Jochen Rlndt

Mopohurjastelijat joutuivat jatkuvasti poliisin kanssa tekemisiin, mutta se ei heitä jarruttanut. Pian mopot vaihtuivat isien autotalleista lainattuihin autoihin. Rindtin kaveri Helmut Marko upotti isänsä Chevroletin kaupungin läpi virtaavaan Mur-jokeen,
»Meillä oli mutkikkaat kadut ja isän autotallista napatut autot. Vedimme kisaamme lähikaduilla, ja se kokemus vastasi noin kahta kautta Formula Junior -luokassa. Tietysti nykynäkökulmasta meidän kaltaisemme tapaus kuuluisi oikeussaliin», myöhemmin mittavan uran autourheilussa tehnyt Marko kuvaili.
Rindt oli jo täysin kilpa-ajohuumassa. Hän ei halunnut mitään muuta, Ajokortin hankkiminen osoittautui kuitenkin hankalaksi, koska mopoilusta saadut merkinnät olivat estää hänen osallistumisensa ajokokeeseen. Lopulta hän kuitenkin sai kortin, kuten myös ylioppilaan paperit.

ENSIMMÄISEEN kilpa-ajoonsa Rindt osallistui 19-vuotiaana Innsbruckin lentokentällä. Kyseessä oli »Tirolin palkinto», ylvästä nimeä kantanut ratakilpailu. Rindt oli juuri saanut ensimmäisen autonsa, valkoisen Simca Montlheryn, ja paloi innosta. Heti harjoituksissa grazilainen nuorukainen osoitti sen, miksi hänestä myöhemmin kasvoi poikkeuksellinen kuljettaja: hän oli uhkarohkea ja aggressiivinen. Hän sai varoituksen villistä ajotavastaan ja hänet liputettiin ulos radalta. Itse kilpailussa Rindtillä ja hänen Simcallaan ei ollut mitään mahdollisuuksia, mutta hän pääsi kuitenkin maaliin sijoittuen 16:ksi, kolmanneksi viimeiseksi. Rindt ilmoittautui saman tien autourheiluseuran marraskuussa järjestämälle kilpaajaja-kurssille. Tuolla kurssilla hän voitti ensimmäisen kilpailunsa, viiden kierroksen pyrähdyksen Kottingbrunnin lentokentälle rakennetun radan ympäri.

»Kun hän ajoi liukasradan läpi ottamatta jalkaansa hetkeksikään kaasulta, tiesin, että tuo kaveri osaa ajaa autoa», Rindtin tuolloinen kilpakumppani ja tuleva toimittaja Ernst Marquart kuvaili.
Eräs toinenkin oli vaikuttunut; Oskar »Ossi» Vogl, Autotalo Yogiin omistaja ja entinen kilpakuski. Hän tunnisti nuoren Rindtin valtavan potentiaalin, ja hänestä tuli tämän ensimmäinen sponsori. Vogl auttoi Rindtiä hankkimaan kilpailukykyisen auton 1300-kuutioisissa, Alfa Romeon Giulietta Tl 1300:n, ja vieläpä lupautui ottamaan auton huollon kontolleen koko vuodeksi.

Vuosi 1962 oli Rindtin ensimmäinen kilpailukausi, ja hän syöksyi heti Giuliettallaan Itävallan kansalliselle huipulle. Hän voitti kauden ensimmäisen ratakisan Aspernin lento-kentällä ja heti perään toisen Tauernringillä. Kesällä hän osallistui useisiin vaarallisiin vuoristoajoihin, jotka koulivat hänestä entistä rohkeamman kuljettajan ja toivat samalla varmuutta. Oli selvää, että Rindt päätyisi formuloihin. Koska hän oli isänsä menestyvän mauste

Nina Lincoln Monzassa syyskuussa 1970.

Jochen Rlndt vaimonsa Nina Lincolnin seurassa.

yrityksen ainoa perijä, hänellä oli huomattavaa pääomaa. Niinpä hän pystyi ostamaan wieniläiseltä Formula Junior -kuljettajalta Kurt Barryltä tämän vanhan formula-auton, Cooperin vuosimallia 1962. Samalla hän sai paikan Cooper-tallissa. 14. huhtikuuta vuonna 1963, vain neljä päivää ennen 22-vuotissyntymäpäiväänsä, Rindt osallistui uransa toiseen Formula Junior -luokan kilpailuun Cesenaticossa, Italiassa. Hän voitti kisan ohittamalla johtajan, Giacomo Rosson, aivan lopussa, juuri kun ambulanssi kurvasi radalle onnettomuuden takia. Rindtin ensimmäinen voitto formula-autossa sopi hänen yltiöpäiseen tyyliinsä: hän vältti juuri ja juuri törmäyksen ambulanssin kanssa, kurvasi sen ohi ja syöksyi maaliviivan yli voittajana.

RINDT nousi formula1-ajajaksi kaudeksi 1965, vain 22-vuotiaana. Hän oli luonnonlahjakkuus kuljettajana, mutta paljon muutakin. Monet kutsuvat häntä formula ykkösten ensimmäiseksi pop-tähdeksi, mikä kuvastaa hänen suurta suosiotaan ja näkyvyyttään kilparatojen ulkopuolella.
Koska Rindt toimi kilpa-ajamisen ohessa noin 70 työntekijän mauste valmistajan toimitusjohtajana, hän tutustui jo varhain talouselämään. Hän ei pyörittänyt päivittäistä yritystoimintaa, mutta toimitusjohtajana osallistui päätöksentekoon, joten hänen jaguarinsa kaahasi säännöllisin väliajoin Wienin ja Mainzin väliä. Vuonna 1966 Rindt kuitenkin myi mausteyrityksensä keskittyäkseen entistä tiiviimmin kilpa-autoilubisneksiinsä.

Suuri vaikutus Rindtin kasvuun ja kehitykseen oli Gotfrid Köchertillä, wieniläisellä koruliikkeen omistajalla ja monilahjakkuudella, joka vaikutti myös autourheilussa. Köchertistä tuli orpolapselle tärkeä isähahmo. Vanhemman herrasmiehen vaikutuksen myötä hieman nokkavasta ja huolimattomasti pukeutuneesta nuorukaisesta tuli tyylikkäämpi, vaatimattomampi ja keskittyneempi. Köchertin vaikutuksesta Rindt alkoi myös käyttää hyväkseen asemaansa varsin tunnettuna kilpa-ajajana. Vuonna 1965 hän järjesti Jochen-Rindt-Show'n, messupalatsissa pidetyn autonäyttelyn, johon hän sai kontaktiensa avulla kerättyä kuuluisia autoja ja nimekkäitä kuljettajia. Autoshow'sta tuli vuosittainen tapahtuma ja Rindtille merkittävä tulonlähde.

Lisäksi Rindt juonsi Itävallan televisiolle Motorama-nimistä moottoriurheiluohjelmaa, jota varten hän saattoi haastatella kilpakumppaneitaan tai opastaa katsojia siitä, kuinka talvikeleillä piti ajaa mutkaan.
Rindt oppi tekemään rahaa - hän etsi ja löysi jatkuvasti siihen uusia tilaisuuksia. Kun hän ystävystyi Bernie Ecclestonen kanssa pian noustuaan formula ykkösiin, hänen rahanhimonsa tuntui entisestään kasvavan.

Hänestä tuli modernilla tavalla tuote nimeltä Jochen Rindt. Ei ihme, että kaikki formulapiireissä eivät pitäneet hänestä. Tulevan vaimonsa, kuvankauniin suomenruotsalaisen Nina Lincolnin Rindt kohtasi formulavarikolla 1963, sillä Ninan isä Curt Lincoln oli suomalaisen autourheilun pioneereja. Joitakin kuukausia myöhemmin joululomalla Arlbergin hiihtokeskuksessa he tapasivat jälleen, tutustuivat, rakastuivat ja menivät pian kihloihin.

Erään tarinan mukaan Nina muutti jossain vaiheessa mielensä ja lähetti kihlasormuksen takaisin Jochenille. Tämän luonteeseen ei kuitenkaan kuulunut periksiantaminen, joten sormus lähti paluupostissa takaisin Ninalle. Häitä juhlittiin Espoossa maaliskuussa 1967. Rindteistä tuli näkyvä pari autourheilun ja erityisesti Itävallan seurapiireissä. He päästivät televisiokamerat kotiinsakin.
Eräässä filminpätkässä Jochen makaa sohvalla ja kysyy vaimoltaan englanniksi: »Jos saisit yhden toivomuksen, mitä toivoisit?» »Että sinä lopettaisit kilpa-ajamisen», Nina vastaa epäröimättä hetkeäkään. Jochen reagoi naurahtamalla, hänen vaimonsa nauraa ujosti mukana. Molemmat tietävät, että se on turha toive.

RINDT oli läpikotaisin kilpa-ajaja, eikä hän tyytynyt vain formula 1:n GP-kisoihin. Tienatakseen lisärahaa ja tyydyttääkseen valtavan kilpailuhimonsa hän ajoi myös formula 2:ta sekä rata-ja urheiluautokilpailuja - esimerkiksi vuonna 1966 hän starttasi 36 kilpailuun. Hän voitti legendaarisen Le Mansin 24 tunnin ajon vuonna 1965 Ferrarin ratissa. Formula 1:ssä Rindtin nopeasti ylös ampunut ura pysähtyi. Cooperit, joilla hän ajoi vuodet 1965-67, ja Brabham, jolla hän ajoi 1968, eivät olleet riittävän nopeita ja luotettavia.

Vasta kun Rindt siirtyi kaudeksi 1969 Lotukselle englantilaisen insinöörineron Colin Chapmanin perustamaan talliin, hänellä oli todellisia mahdollisuuksia maailmanmestaruuteen. Innovatiivisia, kevyitä ja nopeita autoja valmistanut Chapman oli kuitenkin myös riski. »Sanoin Jochenille: Jos haluat voittaa maailmanmestaruuden, sinulla on suuremmat mahdollisuudet Lotuksella kuin Brabhamilla. Jos haluat pysyä hengissä, sinulla on suuremmat mahdollisuudet Brabhamilla kuin Lotuksella», Rindtin managerina työskennellyt Ecclestone muisteli MotorSport-lehdessä.