Stig Blomqvistin ohi. Myös Alénin Markku oli silloin kova vastus Lancia 037:llä.»

JANNE AITTONIEMI